En ruotsia osaa niin hyvin lukea että alkukielinen Hid houkuttaisi, niinpä tämä Caj Westerbergin käännös. Ja tämähän olikin sitten paluu "tää on niin tätä" osastolle, arvostetun kirjoittajan mahdollisesti arvostettuun kirjaan josta ei oikein saa minkäänlaista otetta.
Vaihtelua lyhyen ja pitkän välillä, kolmesta rivistä muutamaan sivuun, ja tässä on runoa runosta, ja muistista, ja kaikenlaisesta muustakin. Ågren sanoo kuitenkin itse sen mitä minulla on sanottavaa:
Viimeinen latu
Ulkona talvipäivässä näin
vanhan miehen, hän oli yksin
kuin rukous, joka on jättänyt
rukoilevan, eikä
ole löytänyt jumalaa, ja on siten
vapautunut. Tähän päättyy
runo, sillä sanat
ovat vain proosaa, harvaa
kalteria, joka estää runoa
pakenemasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti