Leonid Andrejev - Punainen nauru

Pienoisromaani Punainen nauru on toiseksi pisin tarina Leonid Andrejevin Valitut kertomukset -kokoelmassa (suom. Martti Anhava), pisin on aiemmin lukemani Seitsemän hirtetyn tarina. Tämä on kuitenkin julkaistu erillisenä teoksena parinakin eri suomennoksena 1900-luvun alussa niin luin sen sellaisena nytkin, loput valitut ehkä sitten myöhemmin.

Varsinaisesta juonesta on vaikea puhua, tässä on kahden kertojan fragmentteja joissa kuvataan sotaa ja sen vaikutuksia. Vaikka sodan tragediat ovat olleet aiemmassakin kirjallisuudessa esillä (esim. jokin aikaa sitten lukemallani Euripideella), niin muistelen sanotun että varsinaisesti ensimmäinen maailmansota mutaisine juoksuhautoineen ja sotapsykooseineen käänsi juhlavan ihanteellisen sankaritarinan mielettömäksi painajaiseksi ja eksistentialistiseksi kauhuksi. Mutta Andrejev on tässä aikaansa edellä, Venäjän-Japanin sota 1904-1905 kuvataan jo ulvovana kaaoksena joka tuhoaa ruumiit ja mielet, kaikkien, ja kuvataan voimakkaan ekspressiivisesti: suhde kohteeseen on sama kuin Munchin Huudolla. Voiko punaista naurua edes yrittää ymmärtää, se vain on.

Kuin huononäköisyyttään jotkut putosivat syviin, suppilomaisiin salahautoihin ja jäivät vatsastaan riippumaan teräviin seipäisiin nytkähdellen ja tanssien kuin sätkynuket; uudet ruumiit rutistivat heidät alleen ja pian koko hauta oli muuttunut ääriään myöten kuhisevaksi verentahraamien elävien ja kuolleiden ruumiitten röykkiöksi. Joka taholla kurottui alhaalta käsiä, ja niiden sormet koukistelivat suonenvedonomaisesti ja tarttuivat kaikkeen, ja joka siihen loukkuun joutui koki turhaan päästä irti: sadat sormet, vahvat ja sokeat kuin ravun sakset, puristivat jalkoja, hakautuivat vaatteisiin, kaatoivat toisen ylleen, työntyivät silmiin ja kuristivat. Monet ryntäsivät humalaisten lailla suoraan piikkilankoihin, jäivät niihin roikkumaan ja huusivat kunnes luoti lopetti heidät.

Joo, jotkut teistä haluavat tämän lukea ja jotkut eivät, tietänette kumpia olette.
Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, koska onhan se.

Leonid Andrejev - Seitsemän hirtetyn tarina

 

Näitä "olen ehkä kuullut tästä jotain"-löytöjä männäsyksyn kirjamessuilta, Leonid Andrejev on myös näitä kakkos-kolmoskaartin venäläisiä klassikoita, 1900-luvun vaihteesta eli mm. Tsehovin aikalainen (ja kuoli Terijoella 1919, eli neuvostoliittolaiseksi ei tullut). Tuolla wikilinkissä näkyy että teoksia suomennettiin näköjään aika paljonkin kirjailijan omana aikana, myöhemmin vähemmän mutta tämä Juhani Konkan suomennos on julkaistu vuonna 1957.

Kirja kuvaa seitsemää vankia, jotka odottavat vankilassa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Viisi näistä on vallankumouksellisia anarkisteja jotka suunnittelivat ministerin murhaa, kolme miestä ja kaksi naista, ja muut kaksi taas ovat tehneet ryöstömurhan, toinen yhden, toinen ilmeisesti useita.
Kullakin henkilöllä on omaa historiaansa ja luonteenpiirteitään, kukin myös reagoi vankeuteen ja lähestyvään kuolemaan omalla tavallaan, samalla kun läpikäydään joitain muodollisuuksia ja lopulta kuljetaan hirttopaikalle.
Romaani on varsin tiivis ja karu, vankilan ulkopuolista maailmaa kuvataan viitteellisesti. Andrejev ei mitenkään kauhean monitahoisia psykologisia kuvia luo, enemmän hahmot ovat arkkityyppejä, ja kiinnostuksen kohde on lähestyvän kuoleman odotuksen kokemus. Ja, no, kirjan nimi kertoo jo miten se päättyy.

Pikaisesti vilkuilin mainintoja muustakin tuotannostaan, näköjään Andrejev on keskittynyt voimakkaisiin tunnekokemuksiin ja hieman groteskeihin, synkkiin aiheisiin. Mikä sinänsä kyllä kiinnostaa, pitäisiköhän vaikka Punainen nauru tai jokin käydä kärkkymässä jostain (ai, sen ainoaa kappaletta ei ainakaan lainata Pasilan kirjavarastosta).

Tämä on hurjaa ja tolkutonta. Kuolema odotteli lähellä, mutta täällä nousi esiin jotakin pikkumaista, tyhjänpäiväistä, tarpeetonta, ja sanat rätisivät kuin kuivat pähkinänkuoret jalkojen alla. Ja miltei itkien - surusta, siitä ikuisesta väärinymmärtämisestä, mikä läpi elämän oli erottanut muurina hänet läheisistä omaisistaan ja joka nyt näinä viimeisinä, kuolemaa edeltävinä hetkinä mulkoili villisti omilla pienillä typerillä silmillään - Vasili huudahti:
- Koettakaa nyt ymmärtää, että minut hirtetään! Hirtetään! Ymmärrättekö sen vai ette? Hirtetään!
- Et oisi koskenut ihmisiin, niin sinua ei..., huusi muori.
- Hyvä Luoja! Mitä tämä tällainen on? Eihän tällaista tapahdu edes eläinten kesken! Olenko minä poikanne vai en?