29.12.11

Joulukuun ja vuoden luetut

Hivenen aikaisessa ollaan listan kanssa, ehkä mukaan voisi ehtiä vielä joku kirja tämän vuoden puolella...mutta, joulukuun luetut tuon yhden mainitun runokirjan ohella:

Niccolò Ammaniti - Minä en pelkää
Mihail Lermontov - Aikamme sankari
Muriel Spark - The Driver's Seat
Thomas Pynchon - Huuto 49
Kazuo Ishiguro - Menneen maailman maalari

Veijo Meri - Huonot tiet, hyvät hevoset
Erkki Tanttu - Me papit nauroimme niin...
Juhani Rekola - Beetlehem on kaikkialla
Olli Löytty - Maltillinen hutu
Jukka Laajarinne - Muumit ja olemisen arvoitus
Armas J. Pulla - Mykän filmin sankarit

Gary Larson - Far Side Gallery 3
Jupu Kallio - Koirapuistojen nainen
Lewis Trondheim - Professori Walterin hirviöt
Stephan Pastis - Pearls Blows Up
Pauli Kallio & Christer Nuutinen - Kramppeja & nyrjähdyksiä, Parempaa elämää
Hanna Koljonen - Syliinvaellus Intiaan
John Layman & Rob Guillory - Chew, the Omnivore Edition Vol 1

sekä pari jonkin verran selailtua teosta ynnä sekalainen joukko muita sarjakuvia.
Paria muuta runokirjaakin olen lueskellut jonkin verran mutta olivat sen verran teflonisia ettei niistä oikein mitään merkintää saanut aikaan, ja myös fiktion lukeminen on jäänyt tavallista vähemmälle, on ollut muita puuhia...
Kaksi noista tietokirjoista (Rekola ja Pulla) on muuten huudeltu luettaviksi Morren itsenäisyyspäivä-haasteessa.

Salla inspiroi tilastoimaan hivenen koko vuoden lukemisia, ja privaattikirjanpidosta käy ilmi että jos oikein laskin olen ilmeisesti lukenut vuoden aikana
108 fiktioteosta,
37 tietoteosta,
ja epämääräisen pinon sarjakuvia joita en sen kummemmin laskenut, kuten en myöskään runokirjoja koska niistä on maininnat jo blogissa.

Fiktiosta 71 oli miesten kirjoittamia ja 37 naisten, eli se arvelemani 2:1 suhde on pätenyt aika hyvin.

Lukukieliä ovat suomi ja englanti, jakautuen seuraavasti:
16 suomenkielistä
57 käännöstä suomeksi
33 englanninkielistä
2 käännöstä englanniksi (italiasta ja japanista).

En mitenkään erityisesti välttele suomenkielistä kirjallisuutta mutta en tarkoituksella myöskään hakeudu sen pariin. En näe myöskään mitään erityistä syytä kasvattaa osuutta olennaisesti suuremmaksi.
Käännöksiä englanniksi tulee luettua valikoiman vuoksi, suomeksi tarjonta on rajallista enkä odota kaikkia niitä kirjoja jotka haluan lukea edes käännettävän suomeksi...

24 suomenkielisessä käännöksessä on alkukielenä englanti, eli alkukielten mukainen jakauma menee seuraavasti:
englanti 57
suomi 16
ranska 9
italia 7
venäjä 6
japani 3
espanja 2
ruotsi 2
saksa 2
norja 1
puola 1
tsekki 1
viro 1
Yli puolet kirjoista siis anglofonisesta maailmasta. Toisaalta, minähän pidän brittikirjallisuudesta ja esim. lähes kaikki dekkarit jotka luen ovat englanninkielisiä (oli siellä kai joku suomalainen joukossa).
Ranskalaisia kirjoja on tullut luettua ehkä tavallista enemmän, japanin osuus taas voisi olla suurempikin. Mutta myönnän toki että muun maailman osuutta voisi kasvattaa...

10.12.11

Mirjam Polkunen et al (Toim.) - Tämän runon haluaisin kuulla

Kun aiemmin T.S.Eliot puhui suurten ja pienten runoilijoiden yhteydessä antologioista ja niiden lukemisista, tuli mieleen että voisi sellaisia tietysti vaikka lukeakin. Tavallaanhan tässä on kiivetty takamus edellä puuhun, koska järkevintä olisi varmaankin aloittelevan runoudenlukijan tarttua näihin antologioihin ja sen perusteella mitä sieltä löytää käydä sitten yksittäisiin kirjoittajiin käsiksi.

Mutta jotenkin nämä ovat jääneet huomiotta. Syitä voi pohtia. Yksi on epäilemättä se, että nämä eivät ole mitenkään kauhean hyvin esillä kirjastojen runohyllyissä, miä vaikeuttikin myös sopivan antologian valintaa; kirjat on siroteltu hyllyihin nimen aakkosten mukaan, joten tämäkin oli siellä Tabermannien, Turtiaisten ja Tynnien kanssa samalla hyllyllä. Ja niin nousevat silmään vain ne kaikkein jykevimmät järkäleet jotka kokonsa puolesta pahasti jo uhmaavat lukumukavuutta, kun niistä kohtuullisemman kokoisista ei saa oikein mitään käsitystä mitä saattaisi olla tarjolla. Kaikki usean kirjoittajan teokset voisi hyvin koota erillisille hyllyille.

Toinen on sitten kriittinen aspekti; puhutaanko näistä oikein mitään? Joidenkin nuorten runoilijoiden yhteisteoksia tai joitain "Katsaus kamputsealaiseen runouteen"-teoksia saatetaan ehkä vielä käsitelläkin kritiikissä mutta kuka puhuu niistä "Runoista rakkaimmat"-teoksista? Tavallisesti nämä ovat kuitenkin sitä Jenninkin kaipaamaa käyttörunoutta tyypillisimmillään...ehkä kyse on vähän samasta kuin monien musiikkiharrastajien varsin kielteisestä suhtautumisesta niihin "Hittibuumi 7" kokoelmiin, ja monta olen tavannut harrastajaa jonka mielestä jos artisti ei kykene tekemään kokonaista hyvää levyä ei hän ole kuuntelemisen arvoinen...
Vastaan tulee ehkä myös se sama ongelma kuin noissa hittikokoelmissa, se jota Eliotkaan ei ollut ottanut huomioon: kustantajia on nykyään paljon, ja monta on jotka julkaisevat laadullisesti hyvin sekalaisia kokoelmia vailla sen kummempaa toimituksellista näkemystä. Toisaalta tuo on juuri se syy miksi minunkaltaiseni runonlukualoittelijat kaipaisivat näkemyksiä ja arvosteluja: mikä olisi esim. hyvä kokoelma joka tekisi läpileikkauksen suomalaiseen runouteen varhaisista ajoista tähän hetkeen, mielellään kohtuullisessa sivumäärässä (ne Suomen Runottaret alkavat olla jo kipurajalla) ja järkevään hintaan?

No, ilmeisesti tämä hyllystä poimimani on aika lähellä määritelmää, vaikka julkaisuvuosi (1978) näkyykin nuorimpien kerrosten vähäisyydellä ja toisaalta jotkin esim. taistolaisen laululiikkeen nostamat runot eivät ehkä herättäisi enää niin suurta vastakaikua (Jevtusenko ja Majakovski olisivat ehkä korvautuneet Ahmatovalla).
Kirjan idea on kuitenkin koota niitä suosituimpia runoja samannimisestä radio-ohjelmasta eli kokoelmassa on hyvin edustettuna se "tavisten käyttörunous", myös paljon sellaista joka saattaisi muissa kokoelmissa jäädä pois (kirjan toimittaja Polkunen, joka on ollut myös tekemässä sitä Suomen Runotarta, kommentoikin Alpo Noposen runon "Mahdoton ratkaista" pudottamista kyseisestä teoksesta ja vastaavasti sen suurta suosiota radiokuulijoiden keskuudessa).

On pakko todeta että luin tätäkin kirjaa vähän väärin, ei tällaisia pitäisi lukea kirjoina kannesta kanteen, vaan pitää hyllyssä ja aika ajoin poimia muutamia paloja. Kirjastolainana tämä ei siis ole parhaimmillaan...En loppujen lopuksi ihan kaikkia edes lukenut, tuota pikaa aloin hyppiä ja tarkemmin lukea vain niitä jotka silmään parhaiten osuivat.
Muutamia kiinnostavia kirjoittajia löytyikin, niiden tuttujen hyviksi havaittujen (Leino, Kailas) ohella ainakin tuo aikaisemmassa merkinnässä jo mainittu Unto Kupiainen kiinnosti, ja jatkossa luettavaksi voisi nostaa ainakin P. Mustapäätä ja Larin-Kyöstiä, ja ehkä myös Vilho Rantasta, Helvi Juvosta ja Pentti Saarikoskea voisi vilkaista joskus...ja ehkä hankkia joku hyvä antologia tai kaksi omaan hyllyyn että niitä voisi lukea niinkuin pitäisi, ajan kanssa.

Alunperin oli harkittuna metodina valita luettavia kirjoja lähes sokkona koska sillä tavalla saa luultavasti rehellisimmän käsityksen siitä mitä on runous, mutta ehkä oman mielenterveydenkin vuoksi olisi hyvä valita luettavia teoksia myös sillä perusteella että niitä kohtaan on positiivinen ennakkokäsitys, vaikka se onkin epätieteellistä...

Aleksis Kivi - Kaukametsä

Alas kalliolta lapsi riensi,
Äitins luoksi riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.

"Mitä haastelet, mun pienoiseni,
Mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell',
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.

"Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell' on istuin Jumalan."

Ei vaan siellä, missä ilmanrannall'
Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.

30.11.11

Marraskuun luetut

Listailin sitten myös niitä kaikkia muita kirjoja mitä olen lukenut tämän kuun aikana loppuun. Ensimmäinen blokki on kaunokirjallisuus, toinen tietokirjallisuus ja kolmantena sarjakuvat (ihan kaikkia sarjakuvia ei ole mukaan listattu, Aku Ankan taskukirjoja ja vastaavia on jätetty mainitsematta ja lehdet tietty). Kirjan nimi sillä kielellä jolla sen luin (Kioto ja Nana olivat molemmat suomenkielisiä).

En sen tarkemmin kommentoi, huudelkaa kommenteissa jos jokin kiinnostaa tai jos joku on tuttu kirja (no, koska pari noista on poimittu luettavaksi muiden blogien perusteella niin tiedän että siellä on hyvin blogisavutettuja kirjoja).


Yasunari Kawabata - Kioto
Aili Somersalo - Mestaritontun seikkailut
Graham Greene - The Power and the Glory
Muriel Spark - The Only Problem
Mehis Heinsaar - Herra Paulin aikakirjat
Alexander McCall Smith - Pieniä ihmeitä autokorjaamolla
Tove Jansson - Muumit ja suuri tuhotulva
Peter Bichsel - Lastentarinoita
Giorgio Bassano - Ferraran puutarha
Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja
Armas Alvari - Varmat tapaukset


Marko Nenonen - Kuinka luonto ja nainen valloitetaan?
Ken Emerson - Always Magic in the Air, The Bomp and Brilliance of the Brill Building Era
Walter C. Sellar - 1066 and All That


Neil Gaiman - Sandman: Endless Nights
Reetta Niemensivu - Lempi ja rakkaus
Yumi Unita - Bunny Drop 4
Joann Sfar & Lewis Trondheim - Dungeon Twilight 1: Dragon Cemetery
Gary Larson - The Far Side Gallery 1
Emile Bravo - Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua
Ninni Aalto - Sähköjänis
Lewis Trondheim - Blacktown
Ai Yazawa - Nana 19
Juba - Viivi & Wagner, Sian morsian
Sfar & Trondheim & Mazar & Menu - Dungeon Monstres 1: The Crying Giant

26.11.11

Unto Kupiainen - Puuhevonen

Nämä kirjamerkinnät menevät nyt vähän väärässä järjestyksessä: edellisen merkinnän Eliot inspiroi vilkaisemaan jotain runoantologiaa, ja se joka käteen tarttui on vielä kesken ja varmaan tulee puhutuksi seuraavassa merkinnässä.
Mutta siitä antologiasta löytyi pari Unto Kupiaisen runoa, jotka viehättivät kovasti, ja niin nappasin perään herralta kokoelman jonka luin sitten tässä välissä.

Kupiaisesta en muista ennen kuulleeni, mutta tuotantoa näkyy olevan runsaasti, niin runoja kuin kirjallisuustieteitä, pakinoita, käännöksiä yms. Luetun Puuhevosen (ja niiden parin antologiarunon) perusteella Kupiainen vaikuttaa kirjoittajalta jolta kannattaisi varmaankin lukea joku Valitut Runot -kokoelma: tässä on joukossa muutamia todella hienoja pätkiä mutta myös aimo joukko niitä vähemmän onnistuneita.
Parhaimmillaan Kupiaisen runoja leimaa hirtehinen huumori, kauniista ja hauskasta siirrytään yllättäen makaaberiin ja toisinpäin, ja sanankäyttö on nokkelaa ja taitavaa muttei tarkoituksellisen kikkailevaa.
Elämäkertansa nimi näkyy olevan Kukka ja kraateri, mikä kuulostaakin varsin sopivalta, ja esimerkiksi kokoelman aloittava runo Kohina kuvailee hyönteisiä syömässä linnunraatoa, mutta sillai kevyen ilkikurisesti. Runomittaa ja riimiä on käytetty ja joskus mm. alkusointua (tästä aina pisteet minulta), mutta vähän satunnaisesti, riimit ovat paikallaan tai eivät ole ja rytmikin tuntuu paikka paikoin menevän ihan miten sattuu. Onko tarkoituksellista vai tulivatko muotopuolina ulos, en tiedä.

Epätasainen mutta kiinnostava, näitä pitäisi lukea lisää.

Uusi luominen

Maailman päätti luoda aivan uuden
maamyyrä, ahven, kissa keskenään.
Ja tarvittu ei aikaa päivän kuuden,
kun pääsivät he työstään lepäämään.

Käpälin Kissa tahtoi käydä kuivin
ja käski: Järvet, meret haihtukaa!
Ja Ahven sanoi: Elää evin uivin
olennot kyllä. Poissa olkoon maa!
Ja tihrusilmä Myyrä pitkin nokin
työn päätti: Sammukoon pois aurinkokin!

13.11.11

T.S.Eliot - On Poetry and Poets

Koska T.S.Eliot nauttii blogissamme jonkinasteista uskottavuutta, kiinnostuin kun kirjastossa tuli vastaan tämän kirjoittama esseekokoelma runoudesta, ja olen nyt lueskellut niitä. Kirjan nimi on tarkka, kokoelma jakautuu seitsemään esseeseen yleisesti runoudesta ja yhdeksään jotka keskittyivät yksittäisiin runoilijoihin. Jälkimmäiset päätin parin ensimmäisen jälkeen hypätä yli koska Eliot ei ole maailman popularisoivin kirjoittaja ja käsiteltyjen kirjoittajien (Vergilius, Sir John Davies, Milton, Johnson, Byron, Goethe, Kipling, Yeats) tuotanto on jäänyt pääosin lukematta niin niistä ei saanut kovin paljoa irti...

Niissä yleisesti runoutta käsittelevissä oli myös pari jotka menivät minulta pääosin ohi kaikessa teknisyydessään tai sitten luin niitä väärässä mielentilassa mutta muutama hyvinkin mielenkiintoinen teksti.
"The Social Function of Poetry" tekisi mieli lainata kokonaisuudessaan ja kommentoida sitä lause lauseelta, joko vastaan väittäen, lisäselvitystä pyytäen tai ajoittain innokkaasti nyökkäillen että noinhan se on. Paljon sellaista asiaa jota tässäkin blogissa on sivuttu niin teksteissä kuin kommenteissakin.
"Through the Middle Ages to within a few hundred years ago Latin remained the language for philosophy, theology and science. The impulse towards the literary use of the languages of the peoples began with poetry. And this appears perfectly natural when we realize that poetry has primarily to do with the expression of feeling and emotion; and that feeling and emotion are particular, whereas thought is general. It is easier to think in a foreign language than it is to feel in it. Therefore no art is more stubbornly national than poetry", argumentoi Eliot runouden vaikutusta yhteiskuntaan, myös niihin osiin jotka eivät runoutta lue (nationalismi tosin tyrmätään myöhemmässä kappaleessa, kulttuurien kehitykselle sekä eristäytyminen että täydellinen samanmuotoisuus on tuhoisaa).
Runoilijan valvollisuus on ensisijaisesti kieltä kohtaan ja vasta toissijaisesti lukijoita, ja aikaisemman merkinnän kommenteissa pohdittua silta-analogiaa sivutaan myös, koska "it matters little whether a poet had a large audience in his own time. What matters is that there should always be at least a small audience for him in every generation", kieli muuttuu ja niinpä uutta runoutta tarvitaan jatkuvasti. Mutta Eliot suhtautuu epäilevästi runoilijoihin, jotka saavat omana aikanaan suuren suosion, koska tällainen runoilija ei ehkä annakaan lukijoilleen mitään uutta vaan runoilee menneen sukupolven materiaalia. Eli avantgardea puolustetaan ja elitististä lukijaa vaaditaan.
Toisaalta "[...] the difference between the writer who is merely eccentric or mad and the genuine poet. The former may have feelings which are unique but which cannot be shared, and are therefore useless; the latter discovers new variations of sensibility which can be appropriated by others."
Toisaalla pohditaan vaikkapa mikä on klassikko, klassisismin mielessä (lopuksi jäljelle taisivat jäädä Vergilius ja Dante, muita hylättiin yksi toisensa jälkeen).
Tai keitä ovat pienet runoilijat ja miten runoantologioita käytetään. Yksi tarjottu määritelmä pienelle runoilijalle on sellainen runoilija jota luetaan lähinnä antologioista, joko sellaiset runoilijat jotka eivät ikinä nousseet kovin merkittäviksi (mutta Eliot toteaa ihmettelevänsä runouden lukijaa jolla ei ole ainakin joku tällainen tuntematon henkilökohtainen suosikki) tai sellaiset joiden tuotannossa on vain hetkittäisiä loiston hetkiä lopun ollessa tylsää. Toki antologioista kannattaa myös tutustua niihin tärkeisiin runoilijoihin joiden tuotanto ei niin nappaa: "There are only two reasons for reading the whole of The Faery Queen or of Wordsworth's Prelude. One is that you enjoy reading it: and the enjoy either of these poems is a very good mark. But if you don't enjoy it, the only reason is that you are going to set up as a teacher of literature, or as a literary critic, and havt got to know these poems. Yet Spenser and Wordsworth are both so important in the history of English literature because of all the other poetry which you understand better because of knowing them, that everybody ought to know something about them."
Eliot puhuu aika paljon pitkistä ja lyhyistä runoista mikä tuntui oudolta kun minulle on vastaan tullut lähinnä vain niitä lyhyitä, kirjoitetaanko enää pitkiä runoja vai toteutetaanko nuo nykyään runosarjoina? Yhdeksi tavaksi erotella suuret ja pienet runoilijat on myös mainittu se, että suurilla runoilijoilla työt muodostavat toisiaan tukevan yhtenäisen kokonaisuuden, ja rennosti asetetaan vaatimukseksi mm. että ymmärtääkseen yhtä Shakespearen tekstiä pitää tuntea ne kaikki.

Eliotilla on paljon kiinnostavaa sanottavaa, niitä asioita ei ole aina sanottu kaikkein helpoimmalla tavalla mutta ajatus etenee silti yleensä hyvin selkeästi ja järjestelmällisesti ja tekstiin on ripoteltu mainion kuivaa huumoria ("[Murder in the Cathedral] was a religious play, and people who go deliberately to a religious play at a religious festival expect to be patiently bored and to satisfy themselves with the feeling that they have done something meritorious.") Mutta ehkä kirjan pariin pitää palata sitten kun tunnen laajemmin ne Miltonin, Wordsworthin ja kumppanien tuotannot, Eliotista puhumattakaan.

9.11.11

Forugh Farrokhzād - خانه سیاه است [The House Is Black]

Toimiikohan tuo otsikon kirjoitus...
Toisaalla vinkattiin katsottavaksi arvostettu mutta ehkä hieman obskuuri vuonna 1962 tehty persialainen dokumenttielokuva, jonka englanninkielinen nimi on The House Is Black, ja kun se kerran on 22 minuuttia pitkä ja löytyy kokonaisena YouTubesta, niin mikä ettei.
Koska ohjaaja Forugh Farrokhzad on runoilija (jonka ainoa filmi tämä ilmeisesti on), ja elokuvan puheraidalla luetaan paljon runoutta, ilmeisesti sekä Farrkohzadin omaa että esim. Koraania, ansaitsee se myös vinkkauksen tässä blogissa.

Kyseessä on dokumenttiessee leprasiirtolasta, joten käytetty kuvasto saattaa järkyttää herkempiä, mutta toisaalta, dokumentin alkusanat ovat "There is no shortage of ugliness in the world. If man closed his eyes to it, there would be even more."
Kuitenkaan filmi ei mitenkään keskity mässäilemään kauheudella ja kurjuudella, vaan mukana on aimo annos normaaliutta siinä määrin kuin kroonisen sairauden piirissä normaaliutta on. Ja toki filmi sisältää myös paljon kontemplaatiota maailmasta, elämästä jne. ja se taitaa länsimaiselle nykykatsojalle ollakin filmin palkitsevin osuus. Teodikean ongelmaan viitataan myös, joskaan se ei kovin suureksi teemaksi muodostu.
Katsokaa se filmi.

29.10.11

Mitä puhumme kun puhumme rakkaudella

Kysymys kritiikin luonteesta ja oikeutuksesta alkoi kummitella mielessä viikko sitten Kirsin bloggauksessa Reijo Mäen vastineesta saamaansa kritiikkiin, ja laajemmasta kysymyksestä kuka saa kirjoittaa kritiikkiä. Lisää vettä myllyyn tuli sitten Helsingin kirjamessuista, ja erityisesti Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon jakamisesta viidelle kirjabloggaajalle. Tästä tietysti lähti myös runsas kirjoittelu niissä blogeissa liikkeelle, mm. Opuscolossa ja Jäljen äänessä asiasta keskusteltiin runsaasti.

Yleisesti oltiin sitä mieltä että vaikka tunnustus jaettiin rajoitetulle joukolle, on se käytännössä kuitenkin tunnustus kirjabloggaukselle yleisesti, ja että blogit näyttelevät yhä merkittävämpää roolia kirjallisuuskeskustelussa. Blogeissa on kuitenkin usein aika lailla fiilispohjaisempi sävy kuin ammattikriitikoilla, oikeastaan mitään objektiivisuuden vaatimusta ei lähtökohtaisesti ole (ja se on blogien lukijankin hyvä muistaa). Ammattikriitikoilla sellainen saattaa ollakin, eri asia kuinka se toteutuu...
Mutta kun ihminen päättää laittaa lukupäiväkirjansa julkiseksi blogiksi niin siinä on lähtökohtaisesti mukana oletus, että joku ne tekstit voisi lukeakin.

Tuon Reijo Mäen kritiikki -jutun kommenttilootassa mainitsin että minusta kirjojensa arvostelijalta ei voi mitenkään vaatia että on aiemmin lukenut useita Mäen kirjoja, ensikertalaisen arvio on yhtä pätevä (toki se voi olla ihan hyvä huomauttaa paljon julkaisseen kirjailijan kohdalta onko tämän aiempi tuotanto mitenkään tuttu). Asetin kuitenkin vaatimuksen että minusta kriitikon pitää ainakin jollain tasolla tuntea se lajityyppi johon kirja kuuluu, esimerkiksi Mäen kohdalla kriitikon tulisi olla lukenut muuta rikoskirjallisuutta ja mielellään suhtautua yleisesti myötämielisesti siihen.
Tämän kirjoitettuani tulikin sitten mieleen että niin, mitäköhän minä olen itse tekemässä tässä blogissa, hyvä vaatia muilta sellaista jota itse ei tietoisesti noudata.

Noh, syyt blogin aloittamiselle olen kirjannut tuonne toisaalle ja toivon mukaan tuo blogin alaotsikko viimeistään antaa vinkkejä kuinka blogissa lausuttuja mielipiteitä kannattaisi huomioida. Lisäksi kun näitä kirjoituksia lueskelin niin huomasin että loppujen lopuksi kohdistan kommentointini lähes täysin runouteen kokonaisuutena, valitut luetut kirjat toimivat vain esimerkkeinä. Varsinaisina yksittäisinä kirjoina olen oikeastaan käsitellyt vain noita paria lainaustalkookirjaa viimeisimmissä postauksissani vaikka niissäkin tuli puhuttua myös paljon muista yleisistä asioista. Ja kun minä kerran amatöörinä harrastelen lukuisia muita kulttuurin muotoja niin katson että kommenttini runoudesta yleensä eivät ihan tyhjään perustu (sisäinen arvotus saattaa ehkä olla hieman vinksallaan).

Siispä jatkan, rakkaudesta kirjaan. Lukijamäärät eivät ehkä päätä huimaa kun kerran bloggaan pääasiassa epäajankohtaisista suomalaisista runoilijoista, ja näköjään sivustolle tullaan paljon muiden blogien kautta tai asiallisilla google-hauilla (Uuno Kailas suosikkihakukohteena, Katri Vala ja Eeva-Liisa Manner vetävät myös) mutta onhan teitä lukijoita kuitenkin sen verran etten ihan seinille puhu ja oma kulttuuriekologinen lokero tämäkin on.

Kirjoituksiani ja täällä ja muualla lukemiani keskusteluja reflektoimalla huomaan, että runouden lukijana olen vihamielinen siinä mielessä, että tarvitsen impaktin. Paljon ovat viisaat sanoneet, että runoja pitäisi lukea hitaasti, pureskella pitkään jne. ja kyllä minä tuota teenkin mutta vain jos runo on jollain tavalla napannut huomioni ensilukemalla. Jos kontaktia ensikohtaamisella ei synny, en jää sitä ehdoin tahdoin luomaan koska kyllä lukija keksii merkityksiä vaikka mistä jos vain haluaa ja jaksaa etsiä (taas viittaamme niihin puppugeneraattorien tuottamiin teksteihin). En vaikka kirjoittaja olisi merkittävä ja arvostettu.
Ja toki myönnän että joskus tekstissä saattaa olla vain se impakti eikä mitään muuta ja se että pureskeltavaa löytyy on ehdottomasti hyvä asia.
Ehkä tuo pätee minuun yleisemminkin lukijana, suosinhan usein kompaktia ilmaisua ja jaarittelu on kauhistus...

25.10.11

Lauri Simonsuuri (toim.) - Myytillisiä tarinoita

Jatketaan niitä kaikkien aikojen suosikkikirjojeni esittelyjä teoksella, joka sopii ajankohtaan pyhäinpäivän, kekrin ja halloweenin lähestyessä ja joka on kuluvana vuonna saanut myös lisäjulkisuutta kun M.A.Jeskasen mainiossa Perkele-sarjakuvassa tämä mainittiin vaikuttimeksi...
Eli Lauri Simonsuuren toimittama uskomustarinoiden kokoelma Myytillisiä tarinoita. Ensipainos on vuodelta 1947, neljäs painos kymmenen vuoden takaa. Itse löysin tämän kirjan aikoinaan varhaisteininä koulun kirjastosta, olin heti myyty ja olen sittemmin palannut usein nautiskelemaan tarinoita sieltä täältä...tarinoita on paljon ja tämä ei ole varsinaisesti sellainen kirja joka luetaan yhtäjaksoisesti kannesta kanteen.

Jutut ovat ilmeisesti pääosin 1900-luvun alkupuolelta, ainakin niissä viittaillaan pääosin 1800-luvun puolelle, reipas kontrasti siis niille nykyään paremmin esillä oleville urbaanilegendoille ja uuskummalle, tämä on agraarista vanhakummaa.
Näissä on siis mukana hyvin perinteisiä kummitusjuttuja, joita kaikki ovat varmaankin joitain kuulleet, mutta sitten myös enteitä, noitia, paholaisia, haltijoita, maahisia, tauteja jne. Ja kummitusjuttu on tässä hieman harhaanjohtava sana koska juttuvalikoimassa on itse asiassa aika vähän kummituksia, paljon mieluummin kuolleet liikkuivat ihan fyysisinä olentoina.

Tarinointi on minusta kiinnostava tyyli, sellainen kompakti ja napakka kerrontatapa jossa yksityinen muuttuu yleiseksi, päähenkilö on isovaarin naapuri, työkaverin kummi tai yksi mies eikä sillä tarkalla tapahtumapaikallakaan ole muuta väliä kuin että tuo hieman väriä tarinaan. Hyvä tarina on totta silloinkin kun se ei ole varsinaisesti tapahtunut ja vaikka syvällistä henkilökuvausta on usein turha odottaakaan kertoo se silti kertojastaan ja vähän myös kuulijastaan. Ja toisaalta tarinoinnista tulee kiinnostava dokumentin tunnelma, että vaikka nämä tarinat usein ovatkin varsin huikeita niin silti näin se on mennyt, usotsie. Ja jännitysjuttuja höystää ajoittain myös varsin omalaatuinen huumori...
Kirjan vahvaa tunnelmaa korostaa vielä Erkki Tuomen upea mustavalkoinen kuvitus, pienistä vinjettikuvista koko sivun tilannekuviin.

Suojoen Esa ajoi Isonjoen kirkolta kotiinsa. Kun hän oli matkalla, ajoi hänen ohitseen herroja lasisissa vaunuissa. Kun hän kysyi heiltä, minne he menivät, vastasivat he menevänsä Suojoelle. Kun Esa tuli kotia, tiedusteli hän, että mihinkä ne herrat olivat joutuneet. Mutta niitä ei ollut kukaan nähnyt.
Hetken perästä Esa tappoi itsensä partaveitsellä, ja pikkuinen poika näki, kun käsi ojensi hänelle sen veitsen. (Alavus)

Noidat eivät saa tietoja Karvian hautausmaalta siksi, kun sinne on ensimmäisenä haudattu puhumaton lapsi. Samaan hautaan on pantu myös vanhus, joku Saran Matti, joka olisi halukas kertomaan tutkijoille, mutta hänen yittäessään puhua hänen vierustoverinsa, Mattilan pikkulapsi, alkaa puhua "häläköttähän" niin kovasti, ettei toisen puheesta saada selvää. (Karvia)

22.10.11

H.T. Juslén - Korullista kertomaa

Tuli sitten napattua toinenkin kirja lainaustalkoiden listasta, tällä kertaa BoD-julkaisija josta en kuitenkaan oikein mitään tietoja googlaamalla löytänyt.

Kirjan nimi oli ehkä vähän ärsyttävä, väännös fraasista "korutonta kertomaa" sellaisella itsekehuskelevalla tyylillä, mutta kun kirjan avasi niin sai ahaa-elämyksen, siinä nimessä olikin pointti. Kuten tuolla BoD-linkissä kuvataan, tässä on kullakin aukeamalla toisella sivulla mustavalkoinen valokuva hopeakaulakorusta, joissa kussakin on erilainen riipus, ja toisella sivulla siihen riipukseen liittyvä runo. En tiedä kumpi on ensin, onko ensin tehty korut ja sitten niihin liittyvät runot vai toisinpäin.

Varsinaisista runoista, nojoo..."epätasainen" lienee sopivin laatusana. Monissa näistä runoista on jostain syystä päädytty käyttämään riimitystä ilman runomittaa, mikä minusta on vain huono idea, se tuo mieleen ne harrastelijarunoilijat jotka laativat oodeja Suomen kultamitalitoivoille yms. iltapäivälehtien yleisönosastoilla, mutta tässä se tyyli on väärässä paikassa.
Muuten mennään aika suorasanaisella, aforistisellakin tyylillä mikä toki minulle kelpaa, ja seassa on hyviä ajatuksia, joskin myös ponnettomampaa materiaalia, ja moni niistä paremmistakin runoista olisi ehkä vielä kaivannut terävöittämistä.

Mutta on todettava että ne valokuvat ovat hienoja ja tämä kirja on miellyttävän näköinen esine, graafisesti kärkipäätä täällä käsitellyistä kokoelmista...

Ruoto

"Sisältöä", vaatii vanha herra.
"Sisältöä", huutaa anarkistin alku.
"Sisältöä", pyytää sinkkunainen.

Perkaan pinnan, leikkaan lihan,
täytän toiveen, tarjoilen ruodon.
Olkaa hyvä.

14.10.11

Nathanael West - Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts

Pidän yhä kiinni siitä, että tämä blogi ei ole lukupäiväkirja, mutta noiden kirjailijalistojen, jotka yläpalkissa ovat, jälkeen houkutti kirjoittaa joistain hyvistä jutuista, ehkäpä esitellä muutamia niistä kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Toisen blogin perustaminen ei kuitenkaan houkuta, joten laitan näitä sitten tänne.
Ja ensimmäisenä teos, joka on minulle yksi hyvä vaihtoehto mainita silloin kun kysytään sitä kaikkien aikojen parasta kirjaa, ja johon juuri toisaalla suhtauduttiin huomattavasti nuivemmin joten apologiaa tarvitaan...Nathanael Westin Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts.

Westin kirjallinen tuotanto jäi varhaisen kuoleman vuoksi vähäiseksi: neljästä pienoisromaanista koostuva kootut teokset on mukasti pokkarin kokoinen, ja yksittäisteoksina ne kaikki on käännetty suomeksi.
Oma kulttisuosionsa on mustalla satiirilla Iisi miljoona, joka parodioi Horatio Algerin ryysyistä-rikkauksiin-tarinoita ja amerikkalaista unelmaa, joka 30-luvun lamasta kärsivissä Yhdysvalloissa saattoi näyttää yhtä irvokkaalta kuin sen parodiakin. Mutta monet muutkin kuin minä suosivat eniten Miss Lonelyheartsia, jossa toki on myös runsaasti mustaa huumoria ja groteskiutta mutta kirjana se on draamallisempi.

Tarina on yksinkertainen: Miss Lonelyhearts on (miespuolinen) toimittaja, joka kirjoittaa sanomalehden neuvokkipalstaa. Koko juttu on alkanut joskus vitsinä mutta vähitellen kun vitsi on kerrottu joka päivä kolmeenkymmeneen kertaan se lakkaa olemasta hauska, palstalle kirjoittavien ihmisten hätä ongelmat pääsevät ihon alle mutta kun tarjota on vain tyhjänpäiväisiä sanoja ja positiivisen ajattelun hymistelyä, lopputuloksena on maailmantuskaa, ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta ja masennusta. Miss L:n esimiestä, herra Shrikeä, tämä taas huvittaa entistä enemmän.
Westin yksi vaikuttaja, Oscar Wilde ja erityisesti Dorian Grayn muotokuva, näkyy tässä kirjassa selvästi. Shrike, nihilistinen ja sadistinen demonihahmo on kuin ajanmukaistettu versio Lord Henry Wottonista joka korruptoi Dorianin, Miss L:n. Moraliteettina Miss Lonelyhearts on kuitenkin monimutkaisempi koska korruptio tapahtuu näennäisesti positiiviseen suuntaan, suurempaan empatiaan, valitettavasti vain sellaiseen empatiaan joka poikii turhautumista, messias-komplekseja ja tuhoisaa masennusta.

Miss Lonelyhearts ei ole helppo kirja. Se on kerronnaltaan varsin suoraviivainen, muistuttaa ehkä joitain aikalaisiaan kuten Dashiell Hammettia tai Horace McCoyta, ja sivuja on satakunta, mutta se on suorastaan myrkyllisen kyyninen ja groteski. Ei kannata siis nimen perusteella erehtyä luulemaan että kyseessä olisi jokin kiva chicklit, tämä on "epämiellyttäville henkilöille tapahtuu epämiellyttäviä asioita"-genren kirja.
Se vaatii myös että kykenee edes jollain tasolla sympatiseeraamaan päähenkilöä tämän epämiellyttävyydestä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia). Ja ehkä myös vähän niitä muita henkilöitä, Bettyä, siistiä vanhaa miestä, nenätöntä tyttöä, tuberkuloottisen pettynyttä vaimoa ja ehkä jopa Shrikeä (viimeistä en kuitenkaan suosittele).
Mutta se on myös palkitseva, lyhyydestään huolimatta monitasoinen ja haastava kirja (niin monitasoinen että sopivasta vinkkelistä katsottuna se kaikki kyynisyys voikin kääntyä positiivikseksi, ja tämä on myös kärjessä jos lähtisin listaamaan parhaita uskonnollisia romaaneja...). Ja vaikka kirjoitusaika näkyykin, niin tuntuu tulevan jatkuvasti ajankohtaisemmaksi sitä mukaa kun maailmaan tulee lisää maailmantuskaa, lisää elämäntapaguruja ja meille myydään yhä lisää kiviä.

Why laugh at himself, however, when Shrike was waiting at the speakeasy to do a much better job? "Miss Lonelyhearts, my friend, I advise you to give your readers stones. When they ask for bread don't give them crackers as does the Church, and don't, like the State, tell them to eat cake. Explain that man cannot live by bread alone and give them stones. Teach them to pray each morning: 'Give us this day our daily stone.'"
He had given his readers many stones; so many, in fact, that he only had one left - the stone that had formed in his gut.

Edit: Bongasin kaupassa tuon uuden pokkaripainoksen jonka Liisakin oli lukenut. Ja sen takakansiteksti on tosiaan poikkeuksellisen harhaanjohtava...tietysti se on myyvempää sanoa että hilpeiden sattumusten täyttämässä kirjassa on syvempiäkin tasoja, ja svengaava 20-luku on myös parempi kuin lamaantunut 30-luku...kun päälle laitetaan vielä tuo jossain määrin hämäävä nimi niin saattaa tulla useampikin lukija jotka tulevat yllättymään...

Gösta Ågren - Tähän

En ruotsia osaa niin hyvin lukea että alkukielinen Hid houkuttaisi, niinpä tämä Caj Westerbergin käännös. Ja tämähän olikin sitten paluu "tää on niin tätä" osastolle, arvostetun kirjoittajan mahdollisesti arvostettuun kirjaan josta ei oikein saa minkäänlaista otetta.
Vaihtelua lyhyen ja pitkän välillä, kolmesta rivistä muutamaan sivuun, ja tässä on runoa runosta, ja muistista, ja kaikenlaisesta muustakin. Ågren sanoo kuitenkin itse sen mitä minulla on sanottavaa:

Viimeinen latu

Ulkona talvipäivässä näin
vanhan miehen, hän oli yksin
kuin rukous, joka on jättänyt
rukoilevan, eikä
ole löytänyt jumalaa, ja on siten

vapautunut. Tähän päättyy
runo, sillä sanat
ovat vain proosaa, harvaa
kalteria, joka estää runoa
pakenemasta.

7.10.11

Heidi Launis - Kovaa vettä

Tämänkertainen kokoelma on valittu Hesarin lokakuun kuukausiliitteen kirjastoapuraha-artikkelista, jossa listattiin vähiten lainatut kirjat pääkaupunkiseudun kirjastoista 2009-2011, ja nollan lainauskerran kirjoja oli aimo joukko, moni niistä runokirjoja. Se jo herätti uteliaisuuteni ja kun Kirsi päätti laittaa haasteen liikkeelle, niin minähän menin katsomaan lähikirjastoni hyllyä että mitä löytyisi. Ja nyt Heidi Launis on virallisesti siirtynyt pois nollakerhosta.

Arvelin monen noista listatuista kirjoista olevan kirjastolle lahjoitettuja omakustanteita ja sellainen tämä ainakin on. Edellisen postauksen kommenttilaatikossa jo mainitsin sen ihmettelyn että jostain syystä mm. musiikissa ja sarjakuvissa omakustanteissa on oma gloriansa. Vaikkei niillä niin kauheasti tienaakaan (ja siinä pitemmässä vähiten lainattujen listassa oli kyllä mukana useita oma- ja pienkustantamojen sarjakuvia, jopa varsin arvostettujen tekijöiden ansiokkaita teoksia) niin ne ovat silti validi muoto josta moni ainakin aloittaa, ja joillekin se on aina paras julkaisutapa. Ja hipster crediä saa namedroppaamalla omituisia pienkustantajia tai toteamalla että sen bändin eka omakustanne-EP oli huippu mutta ovat menneet sitten miellyttämään massoja suurien levy-yhtiöiden tallissa.
Mutta sitten kirjallisuudessa omakustanteissa on sellainen vanity press -leima, kirjoittajat jotka eivät kelpaa niille Oikeille Kustantajille, ja jotka haluavat kuitenkin ostaa itselleen kirjailijan statuksen julkaisevat omakustanteita, mutta ei niitä kukaan halua lukea.

Tässäkin käsiteltävässä tapauksessa kirjan ulkoasu (kansi nähtävissä tuolla linkissä) on perusviehättävä mutta eittämättä kotikutoisen oloinen, ja eipä kai näitä arvostellakaan missään että tekijän tai kirjan nimeen jossain törmäisi...joten satunnaisella lukijalla, varsinkin sellaisella joka saattaa suhtautua lähtökohtaisesti kielteisesti omakustanteisiin, ei ole oikein mitään syytä tarttua tähän kirjaan (jos siis Hesarin kuukausiliite ei nimeltä mainitsisi ja bloggaajat lukemaan haastaisi).

Sisältönä siis 28 runoa, joista yksi menee toiselle sivulle. Varsin suorasanaisia otoksia kolmikymppisen kaupunkilaisen elämästä johon reilu kolmikymppisen kaupunkilaislukijan oli helppo päästä sisälle, vaikka täälläkin löytyy se tämän ikäisten naiskirjoittajien suosikkiklisee, sarja runoja raskaudesta, synnytyksestä ja tuoreesta äitiydestä...kyllä minä sen tiedän että se on tärkeä kokemus mutta olen minä niitä jo muutaman lukenut eikä niihin Launiskaan niin uutta tvistiä saa kirjoitettua...
Sävy on arkinen ja jutusteleva, ja Launis piirtää hyvin tilanteita ja tunnelmia (mieleen tulee aika ajoin SusuPetalin blogitarinat ja runot), joskin muutamankin kerran näissä kompastutaan, kesken runon tapahtuva näkökulma vaihdos ei käykään sulavasti vaan lupaavasti alkanut ajatus katkeaa, tai sitten kokonaisuus jää jotenkin ponnettomaksi.

Sinänsä omakustanne on varsin sopiva julkaisumuoto tälle kirjalle, koska Launis ei tunnu olevan kirjoittajana vielä valmis, mutta luulen että ainakin ilmeisimmistä vioista pystyy oppimaan pois ja silloin se mikä on hyvää näyttää vielä paremmalta. En ole myöskään varma että onko runous sopivin kirjallisuuden laji, päteekö tässä se väite että runot ovat aloittelevien kirjailijoiden suosikkimuoto koska ne ovat näennäisesti helppo tapa kokeilla siipiään. Oli tässä kokoelmassa jo jokunen pätkä jotka minusta olisivat parempia novelleiksi kirjoitettuna (mutta minä olenkin proosamyönteinen lukija).

Karhuja

Uuvuksissa aamuyöllä
makaan valveilla
ja ajattelen karhuja

Jääkarhuja, pandoja
käveleviä ja istuvia
pikkuisia ja isoja karhuja

Voisihan sitä nukkuakin
mutta minä kun mieluummin
ajattelen karhuja

26.9.11

Miksi kirjallisuuden opiskelijat tuhoavat maailman

On mahdollista että en ikinä kykene lukemaan Eeva Kilven kirjallista tuotantoa. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kosketukseni tuotantoonsa on ollut mielipidekirjoitus sanomalehdessä muutamia vuosia sitten, joka on jättänyt selvän kuvan kirjailija Kilvestä; siinä kirjoitettiin asioista joista kirjailijalla ei selvästikään ollut mitään käsitystä mistä kirjoittaa, ja sen sijaan että olisi ollut väärässä siten kuin maallikot joskus tapaavat olla, se viesti arroganttia tiedon sivuuttamista ennakkoluulojen hyväksi, ennakkoluulojen jotka olivat arvokkaampia kuin asiantuntijoiden tieto koska niiden luulojen esittäjä oli kirjailija.
Tämä tapaus on antanut minulle vakaan mielikuvan että Eeva Kilpi on sivistymätön ihminen ja en ole sen johdosta tuntenut vähäisintäkään halua tutustua hänen varsinaisiin kirjoihinsa.

Kirsin kirjanurkassa on käyty keskustelua kirjailijoiden vuositulosta, voiko kirjoittamisella elää ja pitäisikö kirjailijoiden hankkia se toinen työ vaikka siihen työhön käytetty aika onkin pois kirjoittamisesta. Mutta onko se mahdollinen toinen työ välttämättä hukkaan heitettyä aikaa muuten kuin palkan osalta?
Asia josta on aika ajoin valiteltu muidenkin kuin minun osaltani (ihan kirjailijoita myöten) on se, että kirjailijoiden taustojen yhdenmukaistuessa myös kirjallisuus kapenee. Kun se "kirjoita mistä tiedät" on kuitenkin varsin hyvä ja suosittu ohje, ja kirjailijaksi tullaan yhä enemmän opiskelemalla kirjallisuutta ja kirjoittamista, niin lopputuloksena on suuri määrä kirjoja joiden aiheena on kirjoittaminen ja kirjailijan elämä ja kirjallisuuden opiskelu ja tutkiminen, mitä nyt muutama irrottelee ja kirjoittaa vaikka sanomalehtien toimituksesta tai mainostoimistotyöstä. Muu maailma on olemassa vain vahingossa.

Tämä ilmenee kyllä muuallakin. Se kuuluisa humanistinen yleissivistys on havaitusti loppujen lopuksi aika kapea-alaista ja sillä suorastaan ylpeillään että matematiikasta, luonnontieteistä tai taloustieteestä ei ymmärretä yhtään mitään (saati sitten vaikkapa urheilusta tai populaarikulttuurista). Minusta tuo on moukkamaisuutta.
Joskus opiskeluaikoina tuli huvittuneena seurattua että jos seuraisi vain lehtiä niin mitä sen perusteella yliopistolla opiskeltaisiin, jos jutussa esiteltiin opiskelijoita tai opiskelua. Tällä perusteella tiedekunnista oikeustieteellinen oli vahvasti edustettuna kuten myös humanistinen (tosin valikoiden, kirjallisuus, historia ja estetiikka ovat jees mutta ketä kiinnostaa joku romaaninen filologia tai folkloristiikka). Valtiotieteilijöitä on jonkin verran ja lääketieteellisestä kuuluu huhuja vaikkei niitä ikinä näekään. Mm. teologista, matemaattis-luonnontieteellistä, biotieteellistä tai maa- ja metsätieteellistä tiedekuntaa ei ole olemassa (muista pääkaupunkiseudun korkeakouluista Kauppakorkeakoulu, Hanken, Sibelius-akatemia ja Teatterikorkeakoulu ovat olemassa ja TKK:sta liikkuu myös joskus huhuja).
Kirjallisuuden antama kuva on vielä kapeampi, jos akateemisista aloista jotain mainitaan niin puhe on muutamasta humanistisen tiedekunnan oppiaineesta (poikkeuksiakin on, mieleen tulee ainakin Kirsti Ellilän teologian opiskelijat ja Leena Lehtolaisen matemaatikko-Antti).

Näin lukijana joutuu pohtimaan että miksi minä nyt oikein kirjallisuutta sitten luen. Kuten tuolta edeltä ja aiemmista kirjoituksistani on ehkä voinut päätellä, olen itse akateemisella alalla ja suurella osalla tuttavistani on myös tuollainen tausta, joten minulla on aika akateemispainotteinen elämä. Ja tarkennettuna tulen sieltä sivistyksen ulkopuolisista luonnontieteellisistä piireistä. Jos en halua etsiä toiseuden tunnetta että jaa, tuollaistakin on, niin mikä kirjallisuus puhuttelisi minua? Tieteiskirjallisuuden (joka lieneekin ylivoimainen suosikkigenre tuttavapiirissäni) ulkopuolella hyvä luonnontieteitä sivuava fiktio on harvassa, mieleen tulevat kirjailijat ovat laskettavissa yhden käden sormin (Primo Levi, Leena Krohn, James Herriot, Veikko Huovinen, Italo Calvino).
Toki on kirjailijoita joiden teokset ovat varsin yleispäteviä, ja toki minäkin olen sen verran diletantti että minua kiinnostavat monet asiat, mutta silti tuo ihmetyttää kuinka jotkut elämän osa-alueet ilmeisesti jäävät täysin nykyisen kirjailijakunnan ajattelun ja tuotannon ulkopuolelle. Mistä päästäänkin sitten toiseen Kirsin blogissa mainittuun juttuun... että ehkä ne eivät ole yksipuolisesti lukijat jotka ovat hylänneet kirjat, ehkä kirjat ovat myös hylänneet lukijat. Ja on typerää todeta että syy on automaattisesti lukijan, että huono lukija ei sopeudu pyhästä norsunluutornista vuodatettavaan kirjallisuuteen ja huonon lukijan on muututtava.

Ja jos alkaa miettiä niitä juttuja kirjallisuuden mieltä tervehdyttävästä vaikutuksesta, niin mitä siitä seuraa kun merkittävä osa ihmisistä rajataan ulos kirjallisuuden kohderyhmästä, erityisesti sellaiset henkilöt jotka mm. päättävät talouselämästä, politiikasta, teknisestä kehityksestä ja muusta sellaisesta. Meemidiversiteetin puuttuminen on uhka koko henkiselle ekosysteemille.

(Kirjoitus menee ehkä tämän blogin valitun aihepiirin ulkopuolelle mutta kyllä tämä myös aiheeseen liittyy...)

25.9.11

Ted Hughes - Crow

Tämän joku vinkkasi joskus, että Ted Hughesin Crow-runoja kannattaisi vilkaista, ja kun tämä kokoelma (alaotsikkona From the Life and Songs of the Crow) kirjastossa vastaan tuli niin otin luettavaksi.
Hughes pyörittelee runoissaan myyttejä ja Varis itsessään on jossain määrin trickster-hahmo, vaan ei välttämättä ollenkaan niin leppoisa kuin miksi nämä hahmot usien kuvataan...runoissa käytetään paljon toistoa ja monien niistä lastenlorunominaisuudesta tuli mieleen summaus "child's guide to nihilism", joskin Varis on nihilistin ohella myös selviytyjä. Mutta raadollisuus kummittelee aina taustalla, mikä kai haaskalinnulle sopiikin.
Oli tässä turhaakin mukana ja aika ajoin lukeminen kävi aika raskaaksi mutta mielenkiintoista osuutta löytyi ihan kiitettävästi.
Huomasin muuten vasta jälkeenpäin että feministien on suositeltavaa inhota Hughesia kun tämä tappoi Sylvia Plathin jne. Ja että olen suhtautunut myönteisemmin englanninkielisiin runoilijoihin kuin suomenkielisiin, johtuneeko sitten siitä että englanninkieliset runoilijat on yleensä valittu suosituksista kun taas suomenkieliset satunnaisesti hyllystä (emme kuitenaan voi sulkea pois sitä mahdollisuutta että ne ovat vaan parempia).

Crow Blacker than ever

When God, disgusted with man,
Turned towards heaven.
And man, disgusted with God,
Turned towards Eve,
Things looked like falling apart.

But Crow      Crow
Crow nailed them together,
Nailing Heaven and earth together-

So man cried, but with God's voice.
And God bled, but with man's blood.

Then heaven and earth creaked at the joint
Which became gangrenous and stank-
A horror beyond redemption.

The agony did not diminish.

Man could not be man nor God God.

The agony

Grew.

Crow

Grinned

Crying: "This is my Creation,"

Flying the black flag of himself.

10.9.11

Veijo Meri - Lasiankeriaat (1990)

Veijo Meri on minulle tutuin esseistään ja Suomen historiaa käsittelevistä teoksista, vaikka toki Manillaköyden ja käännöksen tai kaksi olen myös lukenut. Ja oikeastaan en edes tiennyt että häneltä löytyy myös omaa runotuotantoa.
Ja vähän kuin aikaisemmin Krohnin ja Tikan kanssa, en minä tässäkään tapauksessa katso tarpeelliseksi muuttaa mielikuvaani kirjailijasta runoilijaksi, tämä kokoelma on parhaimmillaan silloin kun se on vähiten runonomaista. Ja kirjan aloituskappale jonka lainaan alla tiivistääkin koko ongelman tämän ja monen muun kokoelman kohdalla, se että jonkin tapahtuma on merkittävä kirjoittajalle ei välttämättä välity lukijalle.

Kerran viisikymmentäluvun lopulla Ekbergin kahvilassa Bulevardin varrella Helsingissä pohdimme, mitkä saattaisivat olla mieleemme palautuvat muistot ja mielikuvat ja ajatukset kymmenen minuuttia ennen kuolemaa tai tajunnan menetystä, tai jos unohetaan kuolema, minä tahansa tilinteon hetkenä, kun kaikki vanha täytyy jättää eikä uutta vielä ole, kun suunniteltu ja ehkä jo ostettu uusi osoittautuu vanhaksi kamaksi sekin, olimme yhtä mieltä siitä, että todennäköisesti eivät mieltä valtaa filminpätkät, jotka on otettu häissä, hautajaisissa, kansallisina juhlapäivinä, lyseon juhlasalissa, kun saimme lakkimme, kasarmin kentällä, kun vannoimme sotilasvalamme, jonka teksti oli kovennettua Mooseksen lakia, lastemme syntyessä, rakastettumme antautuessa meille velhoille ja velmuille, vaan heikoimmin muistamamme polun mutkan heinätukko, hevosenkengän jälki kovettuneessa savessa, niin terävä ja syvä, että siihen kurkisti nähdäkseen, oliko kenkä jäänyt kiinni sen pohjaan, ison pilven reuna yhtenä heinäkuun iltapäivänä, kun olimme unohtuneet seisomaan johonkin kohtaan pientareelle emmekä ikinä halunneet lähteä siitä pois, näppylänaamaisen ruman tytön nopea kesken menevä haukotus junassa Mäntyharjun asemalla...

6.9.11

Eino Leino - Helkavirsiä (1903, 1916)

Tuolla edellisessä viestissä mainitsin että nuo vanhemmat eeppiset runoelmat ovat aika lailla oma juttunsa. Pääasiana niissä on kuitenkin se mistä ja mitä kertovat ja runomitta tuntuu olevan paikalla lähinnä sen vuoksi että sitä on helpompi lukea myös ääneen, jopa silloin kun lukee sitä ensi kertaa eikä vielä tiedä mitä se seuraava rivi tuo tullessaan.
Ja vastaavasti ei tuollaisia juuri nykyään kirjoiteta, ainakaan pitempiä runoelmia, viimeinen hurraa taisi olla siinä romantiikan aikakaudella.
Niin, Leinon Helkavirsiä. Lukemassani niteessä oli sekä ensimmäinen sarja jonka kirjoitti vähän päälle parikymppinen, innoittunut ja rakastunut, ja toinen sarja jonka kirjoitti nelikymppinen kyynisempi. Rinnakkaiselo ei ole ihan niin jyrkkä kuin Laulujen laulun ja Saarnaajan välillä mutta huomasihan sen eron. Ja kummin päin vain, kansanballadi kyllä on toimiva muoto.

Kokoelmassa oli joitain ennalta tuttuja (kai kaikki Tumman tuntevat, ja Räikkö Räähkä ja Ylermi ylpeä isäntä ovat myös tuttuja hahmoja) mutta myös sellaisia jotka nyt ensi kertaa näin, tässä muodossa. Samoja teemoja on toki tullut vastaan niissä vanhoissa balladeissa...
Mitä tästä nyt voi sitten sanoa. Vähän kuin Quentin Tarantinon leffat, hyviä mutta pastissi on pastissi.

Oterma ja Katerma (ote)

Oli kerran mies Oterma,
Otermalla veli Katerma,
kummallakin nainen nuori.

Ajoivat aamulla varahin
hämäräisen metsän halki;
lauloi puussa Lemmon lintu:
"Ontuva on mies Oterma,
kaunoinen on mies Katerma,
hyv' on syödä Hiiden linnun
veljen maksoa veristä."

Veli vanhempi kirosi:
"Mitä laulat Hiiden lintu!"

Sanan saattoi nuorempainen:
"Raikui matkamme ratoksi."

28.8.11

Einari Vuorela - Puut ajattelevat (1967)

K-blogin Runohaasteen yhteydessä alkoi taas hotsittaa lukea hieman runoja kohtalaisen tauon jälkeen (tässä välissä olen lukenut vain pari vanhempaa eeposta, Rolandin laulun ja Danten Jumalaisen näytelmän) ja herätellä taas blogiprojekti liikkeelle.

Aloitusteokseksi päätyi Einari Vuorelan myöhäinen kokoelma Puut ajattelevat. Jos Vuorelaa voisi tämän perusteella yhdellä sanalla kuvata niin se olisi luontomystikko: lyhyet runot käsittelevät lähes obsessiivisesti öistä korpimaisemaa. Ja hiljaisten tuokiokuvausten esittäjänä Vuorela onkin parhaimmillaan, niissä on se hetken kokemus.
Mutta silloin kun aletaan mennä pois niistä fenomenologisista tuokiokuvista niin sitten homma ei enää toimi. Paikka paikoin tulee sellainen "smug bastard" olo, että jos Paulo Coelho tai Dr Phil olisi suomalainen niin kirjoittaisi juuri tällaisia juttuja. Hyvä on, myönnetään, todellisuus on usein banaalia mutta en näe sitä silti toimivana tyylikeinona.
Sekaan on kuitenkin eksynyt myös niitä osumia jokunen joissa Vuorela onnistuu sanomaan sen minkä toisaalla on onnistunut olemaan sanomatta.

MENE
yhteen suuntaan,
älä käänny takaisin.
Rihma haalistuu
ja menettää
värinsä,
paluutie mielenkiintonsa.
Jatka matkaa,
koskaan et eksy.
Jaa omastas,
et köyhdy.
Sytytä,
öljy ei kulu.

28.1.11

Wendy Cope - Making Cocoa for Kingsley Amis

Ja taas, vaikka aktiivinen projekti onkin sivussa niin ajoittain sitä tulee yhä tartuttua runokirjoihin.
Wendy Cope, englantilainen runoilija ja humoristi, tuli suositelluksi lukulistalleni eikä syyttä, koska onhan tämä mainio teos. Pääpaino on kirjallisissa parodioissa, mm. edellisessä merkinnässä mainitun T.S.Eliotin Waste Land tiivistetään viideksi limerikiksi ("In April one seldom seems cheerful/Dry stones, sun and dust make me fearful"...), mutta väliin heitetään sitten myös niitä elämänmakuisia havaintoja, kevyesti mutta purevasti...
Onko Suomessa hauskoja aikuisten runoilijoita? Vai pitääkö minun pysyä anglofonisessa maailmassa?

Tich Miller

Tich Miller wore glasses
and elastoplast-pink frames
and had one foot three sizes larger than the other.

When they picked teams for outdoor games
she and I were always the last two
left standing by the wire-mesh fence.

We avoided one another's eyes,
stooping, perhaps, to re-tie a shoelace,
or affecting interest in the flight

of some fortunate bird, and pretended
not to hear the urgent conference:
'Have Tubby!' 'No, no, have Tich!'

Usually they chose me, the lesser dud,
and she lolloped, unselected,
to the back of the other team.

At eleven we went to different schools.
In time I learned to get my own back,
sneering at hockey-players who couldn't spell.

Tich died when she was twelve.