Pienoisromaani Punainen nauru on toiseksi pisin tarina Leonid Andrejevin Valitut kertomukset -kokoelmassa (suom. Martti Anhava), pisin on aiemmin lukemani Seitsemän hirtetyn tarina. Tämä on kuitenkin julkaistu erillisenä teoksena parinakin eri suomennoksena 1900-luvun alussa niin luin sen sellaisena nytkin, loput valitut ehkä sitten myöhemmin.
Varsinaisesta juonesta on vaikea puhua, tässä on kahden kertojan fragmentteja joissa kuvataan sotaa ja sen vaikutuksia. Vaikka sodan tragediat ovat olleet aiemmassakin kirjallisuudessa esillä (esim. jokin aikaa sitten lukemallani Euripideella), niin muistelen sanotun että varsinaisesti ensimmäinen maailmansota mutaisine juoksuhautoineen ja sotapsykooseineen käänsi juhlavan ihanteellisen sankaritarinan mielettömäksi painajaiseksi ja eksistentialistiseksi kauhuksi. Mutta Andrejev on tässä aikaansa edellä, Venäjän-Japanin sota 1904-1905 kuvataan jo ulvovana kaaoksena joka tuhoaa ruumiit ja mielet, kaikkien, ja kuvataan voimakkaan ekspressiivisesti: suhde kohteeseen on sama kuin Munchin Huudolla. Voiko punaista naurua edes yrittää ymmärtää, se vain on.
Kuin huononäköisyyttään jotkut putosivat syviin, suppilomaisiin salahautoihin ja jäivät vatsastaan riippumaan teräviin seipäisiin nytkähdellen ja tanssien kuin sätkynuket; uudet ruumiit rutistivat heidät alleen ja pian koko hauta oli muuttunut ääriään myöten kuhisevaksi verentahraamien elävien ja kuolleiden ruumiitten röykkiöksi. Joka taholla kurottui alhaalta käsiä, ja niiden sormet koukistelivat suonenvedonomaisesti ja tarttuivat kaikkeen, ja joka siihen loukkuun joutui koki turhaan päästä irti: sadat sormet, vahvat ja sokeat kuin ravun sakset, puristivat jalkoja, hakautuivat vaatteisiin, kaatoivat toisen ylleen, työntyivät silmiin ja kuristivat. Monet ryntäsivät humalaisten lailla suoraan piikkilankoihin, jäivät niihin roikkumaan ja huusivat kunnes luoti lopetti heidät.
Joo, jotkut teistä haluavat tämän lukea ja jotkut eivät, tietänette kumpia olette.
Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, koska onhan se.
2 kommenttia:
Aika kammottavaa kerrottavaa tuntuu näytteenkin perusteella Andrejevillä olleen.
Valitsin näytteen ankarammasta päästä, mutta joo, tämä on aikamoista kauhun ja kaaoksen vyörytystä. Aikalaisista kuulemma Eino Leino piti ja Koskenniemi ei.
Lähetä kommentti