Lukumaraton 8.7.

Taas on aika kesäisen lukumaratonin, tämä on jo aika mones riippuen vähän lasketaanko esim. parit novellimaratonit mukaan...
Tämä on taas kirjablogien yhteinen maraton, kirjoja luetaan näinä päivinä monessakin blogissa. Ideahan on omistaa 24 tunnin jakso ensisijaisesti lukemiselle (nukkua saa tietysti välissä ja syödä ja mitä pakottavaa kenenkin päivään nyt sitten tulee) niin että ainakin osa niistä tunneista on tänä lauantaina.
Alunperin ajattelin aloittaa vasta illalla, mutta aloitankin jo nyt (ja menen sitten huomenna iltamessuun enkä jo tänään niinkuin normaalisti).

Eli kello 14 alan lukea János Aranyn Toldia, päivittelen sitten välillä postausta miten edistyy.

15.45

Eeppinen runous on aika reipasta tahtia luettavaa, niinpä unkarilaisen János Aranyn Toldin (suom. Otto Manninen) sain jo luettua, eli sivuja 147.
Miklós Toldi on kunniakkaan isän nuorempi poika, joka on elänyt maatilalla samalla kun kiero vanhempi veljensä Gyorgy on ollut kuninkaan hovissa, ja nyt suunnittelee hankkiutuvansa veljestään eroon...ja kun kiistelyssä Miklós surmaa veljensä apurin (heittämällä tätä myllynkivellä...niin, Miklós on varsin vahva) niin pitää lähteä lainsuojattomana karkuun, mutta tilaisuus kunnostautua tulee nopeasti vastaan...

"Enpä syntynyt ma sammakoksi soitten,
loikkijaks, sen tunnen, lokakaislikoitten;
orjaks en lie luotu, joka ajaa lantaa,
kanssa kaikenlaisten heinät kasaan kantaa.
Varron vain nyt, kunnes päivänlasku kerkee,
väki vainioilla heilumasta herkee,
silloin astelen ma, minkä riittää maata,
sanaa minust' enää tuulikaan ei saata."

Puhe tuo kuin veitsi vihloi Bencze-parkaa:
pikku isäntäkö maailmalle karkaa!
Vait on kauan, itkuun ratkee, kynnellänsä
piirtää ristejä hän pieksukenkähänsä.
Vihdoin suunsa avaa, kaunihisti anoo,
ettei Miklós herra suuttuis, jos hän sanoo,
että päähänpisto tuo on hullu tuiki:
otapas ja suinpäin karkutielle puiki!


Tämä on ensimmäinen osa trilogiaa, jonka toista osaa ei ole suomeksi julkaistu mutta kolmas on ja sen ajattelin myös jossain vaiheessa maratonia lukea (odottaa siis hyllyssä). Ei ihan niin hillitön kuin János Sankari, mutta viihdyttävähän tämäkin on.

Mutta vaihdanpa proosaan, muutama tarjokas on hyllyssä...mitenköhän olisi vaikka tuo Mandelbaumin portti?

17.15

Muriel Sparkin ainoa suomennettu romaani, Mandelbaumin portti (suom. Juhani Jaskari), on lähtenyt liikkeelle. Kirja sijoittuu 60-luvun Jerusalemiin, jossa Israelin puolella aikaansa viettää Barbara, 37-vuotias brittiläinen vanhapiikaopettaja, juutalaisäidin ja anglikaani-isän lapsi ja katolinen käännynnäinen, jolla on suhde Jordanian (maiden rajat ovat hieman eri paikoissa kuin nykyään) puolella työskentelevän arkeologin kanssa, mutta suhde, ja Barbara, ja Jerusalemkin, elää monien rajojen halkomina epämääräisessä, etsivässä tilassa...

He kirjoittivat akateemisten intellektuellien rakkauskirjeitä; toisin sanoen ne eivät oikeastaan olleet rakkauskirjeitä lainkaan. Hänen viittauksensa heidän rakkauteensa olivat keveitä ja kevytmielisiä, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin jolla ei ollut pohjimmiltaan merkitystä vaan joka oli pelkkä sivilisaation ylellisyystuote. Osittain hän uskoikin näin. Harryn kirjeet olivat vitsikkään karkeita. Pohdittaessa kysymystä, mitä heidän pitäisi nyt tehdä, Barbara oli vakava ja käytännöllinen, keräsi ja esitti väitteitään viileän järjestäytyneesti. Heidän rakkaussuhteensa luonne muuttui tämän kirjeenvaihdon aikana. Joskus Barbaran kirjeet muistuttivat teologisia tutkielmia. Hän piteli täytekynäänsä tiukoin, jännittynein sormin.

57 sivua takana, aika monta vielä edessä.

19.30
"Minun isäni, blaa blaa. Eläköön Ben Gurion! Eläköön Nasser! Eläköön Islam! Eläköön kaikki lihavat miehet! Israel! Minun äitini panee kaiken päivää kvaak kvaak."

Sivulla 130 Mandelbaumin portilla: siinä missä muut lukemani Sparkit ovat olleet parinsadan sivun mittaisia niin tässä onkin mittaa reilu 350 sivua, mutta tarina etenee totutun merkillisesti: nyt huomio on ollut enemmän Freddy Hamiltonissa ja Abdul Ramdezissa, kun Barbara Vaughan on merkillisesti kadonnut muutama päivä sitten, eikä kukaan oikein tiedä minne (paitsi että nyt viimeksi lukemani luvun lopussa vihjataan taas aiheesta).
Vaikka Spark kirjoittaakin humoristisesti ja vakavista aiheista huolimatta jopa kepeästi, eivät nämä ole varsinaisesti juonivetoista hömppää. Sen voin sanoa ettei minulla ole oikein mitään käsitystä mihin suuntaan kirja on menossa...

Mutta historiallisille muureille levitetty pyykki oli edistyksen, valistuksen ja uutteruuden merkki, kuten se oli ollut ikimuistoisista ajoista saakka; se merkitsi asutusta ja yhteiskuntaa, joka tunsi huolta huomisesta, vaikkapa vain huomispäivän puhtaasta paidasta, aivan päinvastoin kuin erämaan paikkaa vaihtavat ja teltoissa asuvat yhteisöt; ja niin valottomia kuin rannan luolamaiset kodit olivatkin, beduiineihin verrattuna ne olivat askelta ylempänä, ainakin omissa silmissään, joskaa eivät niiden turistikameroiden mielestä, jotka jatkuvasti kuvailivat beduiinipaimenia mutta paheksuivat Acressa kuivuvaa pyykkiä.

Jatketaan...

22.00
Jaosto IV-B-4, Neljä-B-neljä
Minä en ollut vastuussa itse operaatiosta, vain kuljetuksesta...
Müller tarvitsi Himmlerin suostumuksen.
Olin asemassa jossa en voinut tehdä ehdotuksia, vain totella käskyjä.
Ja teknilliset kuljetusongelmat.
Yksinomaan aikataulut ja teknilliset kuljetusongelmat.
Minun tehtäviini kuuluivat yksinomaan aikataulut ja teknilliset kuljetusongelmat.
Jaosto IV-B-4, Neljä-B-neljä-IV-B-4.

Niin, Mandelbaumin portin taustalla vilahtelee myös käynnissä oleva Adolf Eichmannin oikeudenkäynti.
Sivulla 221, ja olinkin jo alkanut ihmetellä että etenevätkö kirjan tapahtumat oikeasti kronologisessa järjestyksessä, runsas ajallinen eteen- ja taaksepäin viittailu kun on Sparkin tuotannossa yleistä...ja tokihan sitä löytyy myös tästä, tämä lukemani pätkä alkaa selvittää miten Barbara katosi ja mikä on Freddyn rooli asiassa, ja kerronnan kronologisuus laitetaan tehokkaasti palasiksi.

Ja jotain tässä sanotaan elämän ja olemisen paradoksaalisuudesta mutta sen verran leveästi että sitä ei voi tiivistää kivaksi aforismiksi, kirjan mittainen on ajatusten punos.

Kirjan toinen osa alkaisi tästä, mietin jatkaisinko suoraan vai otanko nyt loppuillaksi jotain muuta luettavaa ja säästän toisen osan huomiseksi.

Ja sisäisesti hän oli ollut tuskastunut, samoin kuin asuessaan viime kesänä serkkujensa luona, kun hän oli rakastellut Harry Cleggin kanssa siellä, itse talossa, ja he omahyväisessä hävyttömyydessään olivat jättäneet sen huomaamatta. Ja miksi? Entistä kiukkua tuntien hän ajatteli nyt: mitä oikeutta heillä oli ottaa minut sellaisena kuin näytin olevan? Jokaista vanhaapiikaa oli pidettävä syyllisenä siksi kunnes hänet viattomaksi osoitetaan, sehän on vain normaalia kohteliaisuutta. Ihmiset, hän ajatteli, uskovat mihin haluavat uskoa; he uskovat mihin hyvänsä mieluummin kuin ravistelevat käsityksiään.

9.15

Luin eilen illalla osan János Aranyn Toldin ehtoosta, ja nyt aamulla loput. Kyseessä on siis trilogian kolmas osa, tämäkin Otto Mannisen suomentama, ja tässä Miklós Toldi on jo vanha mies...tarina alkaa mainion dramaattisesti, Toldi on kotitilallaan (kuninkaan kanssa käydyn kiistan vuoksi syrjässä hovista) katselemassa läheistensä hautoja ja alkaa sitten palvelija Benczen kanssa kaivamaan uutta kuoppaa, viittaillen että tässä on nyt oma hauta kyseessä...mutta vielä tulee viesti pääkaupungista että sankaria tarvittaisiin ja Toldi tarttuu toimeen.

Ammollaan suut, silmät, katsoo ihmetellen
kaikki, urhon kätten voimaa ihaellen.
Taiaks uskoo, kuiskii, murisee jo väki:
Jumalast' ei lie se, mitä silmät näki.
Joku munkin Toldiksi uskois, vaan jo heistä
käyttämään hän liian vanha moist' on peistä;
kuollut on, niin toiset vannoi valat kovat,
vanha Miklós - olleet peijaissakin ovat.

Niit' on kyllin myös, joill' into ison matkaa
ihmejuttuja ain' ihmeemmiks on jatkaa,
jopa, muilta kuullut kummat jos ei riitä,
itse keksiä ja levitellä niitä.
Tääpä satu päähän pälkähti nyt jonkin,
Toldi-vainajan ett' aave siinä onkin;
pelko tarttuu, täyttää sydämet sen valta, -
sekään, jok' ei usko, pääse ei sen alta.

Siinä missä ensimmäisessä osassa oli nuorekasta innokkuutta niin tätä leimasi suurempi raskaus ja elämänväsymys, vaikka humoristisempiakin sävyjä toki on mukana, eli dramaattiset erot ovat tuntuvia ja tuosta eeppisen runon poljennosta tietysti pidän. Nyt hieman harmittaa että keskiosa "Toldin rakkaus" on jäänyt kääntämättä, olisin senkin mielelläni lukenut. Pitää ehkä katsoa jos olisi vaikka englanniksi Project Gutenbergissa tai jossain (unkariahan en tietenkään osaa).
Sivuja tässä oli 140, ja ohimennen nappaamme Helmet-lukuhaasteesta vielä kohdan 21. Sankaritarina.

Mutta sitten palataan Pyhälle Maalle vuoteen 1961.  

13.15

Mandelbaumin portti luettu: jälkimmäinen osa käsitteli sitten täysin Barbaran pyhiinvaellusta Jordanian puolella rajaa, käänteitä riitti, vakoilua, valheita, piileskelyä ja ties mitä ja kuitenkin matka oli pyhiinvaellus.
Ja Spark tietysti harrastaa sitä missä on aina niin hyvä, sekoittaa kronologiaa niin että puhutaan yhtäaikaa tulevista ja menneistä tapahtumista vihjauksin ja viittauksin ja sivulauseissa paljastettavin yksityiskohdin, ja silti toiminnan kuvaus pysyy täysin luontevana ja selkeänä, näinhän tämä pitääkin kertoa. Jo pelkästään tämän taidon perusteella Sparkia kannattaa lukea.

Pojan palatessa Joe oli jo kutakuinkin saanut arvioiduksi neiti Rickwardin ulkoisen olemuksen, ja matkustelevista englantilaisnaisista saamansa pitkäaikaisen kokemuksen avulla hän laskelmoi, että halvast, muodottomasta vaaleanpunaisen ja punaisen kirjavasta pumpulipuvusta, leveistä ruskeista sandaaleista, suuresta vanhasta tummanruskeasta nahkaisesta olkalaukusta, lakkaamattomista sormenkynsistä, lyhyestä tummasta kiharasta tukasta, sään punehduttamista kasvoista, hivenestä huulipunaa, länsimaisen henkisen kompromissin värisistä harmahtavista silmistä ja kellertävistä runsaasti paikatuista hampaista koostui jonkin verran arvovaltaa ja varallisuutta omaava nainen.

Tavallaan ymmärrän että juuri tämä kirja olisi käännetty Sparkilta, kirja kerrontansa puolesta sopii kuitenkin vähän paremmin koivuklapirealistiseen perinteeseen kuin jotkut muut teoksensa, Israel-Palestiina-rajankäynti on ollut ajankohtaista ja "turistina Israelissa"- ja "Pyhä Maa"-näkökulma lienee ollut helpompi kuin tiukasti brittiläiseen kulttuuriin sijoittuvat kirjat.
Ja toisaalta vaikka Lähi-Idän tilanne ei ole rauhoittunut, niin kirja kuitenkin keskittyy tiettyyn ajanjaksoon (vuoteen 1961), ja "Pyhä Maa"- ja pyhiinvaelluskeskeisyys taas tuntuvat monesta nykylukijasta varmaan vaikeasti ymmärrettävältä ja vieraalta, jonka johdosta kirja on jäänyt täällä unohduksiin. No, tappio ei ole minun, minä olen nyt lukenut tämän.

Vielä ehkä olisi hetki lukaista joku novelli tai jotain mutta enpä taida viitsiä, ehkä maraton on hyvä päättää tähän kun sain luettua ne jotka aioin.
János Arany - Toldi (147 sivua)
János Arany - Toldin ehtoo (140 sivua)
Muriel Spark - Mandelbaumin portti (362 sivua)

Yhteismääränä siis 649 sivua, mihin olen varsin tyytyväinen.

Muriel Spark - A Far Cry from Kensington

Muriel Sparkin tuotantoa olen lukenut viime vuosina aika runsaasti: vaikka tutustuinkin kirjailijaan ensi kertaa näköjään reilu kolme vuotta sitten, tämä on jo kolmastoista romaaninsa jonka olen lukenut. Voidaan siis puhua fanituksesta.
Vuonna 1988 kirjoitetussa kirjassa käytetään kirjailijan suosimaa tekniikkaa, minäkertoja muistelee menneitä, tässä tapauksessa vuosien 1954-55 Lontoota, ja vaikka muistelu eteneekin suhteellisen kronologisesti niin viittauksia eteen tai taakse tehdään paljon, osa kirjan myöhemmillä sivuilla tapahtuviin, osa käsitellyn ajanjakson ulkopuolelle, ja taas kerran Spark onnistuu sekä vihjaamaan että yllättämään.

Kertoja, rouva Hawkins, 28-vuotias sotaleski joka pyöreine olemuksineen ja täsmällisine ja kykeneväisine luonteineen antoi itsestään vanhemman ja äidillisemmän vaikutelman, joka jakoi runsaasti neuvoja muille ja jolle moni uskoutui (aikanaan kun kertoja laihtui, häntä alettiin kutsua Nancyksi ja ihmiset eivät enää uskoutunut hänelle). Rouva Hawkins työskenteli kustannustoimittajana lontoolaisessa kustantamossa ja joutuu tätä kautta tutustumaan innokkaaseen kirjailijanalkuun Hector Bartlettiin, joka on arvovaltaisen nimekkään kirjailijan Emma Loyn suojatti. Rouva Hawkins päätyy kuitenkin toteamaan Bartlettin olevan pisseur de copie, fakta jota kukaan ei pysty kiistämään mutta jonka ääneen lausumisesta seuraa kaikenlaista hankaluutta...

Spark on hahmovetoinen kirjoittaja, ja tätäkin kirjaa kansoitti monenlaiset varsin omalaatuiset henkilöt, kertoja mukaanlukien, ja aika pitkään tuntui että juoni on varsin epämääräinen, sekalaisten henkilöiden sekalainen anekdoottikokoelma jolla esiteltiin satiiria kustannusmaailmasta ja pohdittiin hieman rehellisyyden teemaa (ja sekin olisi ollut varsin mainio kirja) mutta kyllähän juonielementtejäkin sitten riitti ja valittu teema sai vielä lisäsyvyyttä.

Rehellisyyden teemasta tuli aika ajoin mieleen tässä viime aikoina käydyt pohdinnat lukijablogeista. "Commercial life cannot be carried on unless people are honest", toteaa tuomari Michael Yorkin oikeudenkäynnissä, ja rouva Hawkins toteuttaa myös rehellisyyttä periaatteellisena arvona (missään vaiheessa hän ei suostu olemaan sitä mieltä että Bartlett ei ole pisseur de copie) mutta tuntuu olevan hämmästyttävä ja suorastaan mahdoton ajatus että joku voisi olla rehellisesti jotain mieltä kirjan hyvyydestä tai huonoudesta ilman taka-ajatuksia tai kustannusyhtiöiden, kirjailijoiden tai muiden intressejä, että totuus an sich on mahdollinen tavoiteltava arvo.
Toisaalta ääneen lausutulla totuudella voi olla paljon odottamattomiakin seurauksia, ei voi todeta että tämä on vaan harrastus ja minä teen mitä huvittaa...

Sparkin tuotanto on yleisesti ottaen varsin tasalaatuista (ja korkealaatuista) mutta tämä on kyllä todettava parhaimmistoonsa kuuluvaksi. Ja kirjasta oli yhteensattumaisesti tällä viikolla blogannut myös Margit (kai se on sitten totta että blogeissa luetaan paljon samoja kirjoja, silloinkin kun kyseessä on Suomessa melko tuntemattoman kirjailijan 25 vuotta vanha kirja...)

Muriel Spark - The Prime of Miss Jean Brodie

En varsinaisesti suunnitellut osallistuvani Karoliinan julistamaan Totally British -haasteeseen mutta kun aloin laskea minkä verran niitä kirjoja on tullut luettua, niin huomasin aika monen kategorian täyttyvän kevyesti, ja että aiemmassa merkinnässä lasketuista viime vuonna luetuista kirjoista melkein kaikki kirjat, joiden alkukieli on englanti, tulevat Brittein saarilta. Pitäisi varmaan niitä jenkkejäkin vähän lukea...

Mutta niinpä on hyvä hetki esitellä kirjailija jolla olisin voinut kattaa kokonaan alahaasteet "Modern female writers" ja "Maybe British, never English", skotlantilainen Muriel Spark. Ensimmäiseen kirjaansa, tuohon otsikon Miss Jean Brodieen, tutustuin melko tarkkaan kaksi vuotta sitten ja tässä välissä olen sitten lukenut yhteensä kymmenen romaaniaan. Suomennettuhan niitä on vain yksi, Mandelbaumin portti joskus vuosia sitten, ja sitä en ole lukenut...

Kirjasta oli joskus jossain nettikeskustelussa puhetta, se tuntui jakavan mielipiteitä aika voimakkaasti, häiritsevinä seikkoina pidettiin mm. ahkeraa siirtymistä ajassa edestakaisin (aikuinen kertoja Sandy kertoo tarinaa omista kouluajoistaan), varsin ekonomista ja toisteista kieltä ja sitä että "Miss Jean Brodie is a bitch".
Ominaisuudet ovat Sparkille tyypillisiä: kirjoissa viitataan usein tuleviin ja menneisiin tapahtumiin, ja tarinan kliimaksikin saatetaan hyvin esitellä ensi kerran jo sivulla kaksi, mutta viitteet ovat aina vain vihjeitä. Kieli on aika suoraviivaista, hallitun kevyttä ja dialogivetoista, joskin toistoa on niissä muissa kirjoissa vähemmän (pöntömmällekin lukijalle tulee kyllä hyvin selväksi että Miss Jean Brodie is in her prime, se muistetaan mainita monta kertaa).
Ja kirjojen henkilöt ovat usein varsin eksentrisiä ja monet myös aika epämiellyttäviä. Miss Jean Brodie on skotlantilaisen koulun opettaja 30-luvulla, joka valikoi oppilaistaan eliittijoukon joiden yksityisopetukseen kuuluu mm. klassillisia taiteita ja Mussolinia, ja joita käytetään välikappaleina Brodien lemmensuhteessa toiseen opettajaan...toisissa kirjoissa löytyy sitten mm. abbedissa jonka toiminta pohjautuu vapaasti Richard Nixoniin Watergate-skandaalissa, krooninen valehtelija joka haluaa esteettisesti kiinnostavan murhan uhriksi ja näyttelijätär jonka julkisuuskuva uhkaa turmeltua puolison pahanilkisen itsemurhan vuoksi (on siellä mukavampiakin hahmoja joukossa).

Sparkin kirjoista on usein aika vaikea selittää hyvin mistä ne kertovat, mutta yritetään. The Prime of Miss Jean Brodie kertoo pienestä joukosta skotlantilaisen koulun oppilaita ja näiden opettajasta joka on valikoinut suosikkinsa tähän tiiviiseen joukkoon. Se kertoo myös hieman politiikasta ja yhteiskunnasta laajemminkin, ja erityisesti se kertoo allegorisesti predestinaatio-opin ja vapaan tahdon (ja sitä myötä myös kalvinismin ja katolisuuden) teologisesta ristiriidasta.
Allegorioita esiintyy muissakin kirjoissa, esim. se Watergaten sijoittaminen englantilaiseen nunnaluostariin tai kaksi eri versiota Jobin kirjasta (toisessa päähenkilö alkaa kuulla kirjoituskoneen nakutusta ja pätkiä omasta elämästään kuin ne olisivat kirja, toisessa päähenkilöä epäillään osalliseksi vaimonsa tekemiin terroristi-iskuihin..."mitä tekemistä noilla on Jobin kirjan kanssa", kysytte, ja minä sanon että lukekaa The Comforters ja The Only Problem).

Minusta Muriel Sparkin romaanit ovat aika lähellä täydelliselle kirjalle asettamiani toivomuksia: ne ovat 150-200 sivua pitkiä, omalaatuisille henkilöille sattuu omalaatuisia asioita (tyylilajina nyrjähtänyt realismi) ja kirjoitustyyli on kevyt mutta sisällössä riittää myös pureksittavaa.

Ohessa lista lukemistani, boldatut ovat ne joita erityisesti suosittelen mutta huonoa Sparkia en ole vielä lukenut.

The Prime of Miss Jean Brodie
Memento Mori
The Public Image
The Abbess of Crewe
The Comforters
The Girls of Slender Means
Loitering with Intent
Symposium
The Only Problem
The Driver's Seat

The Prime of Miss Jean Brodiesta on ilmeisesti tehty myös kehuttu elokuva, nimiosassa Maggie Smith (en ole nähnyt) ja The Public Image taas inspiroi John Lydonin Sex Pistolsin jälkeisen yhtyeen nimeämisessä.