Kun pari vuotta sitten kuulin että Vaskikirjoilta on tulossa T.H. Whiten fantasiaklassikko Once and Future King suomeksi, niin olihan se selvää että se pitää hankkia ja lukea: olen teoksen toki jo lukenut englanniksi mutta sen verran kovalaatuisesta teoksesta on kyse että suomennospäätös on juhlistamisen arvoinen.
Aikataulut venyivät mutta vihdoin tämä Pekka Tuomiston suomennos ilmestyi tänä vuonna ja nyt sen myös luin (kirjan löytäminen fyysisistä kirjakaupoista ei ollut mitenkään helppo rasti, kuten mainitsin jo aiemmin, kiitos Aavetaajuus).
Olen aikoinani ollut hyvinkin harrastunut Arthurianaan, kuningas Arthuriin liittyviin tarinoihin (ja on niitä muutama päätynyt blogiinkin), ja tässä myös seurataan omalla tavallaan paljon Thomas Maloryn Morte d'Arthuria (ja Thomas vilahtaa jopa sivuhenkilönä), mutta myös paljon uudelleentulkiten, ja tulkintasuunta on varsin epätyypillinen: modernimmissä sovituksissa ritariromansseista suositaan usein suurempaa historiallista realismia tai muuten koherenttia pseudokeskiaikafantasiaa, tässä ei, tämä on hyvin tietoisesti kirjallinen teos vahvalla metatasolla.
Vaikka sukutaulu täytyisi lukea kahdesti niin kuin joku historianläksy, se on elintärkeä osa kuningas Arthurin tragediaa. Sen vuoksi Sir Thomas Malory kutsui hyvin pitkää kirjaansa Arthurin kuolemaksi. Vaikka yhdeksän kymmenesosaa kertomuksesta näyttää kertovan turnaavista ritareista ja Graalin maljan etsinnöistä ja sensellaisesta, tarina on kokonaisuus ja käsittelee syitä, miksi nuorukainen joutuu lopulta perikatoon. Se on tragedia, aristotelinen ja täydellinen tragedia synnistä, joka rankaisee itseään. Siksi meidän on pantava merkille Arthurin pojan Mordredin syntyperä ja muistettava hetken koittaessa, että kuningas on maannut oman sisarensa kanssa. Hän ei tiennyt tekevänsä niin, ja ehkä se oli Morgausen syytä, mutta tragedioissa näyttää siltä, että viattomuus ei riitä.
Kirjan (joka ilmestyi alun perin neljänä niteenä usean vuoden varrella, ja viidentenä postuumina teoksena josta taidan kuitenkin käyttäytyä kuin kyseistä viidettä osaa ei olisi olemassa) erikoislaatuisuus on juuri sen yhtenäisyys jota ei saavuteta perinteisillä keinoilla.
Kerronta vieraannuttaa metatasolla ja anakronismeilla, miljöö ei ole historiallisesti uskottava ja sävy vaihtelee rajusti pitkin kirjaa: ensimmäinen osa kääntyi sujuvasti Disney-animaatioksi (Miekkä kivessä) suht vähillä muutoksilla, ja seuraavissakin osissa on hyvin, no, lastenkirjamaisia elementtejä ja törmäilyhuumoria samalla kun traagisuus ja synkkyys ja toisaalta uljuus punoutuvat isommaksi osaksi tarinaa ja hassuun törmäilyhuumoriin liittyy sujuvasti shokeeraavampia kuvia...
Olen huomannut joidenkin lukijoiden pitävän näitä epäsuhtaisia siirtymiä sävystä toiseen häiritsevinä, kirjan asettumattomuutta siistiin lokeroon: minulle tämä kuitenkin sopii hyvin, Arthurianassa arvostan juuri monenlaisten elementtien punoutumista, värikkäitä ja humoristisia seikkailuja joiden symboliikka on usein hieman räikeääkin, ja toisaalta hienovaraisesti mutta ylivoimaisesti vyöryvää kohtalokasta tragediaa, kynttilää tuulessa, ja White tavoittaa tämän täydellisesti.
Ja on todettava että siinä missä miljöön uskottavuus on viitteellistä, psykologinen ja ehkä myös yhteiskunnallinen uskottavuus on kohdallaan, White kirjoittaa symboleilla omasta sotien repimästä ajastaan.
Suomennos on sujuvaa, jonkun typon tai taittovirheen huomasin ja pari vähän epäilyttävän kuuloista termiä (mutta minulla ei nyt ollut alkukielistä käsillä että olisin voinut tarkistaa, ja kirjan tyyli nyt sattuu olemaan usein anakronostista ja yllättävää) muttei mitään häiritsevää ja tässäkin sävyrekisterien laajuus toimi.
Edit: ainakin se eniten ihmetyttänyt sana on tarkistettu, ihan oikein oli käännetty.
Jos ei yhtään tunne kuningas Arthurin tarinaa niin tämä ei ehkä ole paras teos tutustua siihen, mutta muutenhan tämä on erinomaisen suositeltava teos.
Kirjaa on luettu muuallakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti