T.H. White - Muinainen ja tuleva kuningas

Kun pari vuotta sitten kuulin että Vaskikirjoilta on tulossa T.H. Whiten fantasiaklassikko Once and Future King suomeksi, niin olihan se selvää että se pitää hankkia ja lukea: olen teoksen toki jo lukenut englanniksi mutta sen verran kovalaatuisesta teoksesta on kyse että suomennospäätös on juhlistamisen arvoinen.

Aikataulut venyivät mutta vihdoin tämä Pekka Tuomiston suomennos ilmestyi tänä vuonna ja nyt sen myös luin (kirjan löytäminen fyysisistä kirjakaupoista ei ollut mitenkään helppo rasti, kuten mainitsin jo aiemmin, kiitos Aavetaajuus).

Olen aikoinani ollut hyvinkin harrastunut Arthurianaan, kuningas Arthuriin liittyviin tarinoihin (ja on niitä muutama päätynyt blogiinkin), ja tässä myös seurataan omalla tavallaan paljon Thomas Maloryn Morte d'Arthuria (ja Thomas vilahtaa jopa sivuhenkilönä), mutta myös paljon uudelleentulkiten, ja tulkintasuunta on varsin epätyypillinen: modernimmissä sovituksissa ritariromansseista suositaan usein suurempaa historiallista realismia tai muuten koherenttia pseudokeskiaikafantasiaa, tässä ei, tämä on hyvin tietoisesti kirjallinen teos vahvalla metatasolla.

Vaikka sukutaulu täytyisi lukea kahdesti niin kuin joku historianläksy, se on elintärkeä osa kuningas Arthurin tragediaa. Sen vuoksi Sir Thomas Malory kutsui hyvin pitkää kirjaansa Arthurin kuolemaksi. Vaikka yhdeksän kymmenesosaa kertomuksesta näyttää kertovan turnaavista ritareista ja Graalin maljan etsinnöistä ja sensellaisesta, tarina on kokonaisuus ja käsittelee syitä, miksi nuorukainen joutuu lopulta perikatoon. Se on tragedia, aristotelinen ja täydellinen tragedia synnistä, joka rankaisee itseään. Siksi meidän on pantava merkille Arthurin pojan Mordredin syntyperä ja muistettava hetken koittaessa, että kuningas on maannut oman sisarensa kanssa. Hän ei tiennyt tekevänsä niin, ja ehkä se oli Morgausen syytä, mutta tragedioissa näyttää siltä, että viattomuus ei riitä.

Kirjan (joka ilmestyi alun perin neljänä niteenä usean vuoden varrella, ja viidentenä postuumina teoksena josta taidan kuitenkin käyttäytyä kuin kyseistä viidettä osaa ei olisi olemassa) erikoislaatuisuus on juuri sen yhtenäisyys jota ei saavuteta perinteisillä keinoilla.
Kerronta vieraannuttaa metatasolla ja anakronismeilla, miljöö ei ole historiallisesti uskottava ja sävy vaihtelee rajusti pitkin kirjaa: ensimmäinen osa kääntyi sujuvasti Disney-animaatioksi (Miekkä kivessä) suht vähillä muutoksilla, ja seuraavissakin osissa on hyvin, no, lastenkirjamaisia elementtejä ja törmäilyhuumoria samalla kun traagisuus ja synkkyys ja toisaalta uljuus punoutuvat isommaksi osaksi tarinaa ja hassuun törmäilyhuumoriin liittyy sujuvasti shokeeraavampia kuvia...

Olen huomannut joidenkin lukijoiden pitävän näitä epäsuhtaisia siirtymiä sävystä toiseen häiritsevinä, kirjan asettumattomuutta siistiin lokeroon: minulle tämä kuitenkin sopii hyvin, Arthurianassa arvostan juuri monenlaisten elementtien punoutumista, värikkäitä ja humoristisia seikkailuja joiden symboliikka on usein hieman räikeääkin, ja toisaalta hienovaraisesti mutta ylivoimaisesti vyöryvää kohtalokasta tragediaa, kynttilää tuulessa, ja White tavoittaa tämän täydellisesti.
Ja on todettava että siinä missä miljöön uskottavuus on viitteellistä, psykologinen ja ehkä myös yhteiskunnallinen uskottavuus on kohdallaan, White kirjoittaa symboleilla omasta sotien repimästä ajastaan.

Suomennos on sujuvaa, jonkun typon tai taittovirheen huomasin ja pari vähän epäilyttävän kuuloista termiä (mutta minulla ei nyt ollut alkukielistä käsillä että olisin voinut tarkistaa, ja kirjan tyyli nyt sattuu olemaan usein anakronostista ja yllättävää) muttei mitään häiritsevää ja tässäkin sävyrekisterien laajuus toimi.
Edit: ainakin se eniten ihmetyttänyt sana on tarkistettu, ihan oikein oli käännetty.

Jos ei yhtään tunne kuningas Arthurin tarinaa niin tämä ei ehkä ole paras teos tutustua siihen, mutta muutenhan tämä on erinomaisen suositeltava teos.
Kirjaa on luettu muuallakin.

Maya Angelou - I Know Why the Caged Bird Sings

Tämä kirja oli jäänyt mieleen positiivisista kommenteista 1001 Books -ryhmässä (ja Oprah Winfreykin kehuu!) joten kun tuli sopivasti vastaan niin luin.
Sinänsä kirja on yksi 1001 Books -listan "kuuluuko tämä listalle"-poikkeuksista kyseessä kun ei ole selvä fiktio vaan ensimmäinen osa Maya Angeloun elämäkertaa (tai ehkä tätä täytyisi pitää autofiktiona?), kattaen ikävuosia kolmesta seitsemääntoista 30-40-luvuilla.

Kun Marguerite Johnson oli kolmivuotias, tämän vanhempien avioliitto hajosi ja Marguerite nelivuotiaan veljensä kanssa lähetettiin isoäidin hoitoon Stampsin pikkukaupunkiin Arkansasiin, jossa vietetään lapsuusvuodet, ja varhaisteininä siirrytään sitten äidin luon Kaliforniaan, ja kummassakin paikassa koetaan paljon ja kokemuksia laajennetaan myös koskemaan laajemminkin mitä oli olla musta/tyttö/musta tyttö aikakauden Amerikassa...

Bailey and I decided to memorize a scene from The Merchant of Venice, but we realized that Momma would question us about the author and that we'd have to tell her that Shakespeare was white, and it wouldn't matter to her whether he was dead or not. So we chose "The Creation" by James Weldon Johnson instead.

Kirja etenee hieman fragmenttisesti mikä sinänsä sopiikin lapsuuskuvauksiin jossa osa muistoista on ehkä vähän hämärtynyt ja kaikkia asioita tai niiden konteksteja ei silloin oikein tajua, ja kaunokirjallisesti kehitetyt teemat ovat näin keskeisemmässä osassa kuin kaikkien faktojen esittely (ja ilmeisesti Angelou on ilmoittanut tehneensä joitain muutoksia tosiasioihin, mm. yhdistäneensä joitain henkilöitä yksiksi sivuhenkilöiksi, ja että on pitänyt kirjan päähenkilön mielessään itsestään eroavana henkilönä).
Keskeinen teema jota kehitellään koko kirjan laajuudella on rasismi, sen ilmenemismuodot ja sen vastustaminen (siinä määrin että jos on sitä mieltä että kaikki ideologisista lähtökohdista kirjoitettu kirjallisuus pitäisi heittää roskiin, tämä menisi myös). Ja onhan tämä kirja paitsi aiheeltaan myös hengeltään kovin amerikkalainen, sellainen "vaikeuksien kautta voittoon"-sankaritarina (sellaisella "inspirational speaker"-tavalla joka ehkä vetosi myös Oprah Winfreyhin), mutta onpahan ainakin hyvin havainnoitu ja kirjoitettu (eikä Angelou itseäänkään säästä itseironialta...), ja kyllä, sisältää havaintoja ja kokemuksia joita ei valkoisena suomalaisena ehkä tule edes ajatelleeksi...

Some years before, I had established a code which never varied. I didn't lie. It was understood that I didn't lie because I was too proud to be caught and forced to admit that I was capable of less than Olympian action. Mother must have concluded that since I was above out-and-out lying I was also beyond deceit. She was deceived.

Pääsinpäs osallistumaan naistenviikon haasteeseen, ja Helmet-haasteesta saan kohdan 3. Kirja aloittaa sarjan (katsotaan jos ne seuraavatkin osat tulevat joskus vastaan)

J.G.Ballard - Crash

Kategorioita, joissa J.G.Ballardin Crash on hyvä kirja, on vaikea löytää, mahdollisesti niitä on yksi: teos täyttänee tekijänsä tavoitteet.
Tämä on kuitenkin hyvä täsmäisku haasteeseen, vaikka 1001 Books -listalta löytyykin niin sopii se myös Perkeet-lukuhaasteeseen kirjana, jota on kehoitettu välttämään, ja tekisipä mieli laittaa se myös Helmet-haasteen kohtaan "Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi", koska se ei yritä olla kenenkään mukavuusalueella (vähän myöhässä olen ujuttaakseni kirjan pride-viikolle vaikka se sinnekin olisi sopinut).

Ballard nimeää kirjan lajityypin jo esipuheessa pornografiaksi, joskin kuten helposti käy jos päätyy syystä tai toisesta näkemään pornografiaa joka jää itselle vieraaksi eikä siis kiihottavaksi, syntyvä vaikutelma on ennemminkinvoimakkaasti vieraannuttava ja vaihtelevasti absurdin huvittava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?), kuvottava (ihanko oikeasti tämä on joidenkin juttu?) tai tylsistyttävä (noniin, tämä on nähty mutta monotoninen jyystö jatkuu vain). Enkä usko että Ballard varsinaisesti tavoitteli kenenkään kiihottamista, enemmänkin voimakasta vieraantumisen tunnetta...

Kirjallisuudenlajille sopivasti juoni on olemassa tapahtumat-seuraavat-toisiaan -mielessä muttei sillä niin väliä ole ja henkilökuvissa tärkeää on lähinnä obsessiot ja eroottinen psykopatologia. Päähenkilömme James Ballard joutuu pahaan auto-onnettomuuteen, jonka jälkeen niin oma suhtautuminen autoihin, ihmisruumiiseen ja näiden kohtaamisiin kuin suhde vaimoonkin muuttuu hieman omalaatuiseen suuntaan, ja tapahtuman yhteydessä Ballard kohtaa entisen tv-tiedemiehen Vaughanin ja tämän tuttavapiirin jolla kaikilla on fetisistisen eroottinen suhde auto-onnettomuuksiin niin fantasioissa kuin käytännössä, ja Vaughanin suuri fantasia on auto-onnettomuus jossa Elizabeth Taylor saisi surmansa...
Käytännössä tämä tarkoittaa että suuri osa kirjasta ajellaan autolla lontoolaisen lentokentän tietämillä ja kuvaillaan kliinisesti niin toteutuvia kuin fantasioituja eroottisia ja/tai väkivaltaisia ihmis-ihmis-, ihmis-auto- ja auto-auto-kohtaamisia, ja lukijasta riippuu missä suhteessa tämä huvittaa, kuvottaa tai tylsistyttää.
Kirjaa lukiessa jouduin aika ajoin muistuttelemaan että tämä on englantilainen kirja ja tapahtuu Lontoon lähellä, suuri osa tapahtumista kun sijoittuu lentokentän lähiteille ja parkkipaikoille, jotka paikkoina ovat luonteeltaan ei-oikein-missään, ja kirjan temaattinen seksin, väkivallan, autojen ja tähtikultin sekoittaminen on jotenkin niin kovin amerikkalaista (ja ehkä juuri siksi harva tämä ehkä piti kirjoittaa jossain muualla).

Kirjaa ei siis ole varsinaisesti helppo lukea, vaikka kerrontaratkaisu hyvin selkeästi etenevä onkin, ja mieleen tuli joitain vuosia sitten lukemani vähän samantyylinen Hogg, joskin luotu vaikutelma on samalla hyvin erilainen: siinä missä Hogg aggressiivisestikin pyrkii herättämään lukijassa tuntemuksia ja ajatuksia (ja shokeeraavasti jopa myötätuntoa), Crash vieraannuttaa piirtäen samalla kuvaa dystopiasta jossa ehkä jo elämme.
Esipuheessaan Ballard sanoo pornografian olevan poliittisin fiktion muoto, koska se käsittelee suoraan tapoja joilla hyväksikäytämme toisiamme. Lisään tähän toisaalla esitetyn väitteen (oliko Stephen King? en muista) että kauhukirjallisuus taas on moraalisin fiktion muoto...koska myös sinnepäin tämä kirja viittaa.
("Toisten ihmisten pornografia"-näkökulmasta ajatus harhaili muutamaan kertaan myös alkuvuodesta luettuun Kukkakauppiaan vakioasiakkaaseen, tämän lukeminen avasi tavallaan uusia näkökulmia myös siihen...)

Elements of her body, her square kneecaps below my elbows, her right breast jacked out of its brassière cup, the small ulcer that marked the lower arc of her nipple, were framed within the cabin of the car. as I pressed the head of my penis against the neck of her uterus, in which I could feel a dead machine, her cap, I looked at the cabin around me. This small space was crowded with angular control surfaces and rounded sections of human bodies interacting in unfamiliar junctions, like the first act of homosexual intercourse inside an Apollo capsule. The volumes of Helen's thighs pressing against my hips, her left fist buried in my shoulder, her mouth grasping at my own, the shape and moisture of her anus as I stroked it with my ring finger, were each overlaid by the inventories of a benevolent technology - the moulded binnacle of the instrument dials, the jutting carapace of the steering column shroud, the extravagant piston grip of the handbrake. I felt the warm vinyl of the seat beside me, and then stroked the damp aisle of Helen's perineum. Her hand pressed against my right testicle.

W.H. Auden - As I Walked Out One Evening

Jo pitempään Auden on ollut mielessä englanninkielisenä runoilijana johon voisi tutustua, ja tämän valikoiman luettuani voisin lukea lisääkin.

Tähän valikoimaan on valikoitu nk. kevyempää runoutta: tyylillisesti monenkirjavaa materiaalia, lauluja, balladeja, limerikkejä yms, runoutta joka ei ota itseään kovin vakavasti (herkät kaunosielut saattavat hermostua joistain kokoelman runoista) mutta jossa näkyy kuitenkin omistautuminen ja taito, ja se että runo on hauska ei tarkoita etteikö se voisi olla myös fiksu tai ajatuksiaherättävä...silti monta olisi runoilijaa jonka tuotannossa esim. rivot limerikit olisivat jokseenkin outo lisä, tässä ne sopivat oikein hyvin muun runouden seuraan, itseironiaa käytetään joten samoin irvaillaan myös sille mitä runous voi tai runouden pitää olla.

Tätä lukiessa tuli mieleen myös ajatus jonka olen aika ajoin kuullut esitettävän runouden yhteydessä (sen lisäksi että runoudella on kieltä uudistava tehtävä), eli yksittäisen runoteoksen ja runoilijan suhde traditioon, kuinka runouden lukeminen ja ymmärtäminen vaatii yleensä kykyä ymmärtää tämä suhde.
Tässä ja muussa lukemassani, myöhemmässäkin, brittirunoudessa leimaa-antava piirre on nimenomaan hyvin pitkän tradition tunne, Auden viittailee sujuvasti vanhoihin kansanballadeihin ja modernimpien tunnelmien ohella kirjoittaa runoja jotka voisivat tyylillisesti olla hyvin 1700-luvulta (silloinkin kun sisältö tai kieli ehkä ei), ja muussakin lukemassani usien tuntuu että Chaucer, Shakespeare, Byron, Keats ja Wordsworth ovat tuttuja siinä missä TS Eliotkin.

Onko Suomessa historiaa? Tarkoittaako suomalaisessa runoudessa traditio ja konteksti viimeistä kymmentä vuotta tai korkeintaan edellistä sukupolvea? Kalevalan olemassaolo ehkä juuri ja juuri tiedetään, mutta keskusteleeko nykyrunoilija Siljon, Sarkian tai Mannisen kanssa?
Tavallaan tämä vaikeuttaa myös runouden lukemista ja runokentän seuraamista, siinä missä briteillä historia on yhteinen (ja tuntuu että sama pätisi myös moneen muuhun suureen kulttuuripiiriin) niin jos konteksti siirtyy ja vaihtuu koko ajan niin kuinka moni siitä pystyy olemaan perllä?
Epäilemättä tällä jatkuvan uudistamisen tavalla pystyy tuottamaan hyvin uudenlaista kieltä, mutta jääkö uudenlaisen kielen vaikutus sitten sen verran marginaaliseksi että kielen uudistuminen jää tapahtumatta, uudet kirjat voi lukea ja silti siteerata vain Racinea ja Flaubertia kun tietää ketkä ovat sen arvoisia että kannattaa osata ulkoa.

O Tell Me the Truth About Love

Some say that Love's a little boy
     And some say he's a bird,
Some say he makes the world go round
     And some say that's absurd:
But when I asked the man next door
     Who looked as if he knew,
His wife was very cross indeed
     And said it wouldn't do.

Does it look like a pair of pyjamas
     Or the ham in a temperance hotel,
Does its odour remind one of llamas
     Or has it a comforting smell?
Is it prickly to touch as a hedge is
     Or soft as eiderdown fluff,
Is it sharp or quite smooth at the edges?
     O tell me the truth about love.

The history books refer to it
     In cryptic little notes,
And it's a common topic on
     The Trans-Atlantic boats;
I've found the subject mentioned in
     Accounts of suicides,
And even seen it scribbled on
     The backs of railway guides.

Does it howl like a hungry Alsatian
     Or boom like a military band,
Could one give a first-class imitation
     On a saw or a Steinway Grand,
Is its singing at parties a riot,
     Does it only like Classical stuff,
Will it stop when one wants to be quiet?
     O tell me the truth about love.

I looked inside the summer-house,
     It wasn't ever there,
I've tried the Thames at Maidenhead
     And Brighton's bracing air;
I don't know what the blackbird sang
     Or what the roses said,
But it wasn't in the chicken-run
     Or underneath the bed.

Can it pull extraordinary faces,
     Is it usually sick on a swing,
Does it spend all its time at the races
     Or fiddling with pieces of string,
Has it views of its own about money,
     Does it think Patriotism enough,
Are its stories vulgar but funny?
     O tell me the truth about love.

Your feelings when you meet it, I
     Am told you can't forget,
I've sought it since I was a child
     But haven't found it yet;
I'm getting on for thirty-five,
     And still I do not know
What kind of creature it can be
     That bothers people so.

When it comes, will it come without warning
     Just as I'm picking my nose,
Will it knock on my door in the morning
     Or tread in the bus on my toes,
Will it come like a change in the weather,
     Will its greeting be courteous of bluff,
Will it alter my life altogether?
     O tell me the truth about love.

Djuna Barnes - Nightwood

Kun olin edennyt tässä Djuna Barnesin kirjassa jo loppusuoralle niin tuttava kysyi mitä luen, ja kun nimi ei ollut tuttu niin kysyi mistä se kertoo. Takeltelu vastauksessa ei johtunut vain siitä että selitin asiaa ranskaksi..."tässä on öö ihmisiä ja sitten öö niiden elämät sivuaa toisiaan..."

Kovin juonivetoisesta kirjasta ei siis voi puhua. Keskeisessä osassa on nuori nainen Robin, josta ei juuri kerrota suoraan, vaan yleensä menneiden rakastettujen kautta, Felixin ja Noran ja Jennyn...ja runsaimpana ja äänekkäimpänä kommentoijana toimii sitten lääkäri Matthew O'Connor. Kerronta on katkonaista, paljon puhutaan mutta puheet alkavat eimistään ja päätyvät eiminnekään.

Esipuheessa T.S.Eliot sanoo tämän olevan romaani runouden lukijoille (joka on siis vähän eri asia kuin varsinaista runollista kerrontaa harjoittava romaani), ja ehkä minäkin päädyin lukemaan tätä vähän samaan tapaan kuin runoutta: tässä tapauksessa vain se tarkoittaa että tästä saattoi poimia monia hyvin kiinnostavia fraaseja, lauseita ja kappaleita vaikka ne jäivätkin usein irrallisiksi eikä kokonaisuus (koska minua kiinnostaa kokonaisuudet, en tapaa jäädä ihastelemaan mitään yksittäisiä lauseita vaikka olisivat kuinka hienoja) nyt ihan täysillä vakuuttanut.

Mutta niitä kivoja fraaseja tosiaan oli ja ehdin vähän arvellakin että jos tämä on hyvä kirja, se on hyvä enemmän sellaisilla tavoilla jotka eivät minuun niin vetoa (ja vähän enemmän tästä ovat innostuneet Tuomas, MarikaOksa, Juha...

Helmet-haasteesta otan kohdan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (amerikkalainen Barnes muutti 20-luvulla Pariisiin ja tämä kirja taas on kirjoitettu suurelta osin Englannissa).

"Our bones ache only while the flesh is on them. Stretch it as thin as the temple flesh of an ailing woman and still it serves to ache the bone and to move the bone about; and in like manner the night is a skin pulled over the head of day that the day may be in torment. We will find no comfort until the night melts away; until the fury of the night rots out its fire."
"Then," Nora said, "It means - I'll never understand her - I'll always be miserable - just like this."
"Listen! do things look in the ten and twelve of noon as they look in the dark? Is the hand, the face, the foot, the same face and hand and foot seen by the sun? For now the hand lies in the shadow, its beauties and its deformities are in a smoke - there is a sickle of doubt across the cheekbone thrown by the hat's brim, so there is half a face to be peered back into speculation. A leaf of darkness has fallen under the chin and lies deep upon the arches of the eyes; the eyes themselves have changed their colour. The very mother's head you swore by in the dock is a heavier head, crowned with ponderable hair." 

Emily Brontë - Wuthering Heights

Seuraavaan klassikkohaasteeseen on vielä pari kuukautta aikaa, mutta tuli sitten jo nyt luettua yksi niistä kaikkein useimmin nimetyistä klassikoista, joka oli tähän mennessä jäänyt lukematta, eli tämä Emily Brontën Humiseva harju (Brontë-sisaruksilta olin jokunen vuosi aiemmin lukenut Charlotten Jane Eyren).

Ja teos oli jossain määrin erilainen kuin odotin, vaikka olinkin siitä ja sen perusjuonesta toki jo kuullut (kuten sanottu, kyseessä on usein nimetty klassikko), siinä määrin etten lähde sitä tässä sen kummemmin selostamaan.

Olin kuitenkin ollut jonkinlaisessa käsityksessä että teoksen olisi tarkoitus olla, no, romanttinen. Lukijana en kuulu niihin, joiden mielestä kirjassa pitää olla miellyttäviä ja ihanteellisia sankareita, päinvastoin ambivalentimmat ja arveluttavammat henkilöt käyvät minulle oikein hyvin, mutta jos lähtökohtaisesti kaikki kirjan henkilöt ovat jokseenkin sietämättömiä (ja valitettavasti vain suurin osa heistä kuolee kirjan aikana, ja moni vasta loppupuolella) niin romanttisuuden rakentuminen on minusta vähän kyseenalaista. 

Hahmokavalkadista (joka kuvaa miksi sisäsiittoisuus on pahasta, ja ehkä myös Brexit hyvästä) nousee tietysti erikoislaatuisena esiin byronilais-saatanallinen Heathcliff, joskin samalla voi pohtia että tarinan kertoja Nelly Dean esiintyy tietysti omassa kertomuksessaan ainoana täysipäisenä henkilönä, onko luultavaa että kertoja värittää kertomusta...

Niin, tapahtumatkaan eivät minun mielestäni juuri romantiikasta kerro, sellaisia vimmaisia perhehelvettejä tässä rakennellaan että jos tätä lukiessa huokailee että ai kun ihanaa niin terapia saattaisi olla ihan hyvä juttu.

Kyllä, teos oli minun makuuni myös hieman turhan pitkitetty, loppupuolella aloin jo huokailla että mitä tässä on kun kirjaa on jäljellä vielä kymmeniä sivuja...

Jotain viehättävää tästä kuitenkin löytyy kun missään vaiheessa ei tehnyt mieli jättää kesken, synkkä melodraama ja myrskyiset tunteet vetivät mukanaan, vaikka kuitenkin pidin siitä Jane Eyrestä kyllä paljon enemmän (jostain Jane Austenista puhumattakaan).

Helmet-haasteeseen voisin ottaa kohdan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta, koska sitä eittämättä on mukana.

Barbara Pym - Quartet in Autumn

Olen tässä viime vuosinä vähitellen lukenut huomattavan osan Barbara Pymin tuotannosta, tämä Syksyinen seurue oli jäänyt väliin vaikka onkin suomeksi ilmestynyt (ainoana Pymin kirjana), on 1001 Books -listalla ja merkittävä osa uraa myös siinä mielessä, että oli kirjailijauran pitkän tauon ja uudelleenlöytämisen jälkeen ensimmäinen julkaistu kirja, alun perin vuodelta 1977.

Tässä on paljon Pymin kirjojen tuttuja elementtejä (ja pari viittaustakin muihin kirjoihin ja sen henkilöihin), mutta samalla myös merkittäviä eroja. Juoni ei koskaan ole ollut Pymin tuotannossa niin keskeinen asia ja tässä se jää entistä enemmän taka-alalle, keskiössä on henkilökuvat neljästä henkilöstä jotka sattuvat jakamaan työpaikan, toimiston eräässä yrityksessä (ulkopuoliset eivät oikein ole selvillä mitä kyseinen osasto oikein tekee, eivätkä sitä taida kunnolla tietää työntekijätkään).

Kirjan tapahtumat ja henkilökuvat sekoittavat tuttuun tapaan huumoria ja melankoliaa, mutta tällä kertaa painopiste on selvästi enemmän melankolian ja surumielisyyden puolella. Kirjan nimikään ei viittaa tapahtuma-aikaan (kirjan tapahtumat ulottuvat yli vuoden jaksolle), vaan henkilöiden elämäntilanteeseen, kaikki neljä ovat lähes eläkeikäisiä, elävät yksin eikä tulevaisuudelta ole oikein mitään hyvää odotettavaa...
Edwin, ryhmän ainoa leski (muut ovat naimattomia) on aktiivisesti mukana kirkon toiminnassa, päiviä rytmittää liturginen kalenteri, messut, hetkipalvelukset ja seurakuntien toimet (useamman seurakunnan osalta).
Marcialta on juuri leikattu rinnasta kasvain, ja vaikka on aina ollutkin luonteeltaan ja tekemisiltään varsin eksentrinen, alkaa eksentrisyys korostua entistä enemmän...
Norman on vähemmän eksentrinen muttei välttämättä helpompi ihminen, tunnontarkka, kyyninen ja usein pilkallinenkin...
Ja Letty on tyypillisin Pym-päähenkilö, keski-ikäinen ei kovinkaan huomiotaherättävä nainen, jossa eniten herää tietoisuus yksinäisyydestä ja tunteesta että elämä on mennyt ohi melkein huomaamatta, varsinkin nyt kun tulevaisuudensuunnitelmat, ne vaatimattomatkin, kokevat järkytyksiä...

Näiden neljän henkilön elämää sitten seurataan rinnakkain, ajoittain erillään, ajoittain vähän yhdistyen (koska tietysti se että neljä henkilöä työskentelee samassa toimistossa ei tee heistä varsinaisesti ystäviä, mutta millainen kanssakäyminen muualla sitten on sopivaa tällaisessa tilanteessa...)
Pymin kuvauksissa on tietysti paljon tarkkanäköisyyttä ja huumoria totuttuun tapaan, mutta yleinen tunnelma on sellainen että en tätä ihan ensimmäiseksi tutustumiseksi suosittelisi, vaikka tästä pidinkin.

'I'll get some flowers and take them round - the hospital's not far from where I live,' said Edwin soothingly. 'And I'll get in touch with Letty.'
Norman fumbled in his trouser pocket and produced a fifty pence piece. 'You'd better say they're from all of us, the flowers. Here's something towards it.'
'Thank you. I won't ask to see her, just leave the flowers,' Edwin said. It was a relief that the general embarrassment of the situation had not made them burst out laughing, as he had feared. Perhaps there were still some things, hospitals especially, that were still sacred.
'I wouldn't want to go and see her,' Norman said. 'I did go when my brother-in-law, Ken, was in hospital, but then he had nobody and being the blood-tie and that I felt I had to.'
Edwin was about to point out that a brother-in-law wasn't exactly a blood relation but he thought it best to leave the subject, and if they got to talking about people having nobody it might well be remembered that Marcia also came into that category.

C.S.Lewis - The Pilgrim's Regress

Monista C.S.Lewisin kirjoista, niin fantastisia elementtejä kuin niissä käytetäänkin, on hieman vaikea puhua puhtaasti fiktiona: kirjailija kun tunnetusti suosii hyvinkin selkein vedoin piirettyjä allegorioita, että helposti aletaan siirtyä esseistiikan puolelle. Tässä kirjassa alkulauseen perusteella on mukana myös omaelämäkerrallisuutta, mutta reippaasti yleisemmälle tasolle vietynä...

Kommentoivia pastisseja toisten kirjailijoiden teoksista Lewis on myös kirjoittanut: aiemmin lukemani The Great Divorce/Suuri avioero on nimensä puolesta viittaus William Blaken Taivaan ja helvetin avioliittoon (ja sisältönsä puolesta jokseenkin yhteneväinen Danten Jumalaisen näytelmän kanssa, mitä nyt matkaan lähdetään bussilla...)

Sama juttu tämän The Pilgrim's Regressin kanssa: lukijan on hyvä tuntea John Bunyanin Kristityn vaellus, pohjatarina on jokseenkin sama mutta tietysti Lewis on eri ajan ja katsantokannan lapsi kuin Bunyan...

Hieman Bunyanin suuntaan ehkä irvaillenkin kirja lähtee liikkeelle Puritaniasta, jonka sisäinen ristiriitaisuus herättää päähenkilö Johnissa kummastusta ja kun näköpiirissä kajastaa lännessä oleva ihanainen Saari, lähtee John sitä tavoittelemaan ja matkalla kohtaa monenlaista antropomorfoitua aatetta, filosofista suuntausta, näkökulmaa, uskonnollista virtausta yms ja polulta harhaillaan myös paljon ennen kuin löydetään reitti Saarelle. Ja takaisin myös, jolloin saavutetuilla kokemuksilla vanhatkin asiat näyttävät erilaisilta. Ja tietysti koko homma on suuri allegoria henkisestä ja hengellisestä etsinnästä, Lewisin ominaisella huumorilla ja oivaltavuudella varustettuna tietty. Pääseekö John kulkemaan Media Halfwaysin ja luota Zeitgeistheimin kautta Saarelle, onko herra Sensible vai herra Broad enemmän oikeassa, miten suhtautua Mother Kirkiin tai pohjoisen punaisiin ja mustiin kääpiöihin...

Joiltain osin teos paljastaa toki oman aikakautensa, se on kirjoitettu 30-luvulla ja jotkut jutut eivät menisi läpi nykykirjassa, mutta niiden suhteen voin siteerata aiemminkin siteeramiani Lewisin omia sanoja että koska ihmiset tekevät eri aikoina eri virheitä, vanhassa kirjallisuudessa ne ovat helpommin havaittavissa ja näin vähemmän vaarallisia ja se mikä on laajemmin totta ja hyvää on paremmin nautittavissa. Ja hyviä huomioita tässä toki riittää.

"Come, come," said the jailor. "You must know your catechisms by now. You, there" (and he pointed to a prisoner little older than a boy whose name was Master Parrot), "what is argument?"
"Argument," said Master Parrot, "is the attempted rationalisation of the arguer's desires."
"Very good," replied the jailor, "but you should turn out your toes and put your hands behind your back. That is better. Now: what is the proper answer to an argument proving the existence of the Landlord?"
"The proper answer is , 'You say that because you are a Steward.'"
"good boy. But hold your head up. That's right. And what is the answer to an argument proving that Mr Phally's songs are just as brown as Mr Halfways'?"
"There are two only generally necessary to damnation," said Master Parrot. "The first is, 'You say that because you are a Puritanian,' and the second is, 'You say that because you are a sensualist.'"
"Good. Now just one more. What is the answer to an argument turning on the belief that two and two make four?"
"The answer is, 'You say that because you are a mathematician.'"
"You are a very good boy," said the jailor. "And when I come back I shall bring you something nice. And now for you," he added, giving John a kick and opening the grating.

Joku aika sitten tuli mieleen että siinä missä sekularistiset asenteet uskontoihin ovat arkipäivää, nykyhetkessä tuntuu olevan kehittymässä myös tieteen suhteen vastaava ilmiö: vaikka toki noin periaatteessa suhtaudutaankin suvaitsevasti siihen että tieteilijät tieteilevät ja saatetaan ehkä vähän arvostaakin, niin silti koetaan että tiede on relevanttia vain suhteessa itseensä, se pitää lokeroida omaksi alueekseen jossa puuhaillaan keskenään omia mutta sitä ei pidä päästää vaikuttamaan muihin elämänalueisiin. Saatetaan jopa suhtautua vihamielisesti siihen että tieteet tulevat tyrkyttämään omia näkemyksiään ulkopuolisille, olkoot tieteistä kiinnostuneita ne jotka niitä harrastavat mutta ei se minulle kuulu enkä pidä että minulle niitä tyrkytetään. Minulla on Oikeus Valita Henkilökohtaiset Faktani, ja anateema sille joka tätä oikeutta haluaa rajoittaa tai väkisin työntää omia faktojaan minulle.
Tällainen lokeroiva ajattelu on sivistysvihamielistä ja älyllisesti epärehellistä. Ylläolevassa sitaatissa se tunnistetaan, ja samaa näkyy kun avaa päivän lehdet (ei, Trump ei ole ainoa).

Helmet-haasteeseen saan tällä kirjalla kohdan 29. Kirjassa on lohikäärme. 

Samuel R. Delany - Babel-17 / Empire Star

 

Kahden lyhyen scifiromaanin yhteisnide (Empire Star on alle sata sivua, Babel-17 hädintuskin päälle parisataa) mutta kun kirjoittajana on Samuel R Delany niin ei näitä ihan noin vain ahmaista...

Babel-17 on tietysti arvostettu ja palkittu ja tekijänsä arvostetuimpia teoksia, ja alusta asti Empire Star oli suunniteltu sille pariksi (60-luvulla näitä pieniä scifikirjoja julkaistiin usein kahden kirjan yhteisniteinä, joskus samalta kirjailijalta, joskus kahdelta eir kirjailijalta) mutta ilmeisetsi tämä suht tuore painokseni on ensimmäinen kerta kun nämä todellla ovat yhdessä. En niissä tosin ihan valtavasti yhteyksiä huomannut, paitsi että Babel-17:ssa mainitaan ohimennen Muels Aranlyden kirjoittama Comet Jo -seikkailuteos, ja Muels Aranlyde ja Comet Jo ovat Empire Starin henkilöitä (ja Muels Aranlyde on tietysti anagrammi).

Niin, nämä ovat avaruusscifiä jossa lennellään pitkin galaksia planeetalta toiselle, mutta se tieteenala josta Delany Babel-17:ssa kirjoittaa ei ole fysiikka vaan kielitiede, keskeisenä koukkuna ajatus kielestä ihmisen ajattelua, ymmärrystä ja havainnointia ohjaavana tekijänä, ja erityisesti vahvempi versio Sapir-Whorf-hypoteesista, että kun kielestä puuttuu joitain käsitteitä, kielellä ajatellessa ei voida ajatella tai tuntea kyseisiä käsitteitä (tämä vahva versio on kumottu, mutta spekuloida sillä tietystivoi, ja heikompi versio että kieli vaikuttaa ja ohjaa ajattelua toki elää).

Käynnissä on tähtienvälinen sota, ja muutama sabotaasi-isku on aiheuttanut huolta, varsinkin kun sitä ennen on napattu pätkiä koodattua dataa jota ei olla onnistuttu dekoodaamaan, ja jotenkin nämä tuntuvat liittyvän toisiinsa...asiaa lähtee selvittämään runoilija ja kielellinen lahjakkuus Rydra Wong joka aluksi huomaa että kyseessä ei ole koodi (eikä ole siis simppelisti dekoodattavissa) vaan kieli, ja lisämateriaalin kanssa alkaa päästä vähän kärryille sne rakenteesta...ja kieli onkin sen verran nerokas että se suorastaan vauhdittaa Wongin ajattelua ja ongelmanratkaisua, mutta samalla siinä piilee vaaroja ja ansoja...

Empire Starissa taas pienen takahikiä-planeetan maalaispoika saa mission matkustaa keisarikunnan keskukseen Empire Stariin välittääkseen viestin, josta ei kirjan alkupuolella vielä oikein tiedä että mikä viesti on, ja jossain vaiheessa käsittää että ne liittyvät jotenkin Lll:iin (ja mitä ovat Lll, lukekaa kirjasta ja miettikää, vertauskuvia ne epäilemättä ovat...) mutta tämä matka ja viestin vieminen menee vähän Kafkan tai Beckettin henkisesti...

Delany ei ihan liikoja ekspositiota harrasta, eli kirjojaan lukiessa hämmennys on tuttu tunne kun kirjailija tyynesti heittää lukijansa altaan syvään päähän, keskelle tilanteita ja tapahtumia joista lukija saa sitten ymmärtää mitä ymmärtää, ja ajoittain hyvinkin kokeelliseen proosaan, ja kun scifi-ideansakin ovat usein aika korkealentoisia ja vertauskuvallisuutta käytetään runsaasti, niin eivät ole scifi-genren kevyintä päätä, ennemminkin sitä toista laitaa...
Mutta samalla tai juuri siksi teoksensa ovat myös hyvin antoisia. Scifi-lukemisissani olen nykyään aika valikoiva mutta omassa arvoasteikossani Delany on ihan terävintä kärkeä.

"Lll suffering is something that happens to you, not to Lll," the Lump said. "It is impossible to understand the suffering of the Lll from the point of view of the Lll itself unless you are one. Understanding is one of the things the Empire protects them from. Even the Lll can't agree on what's so awful about their situation. But there is enough concurrence so you must take our word. There are certain walls that multiplexity cannot scale. Occasionally it can blow them up, but it is very difficult and leaves scars in the earth. And admitting their impermeability is the first step in their destruction."

Helmet-haasteesta voisin ehkä ottaa kaksikin kohtaa, yhden kummallekin kirjalle, mutta mennään nyt yhdellä eli 40. Kirjassa on lemmikkieläin (Comet Jo:lla on devil kitten Di'k).

Cara Colter - Kukkakaupan vakioasiakas

Ihan sivistysmielessä on jo pitempään ollut harkinnassa että pitäisi varmaan joskus lukea joku Harlekiini-kirja, ja kun se on kohtana Perkeet-lukuhaasteessa niin tartutaan toimeen.
Kun näistä yksittäisistä kirjoista ei ihan kauheasti kriittistä analyysia ole nähnyt eikä näin voinut arvioida ennakkotietojen perusteella mikä olisi parempi kuin toinen, niin valitsin kirjan varsin satunnaisesti: päätin käydessäni Emmauksen kirppiksellä että nappaan pokkarihyllystä ensimmäisen vastaantulevan sarjan julkaisun, ja se oli nyt sitten tämä (eli Helmet-lukuhaasteeseen saan kohdan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti).

Kun kyseessä oli kaksoisnide niin pääsin kuitenkin vähän käyttämään valintoja, ja niteen toinen teos vaikutti kovin arveluttavalta. Suora sitaatti takakannesta: "Tarvittiin viisivuotiaan koko välittömyys, ennen kuin ensimmäinen tunnelukko avautui...", ja teoksen alkukielinen nimi oli 'Rescued by a Millionaire' (voisin ehkä uteliaisuudesta lukea vastaavan teoksen 'Rescued by Mielettömät Daisarit').
Joten luin sitten tämän toisen, Cara Colterin Kukkakaupan vakioasiakkaan, koska takakannen perusteella siinä olisi aineksia johonkin kepeään romanttiseen komediaan.

Tarinan asetelmaan, nykyhetken Kanadaan. Katie on kukkakaupan omistaja, 26-vuotias, eronnut, aika tavallisen näköinen (siis alussa), tykkää kukista, kirjoista ja kissoista. Toinen päähenkilömme on  27-vuotias tavattoman upean näköinen Dylan, entinen ammattiurheilija ja nykyinen menestyvän urheiluvälinefirman omistaja, joka käy usein kaupassa lähettämässä kukkia lukuisille, nopeasti vaihtuville naisilleen, ja siinä ohessa heittää vähän kevyttä pilailua Katielle...
Ja kun taas viimeisin hoito on saatu pois päiväjärjestyksestä niin Dylan huomaa olevansa kyllästynyt pintaliitoelämään ja kaipaavansa jotain kunnollisempaa ja älykkäämpää seuraa (niinkuin niin monet 27-vuotiaat mielettömän komeat ja menestyvät itsekeskeiset miehet tekevät), ja tuohon kuvioon heitetään sitten runsaasti "pelkää rakkautta" ja "ei halua tulla satutetuksi" yms yms ja lopputulos lienee arvattavissa. 
Ai niin, tässäkään kirjassa ei vältytty pieneltä lapselta jota käytetään romanttisen suhteen edistämiseen, juonielementti jota havaitsen olevani arvostamatta missään määrin.

Kielellisesti tässä pysyttiin aika perustasolla, en yleensä kovin paljoa kieleen kiinnitä huomiota niin en niin tehnyt nytkään, eli suomentaja Essi Korpinen on varmaan tehnyt ihan sellaista työtä mihin lähdemateriaali yltää. Runsaisiin adverbeihin ja muihin selitteisiin toki kiinnitin jossain vaiheessa huomiota ("hän sanoi äkäisesti", "hän sanoi pontevammin" jne) mutta olen ymmärtänyt niiden olevan tyyppiominaisuus.

En voi muutenkaan syyttää tekstiä mistään taitamattomuudesta, sen kliseemarssi sai toki pyörittelemään silmiä ja pureskelemaan huulta mutta niitä kliseitä marssitettiin vain sen verran manipuloivan oloisesti sanoen juuri oikeat asiat oikealla tavalla, että tätä lukiessa tuli oli kuin olisi katsellut pickup-artistin työskentelyä...ja ei, se ei ole kaunista katseltavaa.

Ja olin aika pettynyt siihen kuinka kuivakka tämä kirja lopulta oli, draamasta nyt ei voi puhuakaan kun mentiin niin laskelmoidusti ja kliseisesti, mutta odotin edes vähän huumoria mutta sellaistakaan ei ollut oikeastaan yhtään.
Olen lukenut hyvääkin hömppää, tämä ei kuitenkaan ole sellaista, enkä sitten tiedä löytyykö sellaista lainkaan Harlekiini-brändin piiristä. En aio jatkaa etsimistä (todella hyviä suosituksia saatan toki kuunnella). 
Mutta vaikka kirjasta en pitänytkään, niin olen kuitenkin tyytyväinen että olen sen lukenut. 

Totaalinen kaaos - lukumaraton

Näin lakon kunniaksi, kun julkinen liikenne ei juuri kulje, päätin että nythän on hyvä päivä lukumaratonille (mielenosoituksiin en nyt osallistu, korkeintaan näin virtuaalisesti).
Aloitan kello 14.00 ja tarkoituksena on keskittyä seuraavien 24 tunnin ajan lukemiseen (aion kyllä nukkua jossain vaiheessa ja syödäkin) ja raportoida lukemisista tänne sitä mukaa kun edistyn.

Kirjoja odottaa hyllyssä pitkä rivi, ja ainakin osa luettavista kirjoista on teemaan sopivia, mutta katsotaan nyt mitä tulee. Tällä kertaa taitaa tulla enemmän lyhyempiä kirjoja kuin yksittäisiä tiiliskiviä...
Päivitän sitten postausta edistyessäni.

17.00

Ensimmäinen kirja luettu, F.M.Mayorin The Third Miss Symons. Flora Mayor oli 1900-luvun alkupuolen brittikirjailija jonka tuotanto ei ollut laaja (eikä tämän teoksen esipuheen mukaan siitä huomionarvoista olekaan kuin kaksi romaania joista tämä on toinen) eikä kovin tunnettu, enkä minäkään ole hänestä kuullut mutta tässä Virago Modern Classics -sarjassa on perinteisesti tehty kiinnostavia nostoja...
Tässä kirjassa käydään läpi erään Henrietta Symonsin elämä syntymästä kuolemaan, Etta Symons oli viktoriaanisen ajan varsin hyvin toimeentulevan perheen kolmas tytär ja viides lapsi, joten hänen syntyessään oli pienien vauvojen uutuudenviehätys jo karissut vanhemmilta, ja kun kuopukseksikaan ei jäänyt niin olipahan vain keskimmäinen lapsi joka jäi vähälle huomiolle...ja kaikkialla muuallakin Henrietta haluaisi kyllä kovasti rakastaa ja tulla rakastetuksi mutta huonolla menestyksellä, hän ei ole erityisen viehättävä lapsi, aika saamaton ja usein huonotuulinenkin ja nämä ominaisuudet tietysti pahenevat mitä hyljeksitymmäksi hän itsensä tuntee ja karkottavat ihmiset...
Henrietta ei ole mitenkään mukava ihminen, mitätön, päämäärätön ja epämiellyttävä, joka vain ajautuu elämänsä läpi, monet mahdollisuudet jäävät tulematta ja nekin jotka tulevat valuvat hiekkaan, usein Henrietan omasta toimesta...varsin lohduton kirja siis mutta Mayor yhtäaikaisesti on selkeä päähenkilönsä huonoista piirteistä ja osoittaa niitä kohtaan suurta sympatiaa ja ymmärrystä, ja siinä onkin kirjan juju.
Pieni romaani tavallisesta ihmisestä, pituutta tällä oli vain 144 sivua.

Jahas, milläs jatkaisi.

18.15

Luin ensimmäisen puoliskon Rautainen virta -runoantologiaa, kokoelmaa kuudelta työväenrunoilijalta 30-40-50-luvuilta (kirja on julkaistu 1960), ensimmäiset kolme ovat Karin Alm, Pentti Lahti ja Aira Sinervo.
Jä tämä on sitä reipasta julistusta jossa ei liikoja hienovaraisuuksia harrasteta, Almilla ehkä enemmän ja Sinervollakin on jotain kiinnostavan kuuloisia runo-runona-juttuja, mutta myönnän että parhaalle tuulelle tuli Lahden väkevästä luokkataistelutodistuksesta, joissa tyylillisesti kuitenkin siirrytään suunnasta toiseen, klassisesta moderniin ja moneen suuntaan intertekstuaalisesti viittaillen, milloin kirjoitellaan raamatullisella nuotilla ja milloin kalevalahenkisesti.
Päivän teemaan sopivasti,

Pentti Lahti - Päivän päästö (ote)

Mietti nuori orjan poika,
orja orjien parissa.

Sanan kirkkahan kirosi:
Eikä pääse päivä irki,
ellei valitus vähene.
Itse onni ottakaamme,
oikeus ikiomaksi.

Orjat pelosta värähti.

Huusi nuori hurjamieli:
Vuodin ruoskako vilutti?
Yksin vuoti yrmysilmä,
yksin ilkeä isäntä.
Teitä on tuhatkin miestä,
kaiken-kivussa karaistut,
vaivan vahvoiksi tekemät -
eikä jo humahda huomen?

Jo orasti orjan rinta,
veri suonissa suhahti.

Jatkoi mies maan-ihana:
Lyökäme käsi kätehen,
luja liitto laatikaamme.
Vaino väistyy voiman tieltä,
voittaa veljeys ihana.
Kohosi känsäiset kourat,
orjan silmissä välähti.

Ärjyi ilkeä isäntä,
rahakirstu kiivas kirskui:
Lyhyestä virsi kaunis.
Kiihoittaja kiven alle,
ruoska orjan olkapäille.
Muuten turmio tulevi,
rahavalta raukeaapi.

Jatkan tästä joskus myöhemmin, vaihdetaan taas proosan puolelle.

22.45

Tämä kirja olisi sopinut parin päivän takaiseen klassikkohaasteeseenkin, jo pitempään on ollut tarkoitus lukea G.K.Chestertonin The Man Who Was Thursday.
Ja kuinkakohan paljon tästä uskaltaa sanoa ilman että spoilaa liikaa, vaikka myönnetään että aloittaessani lukemisen olin jo tietoinen eräästä aika merkittävästä jujusta ja vaikka kertoisinkin mitä kirjassa tapahtuu niin ei se vielä paljastaisi koko juttua...
Alkuasetelmasta kuitenkin, että Gabriel Syme, runoilija ja Scotland Yardin salainen asiamies, onnistuu soluttautumaan anarkistirenkaan jäseneksi ja sotkeutuu yhä syvemmälle salaliittojen, epäluulon ja paranoian syövereihin, ja sitten homma karkaa jo aika filosofis-metafyysiseksi (ja alkaa sisältää viittauksia Jobin ja 1 Mooseksen kirjoihin ja teodikeaan...jotenkin Dan Brownin salaliitot eivät ole ollenkaan näin korkealentoisia).
Hämmentävä, hauska teos, joka ansainnee uudelleenluennan joskus (mitä trillerit eivät usein tee).

Ja sitaatti päivän teeman mukaan: "The poor have sometimes objected to being governed badly; the rich have always objected to being governed at all."

208 sivua lisää, mitäs sitten.

24.00

Luin Rautaisen virran loppuun, eli Elvi Sinervon, Arvo Turtiaisen ja Eva Wichmanin osuudet.
Aate oli mukana yhä voimakkaasti, ja mukana on kohtalaisen paljon myös käyttörunoutta, joka on kirjoitettu johonkin tapahtumaan tms. ja aika monessa näkyy myös oma aikansa (mutta toki yhä päteviäkin on mukana), ja vähän tuttujakin (kuten Sinervon Lintu mustasiipi).
Wichman (Turtiaisen ja Sinervon kääntämänä) on modernein, Turtiainen varmaan humoristisin, Sinervo varmaan runoilijana kiinnostavin, mutta tässä kolmikossa näkyy jo vähän enemmän sävyjäkin suoran julistamisen ohella, vaikka toki myös vähemmän hienovaraista otetta löytyy.

Elvi Sinervo - Rautainen virta (ote)

Kaikki mitä tapahtuu näinä päivinä ja päivinä näiden jälkeen
menköön lävitseni niinkuin rautainen virta
ja niinkuin tuli ja jää.
Niin että en koskaan puhuisi muuta kuin mikä on totta
ja enemmän kuin mikä vain itseäni koskee.
Niin että jakaessani leipää lapsilleni
en unohtaisi niitä, joilta se puuttuu.
Niin että eläessäni vielä tänään turvallisesti majassani
en unohtaisi niitä, joita lakien väärinkäyttäjät vainoavat.

136 sivua tuosta, jotain jatkan vielä ennen nukkumaanmenoa.

11.00
Kaaos saa järjestystä dekkareista, niinpä ennen nukahtamista ja tänä aamuna olen lukenut Rex Stoutin dekkaria Kesävieraan kuolema, ja olen puolivälissä joten eiköhän sen saa loppuun vielä maratonin aikana...

13.40

Rex Stoutin Kesävieraan kuolema (suom. Kalevi Nyytäjä) on luettu loppuun. Perinteisestä Nero Wolfe -dekkaroinnista poiketaan tässä varsin radikaalisti, kun koko kirja sijoittuu New Yorkin sijasta Montanaan, jossa Archie Goodwin on ollut lomailemassa mutta kun ystävänsä on pidätetty murhasta, niin jää sinne selvittelemään tapausta...ja tämähän ei Wolfea miellytä, joten hänenkin täytyy vaivautua paikalle.
Rikosongelmana tämä ei ole ihan sarjan parasta tuotantoa mutta miljöövaihto on piristys, kun sekä Goodwin että Wolfe ovat päätyneet itselleen vieraaseen ympäristöön jossa asioiden selvittely on ongelmallisempaa, tyylillisesti tämä tietysti on vakaata Stoutin tasoa. Ei siis se kirja josta sarjaan tutustuminen kannattaa aloittaa, mutta jos näitä Wolfeja on lukenut niin ihan mainio lisä.

Ja sivuja (joista minun kappaleessani osa oli irrallisia, liimaus oli ratkennut...) oli 251, yhteensä maratonilla olen siis lukenut 739 sivua mikä on ihan hyvin (tähän loppuun olisi taas voinut heittää jonkin novellin tai vähän runoa mutta saa riittää).

Runo18-haaste etenee Rautaisen virran verran, Helmet-haasteesta valitsen seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan (The Third Miss Symons, jossain vaiheessa vaeltaa paljonkin eikä saa juuria mihinkään)
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan (The Man Who Was Thursday, Iso-Britannian ohella käydään Ranskassa)
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja (Kesävieraan kuolema, Kalevi Nyytäjä on saanut Valtion kääntäjäpalkinnon 1977 ja Kirjallisuuden valtionpalkinnon 1999)
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta (Rautainen virta, syntyy kansan yhteinen tahto joka orjankahleet katkaisee ja uuden luo maailman)

Barbara Pym - A Glass of Blessings

'I saw Rowena's brother today,' I said to Sybil when we were alone in the drawing room. 'He was at St Luke's and we had a few words of conversation. Then I got on to a bus and saw him going into a pub.'
'Oh dear!' Sybil paused and then laughed. 'I wonder why I said that? Isn't there supposed to be something unsatisfactory about him? He must be well into his thirties now. At what age does one start to accept a person as he is? Could a man in his fifties or sixties still go on being labelled as "unsatisfactory"?'
'Perhaps up to thirty, one may still go on expecting great things of people,' I suggested, 'or even thirty-five.'
'Why is Piers unsatisfactory? Because he has had rather a lot of jobs and hasn't yet married? Is that it?'

Tässä jokin aika sitten olin kuulemassa Sinikka Vuolaa puhumassa kirjoista ja kirjoittamisesta, ja hänen mainitessaan että haluaa kirjojensa olevan erilaisia, että ei halua kirjoittaa samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan, mieleeni tuli tämä tuolloin kesken oleva Barbara Pymin kirja: Pymille kun on leimallista käsitellä samoja teemoja hieman samalla tavalla kirjasta toiseen (siinä määrin että kirjoistaan on syntynyt käsite "Barbara Pym moment", "self-observed, poignant acceptance of the modesty of one's circumstances, of one's peripheral position"), näissä on idée fixe ja se tulee esiin kunnolla vasta tarkastelemalla samoja aiheita uudestaan ja uudestaan.

Taas kerran meillä on kirja jossa varsinaisen juonen sijaan meillä on joukko kehittyviä ihmissuhteita ja lämmintä mutta pisteliästä huumoria, mukana ovat niin anglikaaniseurakuntalaiset kuin antropologit, perinteisestä loputtomasta teenjuonnista puhumattakaan.
Tällä kertaa keskushenkilömme Wilmet Forsyth on itsetietoinen ja jossain määrin itsekeskeinenkin tyylikäs nainen, naimisissa jokseenkin tylsän miehen kanssa, sellainen jota Pymin perinteiset Excellent Women katsovat ylöspäin ja ahdistuvat (Wilmet on enemmän The Sweet Dove Diedin Leonoran tyyppiä), mutta eipä Wilmetkään ole vapaa arjen banaliteetista, puoliso on "luotettava mutta tylsä"-tyyppiä ja lapsettomana kotirouvana elämä tuntuu usein hieman tyhjältä, ja hyvän ystävän Rowenan aviomies tekee hieman liiallisia huomionosoituksia (ja samaisen ystävän naimaton veli Piers, kiinnostavan renttuinen, taas voisi mitä suosiollisimmin tehdä vähän runsaampia ja selkeämpiä huomionosoituksia...)
Pymin perinteistä excellent womania päästään tarkastelemaan nyt ulkopuolelta, ja Mary Beamishin hyveellisyys ja uhrautuvaisuus aiheuttaa sopivasti samanlaista tunnetta Wilmetissä kuin Wilmetin tapaiset naiset muissa kirjoissa Maryissa, alleviivaten Wilmetin kokemaa tyhjyyttä: arjen banaalius ja eksistentialistinen ahdistus on ikuinen osa, mutta tässä on kuppi teetä.

'And he never used to make his bed. Some days he didn't even cover it up. And he wasn't getting proper food, either. Do you know, Wilmet -' the dark eyes looked so seriously into mine that I wondered what horror was going to be revealed next - 'he hadn't even got a teapot?'
'Goodness! How did he make tea, then?'
'He didn't - he never made tea! Just fancy!'
'Well, one doesn't really associate Piers with drinking tea,' I said.
'He drinks it now,' said Keith, in such a governessy tone that I began to feel almost sorry for Piers.

Tällä kirjalla otetaan Helmet-haasteesta kohta 27. Kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta (jepjep, tämä ehkä kuuluisi spoileriksi mutta kun se mainitaan myös kirjan takakannessa, ja spoilerien pelkääjät eivät varmaan muutenkaan nauttisi Pymin tuotannosta)

Robert E. Howard - Pigeons from Hell

 

Vuoden ensimmäinen loppuun saatu kirja: 14 novellin kokoelmasta olin tosin lukenut kaikki paitsi viimeisen jo viime vuoden puolella, ja viimeisen nyt sitten viime yönä...

Robert E. Howard on 20-30-luvun pulp-fantasian tunnetuimpia tekijöitä, erityisesti kiitos luomuksensa Conan Kimmerialaisen yhä jatkuvan suosion, mutta muutakin tuotantoa löytyy, muita sankareita (tai "sankareita", Howard oli vähän ambivalentimpi näissä kuin vaikka joku Tolkien) mutta myös paljon itsenäisiä tarinoita, joihin tämäkin kirja painottuu.
Mukana on niin kaukaisempaan pseudohistoriaan sijoittuvia juttuja (kuten viikinkiaikaan sijoittuva The Gods of Bal-Sagoth) kuin nykyaikaankin sijoittuvia seikkailuja valkoisen miehen huonosti tuntemilla seuduilla (kuten Afrikkaan sijoittuvat The Hyena ja The Voice of El-Lil) tai kotoisempia kauhufantasian puolelle meneviä juttuja (parissa jutussa on viittauksia H.P.Lovecraftin Cthulhu-mythokseen, toisissa ei).

Yksi käytetty idea oli sijoittaa kertojaksi nykyaikainen henkilö joka jostain syystä saa päähänsä jonkun edellisen elämän aikaisia muistoja, joissa sitten taistellaan miekalla hirviöitä tai mustaa magiaa tms vastaan: tätä ideaa käytetään muutamaankin kertaan (Howard, kuten moni muukin pulp-kirjailija, kierrätti ideoitaan joskus kliseiksi asti, ja ne saattavat muodostua häiritsevämmiksi tälläisissä kokoelmissa kuin alkuperäisessä julkaisumuodossa kuukausilehdissä).
Sinänsä Howard muutenkin on usein yhdistänyt fantasiansa pseudohistoriallisuuteen ja harrastamansa ideoiden kierrätyksen myötä jälleensyntymisen tapainen eri aikatasojen yhdistely sopii myös linjaansa: myöhemmin Michael Moorcock vei tämän pitemmälle Eternal Championillaan.

Tyyliltään novellit ovat tietysti mitä mainiointa pulppia, toiminnallista ja vauhdikasta seikkailua, jossa juonia ei päästetä liian monimutkaisiksi mutteivät ne nyt ihan turhanpäiväisiäkään ole ja kliseiden käytössä ei epäröidä mutta niitä käytetään riittävällä taidolla. Stephen King vertasi joskus kauhu/fantasian kirjoittamista leikkaavaan veitseen: jotkut hyvät kirjoittajat hiovat veitsensä niin teräväksi että se leikkaa mitä vaan, ja toiset (Howard nostettiin esimerkiksi) käyttävät veistään sellaisella voimalla että tylsemmälläkin instrumentilla saa jälkeä aikaan.
Vaikka myönnän kyllä huvittuneeni mm. The Voice of El-Lilin loppupuolen kohtauksesta jossa Naluna puhkeaa puhumaan Conradille pateettisella korukielellä, kun ottaa huomioon että pariskunnan yhteinen kieli on kummallekin osapuolelle vieras ja horjuvasti osattu somali: vaikka Naluna olisikin noin puhunut, ei Conrad olisi häntä ymmärtänyt...

Tässä kokoelmassa kukoistavat kuitenkin erityisesti miljööt: niminovellin kummitusjutun rappeutuva Southern Gothic, Old Garfield's Heartin ja The Man on the Groundin yliluonnollisten tarinoiden sijoittuminen sujuvasti länkkäritaustaan, The Hyenan kuumeinen (ja kolonialistiskliseinen, tää on 30-lukua) Afrikka, kelttien kummut, Bal-Sagothin kadonnut valtakunta (Kuningas Salomon kaivosten yhteydessä mainitsin teoksen vaikutukseen myöhempään pulppiin, ja kyllä se täällä näkyy vaikka Howardin suhtautuminen onkin synkempi)...jopa In the Forest of Villeferen yksinkertaisen suorassa tarinassa on aistittava ennen kaikkea miljöö, ei niinkään suoraan kuvattuna kuin paikkana jossa tapahtuu tällaista.


Ja sitten tietysti herkullisen tolkuton The Voice of El-Lil, jossa kaksi seikkailijaa löytävät Somalimaasta piilossa olevan kaupungin Eridun, sumerien valtakunnan viimeisen linnakkeen joka on pysynyt eristyksissä siitä lähtien kun akkadit hävittivät muun sumerien valtakunnan yli neljätuhatta vuotta aiemmin...
Paikka ei ole irrallaan ajasta, ja 30-luvun menneisyydessä saattoi vielä tarjota Eriduja ja Bal-Sagotheja, siinä missä meidän menneisyydessämme moiset pitää tunkea jonnekin ihan toiseen maailmaan (onko meidän aikanamme sitten toisia Eriduja ja Bal-Sagotheja, se paljastuu ehkä vasta tuleville sukupolville...)

Oman lajityyppinsä mainio edustaja: jos lajityyppi ei kiinnosta niin ei tämä varmaan asennetta muuta, mutta jos kiinnostaa niin kyllähän tähän sietää tutustua.
Osallistun tällä novellihaasteeseen, ja Helmet-haasteessa tällä otan kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa (parissakin Cthulhu-vaikutteisessa tarinassa suuren huomion kohteena on von Juntztin kirja Nameless Cults).
En ole ihan varma osallistunko Yhdysvallat-haasteeseen enkä taida kehdata sanoa tätä kirjaksi jossa ovat "alkuperäiskansat osana kirjaa", vaikka kirjaimellisesti katsottuna se onkin totta...

Elizabeth Bowen - The Heat of the Day

 

Tämä on jo kuudes bloggaamani Elizabeth Bowenin kirja, eikä varmaan tämäkään jää viimeiseksi. Siitä huolimatta, että tämä tuntui heikommalta kuin muut lukemani.

Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Stella (jolla on entisestä avioliitosta armeijaikäinen poika Roderick) on jo jonkin aikaa seurustellut Robertin kanssa, kun eräänä päivänä ennestään tuntematon Harrison ottaa yhteyttä Stellaan ja kertoo Robertin toimittavan salaisia tietoja vihollisille...

Mikään varsinainen vakoilujännäri tämä ei kuitenkaan ole, vaan Bowenille tyypilliseen tapaan enemmän keskiössä ovat ihmisten välisten suhteiden epämääräisyys ja epävarmuus: juonikuvioita ja henkilöitä on lukuisia muitakin, ja tärkeämpää kuin mitä Robert tekee on mitä Stela ajattelee Robertin tekevän ja mitä Stella aikoo asian suhteen tehdä...
Mutta tässä on liikaa henkilöitä ja tapahtumia, muissa lukemissani on ollut ajassa, paikassa tai henkilöissä enemmän tiiviyttä kun tämä hajoaa vähän joka suuntaan ja tapahtumista on vaikea saada otetta...ja tässä vaiheessa Bowenin kieli on runsasta mutta ennemmin raskasta kuin niin huikeaa kuin miksi se myöhemmissä Eva Troutissa ja A World of Lovessa yltyi.

These unknown dead reproached those left living not by their own death, which might any night be shared, but by their unknownness, which could not be mended now. Who had the right to mourn them, not having cared that they had lived? So, among the crowds still eating, drinking, workingm travelling, halting, there began to be an instinctive movement to break down indifference while there was still time. The wall between the living and the living became less solid as the wall between the living and the dead thinned.

Kun tätä aloin lukemaan niin mielessä oli Aleksis Salusjärven Finlandia-puhe, kuinka Suomessa jaksetaan kirjoittaa loputtomasti sotakirjoja, ja lukiessa mietin tämän kirjan, tai pari kuukautta sitten lukemani Penelope Fitzgeraldin Human Voicesin asemaa "sotakirjoina".
Kumpikin sijoittuu sodanaikaiseen Lontooseen ja aikakausi vaikuttaa kirjan tapahtumissa. Kirjat ilmestyivät eri aikoina, Bowenin 40-luvun lopussa ja Fitzgeraldin 80-luvun alussa, ja kummassakin kirjassa pohjataan jonkin verran kirjailijan omiin kokemuksiin (Bowenilla oli ilmeisesti joku rakkausjuttu jonkun diplomaatin kanssa, ja Fitzgerald työskenteli assistenttina BBC:ssa), joten ainakin osittain kirjoitetaan omalle sodan kokeneelle sukupolvelle...
Samalla kuitenkin sotamiljööstä huolimatta kumpikin kirjailija kirjoittaa omaa juttuaan, Fitzgerald eksentrikkojen täyttämää henkistä mikroilmastoa, jossa uskollinen äänentoisto on tärkeysjärjestyksessä ylimpänä, ja Bowen monimutkaista ihmissuhdevellontaa jossa ihmiset hapuilevat toistensa ohi.

Jotenkin tuntuu että Suomessa paitsi että sota on niin loputtoman suosittu aihe kulttuurissa, suhtautuminen siihen on niin vakavaa, harrasta, korostetaan Uhria ja Koettelemusta ja Sankaruutta ja Kohtaloa ja Tiesmitä, ja siinä missä jossain vaiheessa huomio kohdistui enemmän rintamamiehiin niin uudemmissa sotakirjoissa jalustalle nostetaan naisten, lapsien, kotirintaman jne kokemuksia, mutta jalustalle pitää kuitenkin nostaa.
Tähän verrattuna Bowenin ja Fitzgeraldin lähestymistapa aiheeseen tuntuu melkeinpä loukkaavalta: irvailua tässä ei ole mutta sotaan suhtaudutaan lähes triviaalisti, se vain on siellä.
Onko tässä kyse sitten oman sodassa olleen sukupolven kokemuksista, jossa ei tunneta tarvetta nostella ketään jalustalle, vai jonkinlaisesta brittiläisestä "keep calm and carry on"-asenteesta vai mistä, en tiedä, mutta kiinnostaisi kyllä, voisiko Suomessa kirjoittaa näin.  

Elizabeth Taylor - Angel

Angelica Deverell on yksi kirjallisuushistorian suurista fiktiivisistä kirjailijoista.

Gilbright and Brace had been divided, as their readers' reports had been. Willie Brace had worn his guts thin with laughing, he said. The Lady Irania was his favourite party-piece and he mocked at his partner's defence of it in his own version of Angel's language.
"Kindly raise your coruscating beard from those iridescent pages of shimmering tosh and permit your mordant thoughts to dwell for one mordant moment on us perishing in the coruscating workhouse, which is where we shall without a doubt find ourselves, among the so-called denizens of deep-fraught penury. Ask yourself - nay, go so far as to enquire of yourself - how do we stand by such brilliant balderdash and live, nay, not only live, but exist too..."
"You overdo those 'nays'," said Theo Gilbright. "She does not."
"There's a 'nay' on every page. M'wife counted them."

Gilbright ei tiedä mitä kirjailijalta odottaa, ei ainakaan toimistoon ilmestyvää pikkukaupungista tulevaa 15-vuotiasta tyttöä, jossa täydellinen huumorittomuus yhdistyy vankkumattomaan itsetietoisuuteen: eräänä päivänä näytellessään sairasta ettei tarvitsisi mennä kouluun, Angel Deverell alkoi kirjoittaa kirjaa ja on nyt täysin tietoinen että hänen tulevaisuutensa, ei, vaan hänen kohtalonsa on olla suuri kirjailija.
Gilbright ehdottaa joitain muutoksia, shampanjapulloa ei avata korkkiruuvilla, ja se kortinpeluukohtaus on hieman, no, uskalias (eletään 1900-luvun alkua, viktoriaaninen aika on juuri päättymässä). Angel kieltäytyy muuttamasta sanaakaan.
Kirja julkaistaan silti, kriitikot pilkkaavat mutta se myy varsin hyvin, samoin kuin seuraavatkin joita Angel suoltaa maanisesti, samalla kuin suurempi omaisuus ja tunnettavuus mahdollistaa näkyvämmän eksentrisen ja ekstravagantin käytöksen. Angel ei juuri lue kirjoja, ei kuuntele ihmisiä, ja jos maailma ja hänen mielikuvituksensa joutuvat joskus ristiriitaan, maailma todetaan ikävystyttävämmäksi ja sivuutetaan, ja ne pilkkaavat kriitikot ovat vain kateellisen pahanilkisiä tai pelkästään pohjattoman typeriä kun eivät kykene ymmärtämään hänen nerouttaan.
Ja aikanaan Angel Deverell menee pois muodista, yleisö unohtaa ja ristiriita Angelin olosuhteissa päänsä sisä- ja ulkopuolella kasvaa, tähän verrattuna Norma Desmondilla oli tiukempi ote todellisuudesta...

Love and wine transformed her. As she was now he wanted to paint her - not staring him out in defiance, as she had done; but glowing, uncertain, with thoughts crowding in, some of them, he could tell, disturbing.
"I read one of your books," he said, sounding as if it were rather a surprising thing to do.
She blinked, jolted by what he had said. She always supposed that everyone had read all her books and had them nearly by heart, that they thought about them endlessly and waited impatiently for the next one to appear.
"My landlady lent it to me. I sat up until I had finished it."

Angelica Deverell ei juuri muistuta Elizabeth Tayloria, tarkkaavaista ja pohjattoman hienovaraista kirjailijaa. Kirjan alku muistuttaa parodiaa, Angelin hahmo on kohtuuttomuudessaan, maanisuudessaan ja ymmärtämättömyydessään niin tolkuton että tähän on vaikea suhtautua vakavasti.
Mutta siinä missä alkuosa on humoristinen, Taylor onnistuu kääntämään kirjan suunnan: Angel on tarpeeksi menestynyt kyetäkseen toteuttamaan unelmansa, ja ne unelmat muuttuvat kultaiseksi häkiksi, rappioksi ja valheeksi, mutta Angel ei periksiantamattomuudessaan ja ehdottomuudessaan voi koskaan sellaista myöntää. Päähenkilöä ei tehdä tippaakaan miellyttävämmäksi tai inhimillisemmäksi, mutta pateettiseksi kyllä, ja se taitavasti luotu paatos sai kuitenkin lukijan myötätunnon kaapattua puolelleen...

No one seemed about. She wondered where Nora and Esmé were, and, feeling suddenly as if she had been deserted when she most needed company, she hurried to finish dressing. The end of her work, to which she had advanced so determinedly, so eagerly, came with a sense of anti-climax. She had emerged from it at last, to a perfectly dull evening with nothing exceptional in the least likely to happen, no fanfare of trumpets, not a glass lifted in salutation, or even any sensation within herself other than tiredness and a certain shrinking from the world.

Angelica Deverell on suuri fiktiivinen kirjailija (kunhan minun ei varsinaisesti tarvitse lukea hänen kirjojaan), Elizabeth Taylor taas todellinen ja havaitusti taitava tällaisessa hienovaraisessa ironian ja surumielisyyden sekoituksessa (hänen kirjojaan luen mieluusti jatkossakin).
Ja myönnetään, tämä kirja sai omaa väriään siitä että toisaalla tietoisuudessani lepatti monenlaisia keskusteluja kirjailijoista, kirjoittamisesta, julkaisemisesta, kriitikoista, lukijoista yms yms.

Alan Garner - Red Shift

Jos sanoisin, että Alan Garner kirjoittaa nuorten spefiä, puhuisin totta. Mutta vaikka lukemani kirjat (tätä ennen Mustan tornin portilla/Elidor ja Huuhkajalaakso/The Owl Service) ovatkin olleet ansiokkaita, ei ainakaan tämä kirja taitaisi olla kauhean hyvä "vähän lukevat nuoret lukemaan"-täky.

Kerrontaratkaisu ei nimittäin ole kauhean helppoa sorttia, ekspositiota ei liiemmin harrasteta ja suuri osa kirjasta etenee pelkkänä dialogina, joka poukkoilee nopeasti ja lyhyinä kommentteina henkilöltä toiselle niin että on ajoittain vaikea pysyä kärryillä siitä kuka milloinkin puhuu. Ja iso osa dialogista on myös aika viitteellistä, puhujat puhuvat toistensa ohi, selittely on heikoille (jossain vaiheessa aloin miettiä jokin aika sitten lukemaani Harold Pinteriä, tässä oli vähän samaa).
Ai niin, kirjan tarina etenee yhtaikaisesti kolmessa eri aikatasossa joiden välillä on ehkä yhteyksiä tai ehkä ei, ainakin tapahtumapaikka on sama (Cheshiren Mow Cop ja sen ympäristö).Ja kirjan päättää koodilla kirjoitettu kirje, ja koodin murtaminen ei ole ihan triviaalia kun sen avainta ei ole annettu...ei se Huuhkajalaaksokaan nyt niin helpolla lukijaansa päästänyt mutta tässä on silti ihan omanlaistaan yritystä (ja piti erikseen käydä tarkistamassa että kyllä, tämä on määritelty nuortenkirjaksi, kyllä, tämä on määritelty fantasiaksi. Kuka kirjoittaa tällaista nuortenfantasiaa?)

"I don't like this chapel," said Jan. "Go now?"
"What's wrong with it?"
"Perhaps it's that dead her."
"Perhaps."
"Perhaps perhaps perhaps perhaps -"
"It's life," said Tom. "There's flux for you. Continental drift, five centimetres a year, and that -"
"Do buildings change, or is it us?"
"Both?"

Tuosta huolimatta, ja vaikka kirja epäilemättä avautuisi paremmin toisella lukukerralla, henkilöihin ja tapahtumiin ainakin pintatasolla pääsi aika hyvin kiinni, ja omalaatuiseen tunnelmaankin.
Kirjan keskustarinassa nykyajassa Tom ja Jan ovat nuoret rakastavaiset Cheshiressä, Jan lähtee opiskelemaan sairaanhoitajaksi Lontooseen ja Tom taas pysyy kotona, etäisyyttä eivät lievitä kirjeet ja muutaman viikon välein tehdyt tapaamiset, Tom on yksinäinen ja jumissa elämässään ja mielenterveytensä on varsin kyseenalainen...
Tähän limittyvät roomalaisaikaisen Maceyn ja Englannin sisällissodan aikaisen Thomasin elämät, paikka on sama, onko henkilökin, jonkinlainen yhteys näiden välillä kuitenkin on...
Fantasia-osuudesta Garner pysyy epämääräisen vihjailevana, mikään tapahtuma ei moista lopulta paljasta vaan enemmän yleinen tunnelma, kummitusjutun tai Tam Linin legendan hyvin väljä uudelleentulkinta, hyvin tavallinen elämä kietoutuu legendaan...

Merkillinen teos, Garneria pitänee lukea lisääkin (ja tämä teos varmaan joskus uudestaan).

George Byron - Kolme runokertoelmaa

Suomessa lordi Byron taitaa olla suht tuntematon kirjailija muuten kuin nimenä tai viitteenä, onkohan tuotantoaan käännetty paljoa enempää kuin tämä O.A.Kallion melkein sadan vuoden takainen kokoelma ja ehkä joitain esiintymisiä antologioissa...englanniksi on maineikkaampi, ja vaikuttanut tietysti myös esim. venäläisen kirjallisuuden kulta-aikaan, Pushkin ja muut fanittivat Byronia...

Tässä kirjassakaan ei kääntäjä lähde kirjailijan suurimpien teosten tielle vaan on valinnut kolme pienempää eeppistä runoteosta, Korinton piirityksen, Mazeppan ja Chillonin vangin (sivuja pienen esittelyn kanssa tulee kuitenkin päälle 160).

Byroniin liitettyä ulkopuolisen, kapinallisen tai kärsivän, teemaa näissä kaikissa on: Korinton piirityksessä luopio Alp on liittynyt turkkilaisiin Korinton piirittäjiin, mutta näyssä kohtaa vielä kauniin Francescan joka kehoittaa katumukseen ennen kuin on liian myöhäistä, Mazeppassa nimihenkilöä rangaistaan sitomalla tämä hevosen selkään ja päästämällä hevonen vapaaksi, ja Chillonin vangissa taas mies kituu vankisellissä...

Kovin paljoa tarinointia tai juonellisia käänteitä ei näissä harrasteta, painopiste on kuitenkin tuntemuksissa: Korintossa on eniten juonta kun taas Mazeppassa sen ratsastuksen kuvaus vie suurimman osan runosta ja Chillonin vankisellissäkään ei ulkoisesti niin paljoa tapahdu, eli näissä ollaan siirrytty narratiivisuudesta jo lyyrisyyden rajamaille, vaikka runollinen minä fiktiivinen henkilö onkin.
Näistä se Mazeppa oli myös minulle vähiten mieluisin kun se vain jatkui ja jatkui, Chillonin vanki toimi tunnelmakuvana ja Korinton piiritys narratiivisempana paremmin...kielihän näissä on tuota vuosisadan alun runokieltä, ja ei ehkä ihan ansiokkaimmasta päästä mutta luettavaa kuitenkin.

Chillonin vanki (ote)

Pylväitä synkkä seitsenluku
Chillonin vankityrmäss' on:
on paksu, harmaa niillä puku
ja goottilainen, koruton.
Samea valo vaivoin sinne
niin tiettömänä tunkeutuu
raoista raskaan muurin, minne
ei pääse päivä eikä kuu.
Se häilyy hiljaa täällä, tuolla,
kuin kumma virvatuli suolla.
Jokainen patsas renkaan sulkee,
min kautta raskas kahle kulkee.
Niin raatelevat on nuo raudat,
ei haihdu hammastensa haudat
jäsenistäni ennen tarkkaan,
kuin tää uus päivä lopuss' on,
mi nyt niin koskee silmään arkaan,
jok' ei oo nähnyt auringon
vuoskausiin pitkiin nousevan.
Luvust' en niiden enää huollut,
kun viime veljeni ol' kuollut
ja yksi jäin mä tuskahan.

Penelope Fitzgerald - Human Voices

Tämä sopii hyvin muiden lukemieni Penelope Fitzgeraldin romaanien joukkoon, taas kerran kuvataan hieman eksentrisen ihmisjoukon muodostamaa mikroilmastoa, paikka, aika ja ihmiset vain vaihtuvat. Edellisissä ollaan oltu saksalaisromantikkojen, Thamesin asuntolaivojen, British Museumin Tutankhamon-näyttelyn ja pikkukaupungin kulttuuripiirien parissa, nyt asetutaan BBC:n Broadcasting Houseen toisen maailmansodan aikaan. Kirjailija itse työskenteli paikan päällä, joten jotain ammennetaan omista kokemuksista...

BBC pyrki sodan aikana korostamaan riippumattomuuttaan muista valtiollisista instansseista ja niiden kontrollista: liialliseen sotasensuuriin ei haluta alistua ja tapahtumista pyritään raportoimaan niinkuin ne tapahtuvat.

Broadcasting House was in fact dedicated to the strangest project of the war, or of any war, that is, telling the truth. Without prompting the BBC has decided the truth was more important than consolation, and, in the long run, would be more effective. And yet there was no guarantee of this. Truth ensure trust, but not victory, or even happiness.

Tämä riippumattomuus näkyy muutenkin, sota rajoittaa muutenkin toimintaa kun pommitusten vuoksi kaikki henkilökunnan jäsenet eivät välttämättä aina poistu työpaikaltaan vaan heidät majoitetaan BH:ssa, ja moni on myös siinä määrin omistautunut työlleen että sen tekeminen hyvin on tärkeää ja muista ei niin väliä (dramaattisen puheen aikana äänitarkkailija huolestuu vain äänentoiston laadusta, mitä sanotaan ei ole tärkeää).
Ja yhteisö koostuu tietysti yksilöistä, ja näistä parin osaston väkeä kuvataan sellaisina kuin he työssä ovat: Fitzgerald rajaa näkökulmaa, henkilökuvista ei tehdä kokonaisia mutta silti paljon mahtuu BH:n seinien sisälle.

At that precise moment, while the juniors were eating their dessert at Prunier's, Annie fell in love with RPD absolutely, and hers must have been the last generation to fall in love without hope in such an unproductive way. After the war the species no longer found it biologically useful, and indeed it was not useful to Annie. Love without hope grows in its own atmosphere, and should encourage the imagination, but Annie's grew narrower. 

Saattaa olla että pitäisi olla britti saadakseen tästä enemmän irti, BBC-suhdetta ei ole ja muutenkin tämä jäi minulle vähän etäiseksi: varsinaista juontakaan ei ole joka ohjaisi lukemista mutta tyyliltään Fitzgerald tietysti on erinomaisen nautittava.
Näkökulma on myös kiinnostava, onkohan Suomessa tehty vastaavaa tiedonvälitykseen keskittyvää sotaromaania tehty. Tai vaikka viihdytysjoukoista tai muista vastaavista (faktapuolelta olen jotain nähnyt ja olemassaolosta myös jotain kuullut).

Nick Yee - The Proteus Paradox: How Online Games and Virtual Worlds Change Us, and How They Don't

Vaikken tietokirjoista niin paljoa postailekaan, niin kyllä minä niitäkin luen (luin tämän kirjan kanssa rinnan toista kirjaa, jonka sain myös loppuun vähän tämän jälkeen, Kevin Vostin kirjan Albertus Suuresta), joskin tietokirjoja tulee luettua myös enemmän osin selailemalla tai poimimalla vain joitain yksittäisiä kiinnostavia lukuja.
Ja varmaan olisin tämän Nick Yeen kirjan ottanut bloggauksen aiheeksi muutenkin, mutta kun nyt on vielä tietokirjaviikko...Tietokonepeleistä olen blogannut aiemminkin, ja myös peleihin liittyvästä kirjallisuudesta, vaikka miellänkin itseni yhä aika kasuaalipelaajaksi niin aihe on kiinnostava myös tieteellisemmällä tasolla.

Yeen kirja on sopivan populaarilla otteella kirjoitettu teos netissä pelattavien roolipelien (MMORPG, esim. World of Warcraft, Everquest, Dark Age of Camelot, City of Heroes) psykologiasta ja sosiologiasta. Millaisia sosiaalisia rakenteita ja motiiveja peleissä ilmenee, ilmeneekö persoonallisuuspsykologian piirteitä pelityyleissä jne.
Yee on tutkinut aihetta niin virtuaaliympäristöihin keskittyvillä psykologisilla kokeilla kuin haastattelemalla pelaajia (ja pelaamalla myös itse) ja keräämällä dataa peleissä, ja jälkimmäistä peleistä kyllä irtoaa valtavat määrät, kun on mahdollista seurata numeerisina arvoina tuhansien pelaajien tekemisiä pitkällä aikavälillä.
Ja tietysti muutakin psykologista ja sosiologista tutkimusta...

Many aspects of everyday human psychology are well studied and known. Unfortunately, some of the findings are truly depressing.

Varsin usein saatettiin havainnoida, että ihmiset vievät reaalimaailman oletuksia ja piirteitä myös virtuaalimaailmoihin. Yllä oleva sitaatti viittaa tutkittuun havaintoon, että reaalimaailmassa ulkoinen kauneus korreloi hyvin suoraan uskottavuuteen ja arvostukseen muiden silmissä, samoin pituus (pituuden ja keskipalkan välillä on havaittu selvä korrelaatio), ja tämä toistuu myös virtuaalimaailmassa, myös henkilön itsensä kohdalla: kun oma avatar on kaunis ja/tai pitkä, myös oma käytös, itseluottamus jne muuttuvat.

Myös muita reaalimaailman toimintamalleja helposti toistetaan virtuaalisesti, ja joskus jopa vahvistetaan. Kirjan luku, jossa käsitellään taikauskoista käytöstä ja sen synnyttämistä, oli varsin hillitöntä luettavaa, ja opinpahan siitä myös, että ihmiset mm. osoittavat kohteliaisuutta tietokoneille: koehenkilöt ovat tehneet tietokoneella opetuskurssin tehtäviä ja tehtävien jälkeen saaneet ohjelmalta palautteen, ja vähän ajan päästä heitä on pyydetty antamaan tietokoneella palautetta opetuksesta ja tehtävistä, kummalla tahansa huoneessa olevista kahdesta tietokoneesta, niin henkilöt, jotka antavat palautteen samalla koneella antoivat keskimäärin positiivisempaa palautetta kuin henkilöt, jotka käyttivät toista konetta...koska emmehän me nyt halua pahoittaa koneen mieltä liian suoralla kriittisyydellä.

Tai yleistä ennakkoluuloa naisille tyypillisestä "hoivavietistä" ei voi todentaa nettipelien roolien perusteella, mies- ja naispelaajien välillä ei ole havaittavaa eroa parantaja-roolin suosiossa tai parantamisen määrässä suhteessa vahingontuottamiseen (taas kerran, tämä on numeerisesti mitattavaa dataa). Mutta korrelaatio on havaittavissa suhteessa hahmon sukupuoleen, against-gender-hahmoihin: miesten pelaamissa naishahmoissa parantajat ovat tavallista yleisempiä, ja naisten pelaamissa mieshahmoissa taas tavallista harvinaisempia.
Muitakin reaalielämän oletuksia toisennetaan virtuaalisesti, silloinkin kun ne eivät varsinaisesti kestäisi loogista tarkastelua...

And the first fundamental truth of virtual worlds is this: boring people are still boring when they are in 3D.

Toisaalta jotkut asiat toimivat eri tavalla kuin muilla alustoilla: oman lukunsa oli saanut romanttisten suhteiden syntyminen peleissä. Näitä syntyy, ja kiinnostavana piirteenä näissä onkin, että tutustuminen etenee hyvin erisuuntaisesti kuin yleensä muualla: ensimmäisenä havaitaan se, miten henkilö toimii ja käyttäytyy, miten tämä kohtelee muita ihmisiä, ja kun peleistä on kyse, niin käytös nähdään myös stressin alla ja yllättävissä tilanteissa. Vasta tämän jälkeen tutustutaan sellaisiin juttuihin kuin nimi, ulkonäkö, ammatti, yhteiskunnallinen asema jne...käytökseen vaikuttaa myös, että MMORPGien pelaamisen tavoitteisiin ei yleensä kuulu romanttinen parinmuodostus (toiminta muistuttaa siis enemmän työpaikkaromansseja kuin parinhakunettipalveluita kuten Tinderiä).

Kirjassa tulee toistuvasti esiin ajatus, että ihmiset eivät ole kovinkaan hyviä ymmärtämään miksi tekevät asioita niinkuin tekevät ja ovat hyviä valehtelemaan itselleen, ja näitä piirteitä toisinnetaan yhtä hyvin virtuaalisesti kuin tosielämässä (ja tämän jälkeen voi kysyä kuinka paljon havaittu "tosielämä" sitten on todellista), ja näitä piirteitä voidaan käyttää myös manipuloimaan käytöstä (kirjassa on lukuisia esimerkkejä, joiden lukeminen ei lisää mielenrauhaa mutta ymmärrystä kyllä).
Ja toisaalta valehtelun rajallisesta toimivuudesta muille, jopa valenimillä ja kuvitteellisten avatarien takaa ihmiset paljastavat itsestään paljon (mm. Big Five -persoonallisuusmallin osatekijöille löytyy korrelaatteja World of Warcraftin pelaajadatasta...)
Big Dataa kerätään ja käytetään tietysti myös muualla: esimerkkinä Target-kauppaketjun pyrkimys tunnistaa asiakkaissaan suuria elämänmuutoksia, jotta nämä tavoitetaan kohdistetulla mainonnalla ennen kilpailijoita, esimerkkinä pyrkimys havaita asiakkaan raskaus mahdollisimman aikaisin...että tätä voi sitten miettiä seuraavan kerran kun kerää S- tai K-bonukset kortille.

Vaikka kirja keskittyykin MMORPGeihin niin aiheita tosiaan leviää myös paljon niiden ulkopuolelle: jonkinlainen kiinnostus tietokonepeleihin on varmasti kuitenkin tarpeen.
Tosin itse en ole ikinä pelannut World of Warcrafteja ja muita käsiteltyjä pelejä, kokemuksia on runsaasti kuitenkin niiden edeltäjistä MUDeista (joista ainakin se jota eniten pelasin, BatMUD, väisti joitain kuvattuja aiheita, se on tekstipohjainen eli ei avatareja, ja pelin ekonomia pysyi täysin pelin sisäisenä; jotkut muut jutut sen sijaan olivat hyvin tuttuja).
Ja tietysti käytän myös blogissa nimimerkkiä ja vierasta avataria, eri asia sitten minkä verran se vaikuttaa siihen mitä minä kirjoitan...