26.8.18

Arvo Valton - Pieni unikirja


Vaikka Arvo Valtonin teosta (suom. Maire Uusitalo) voisikin sanoa novellikokoelmaksi, asettuu se kuitenkin enemmän novellien ja fragmenttisen pitemmän proosan välimaastoon, yksittäisistä novelleista ei ole oikein mielekästä puhua vaan enemmän niiden yhteisvaikutuksesta.

Kirjan kaikissa pätkissä on varsin unenomainen tunnelma, ja osassa esiintyykin varsin perinteistä unikuvastoa, ollaan koulussa tekemässä koetta joka tuntuu jotenkin ihan käsittämättömältä, tai näyttelijänä näytelmässä mutta ei ihan varmoja olla mikä näytelmä, tai äkisti huomataan lentotaito, tai ollaan omissa hautajaisissa...
Näiden väleissä on sitten toisia tarinoita, jotka vaikuttavat todellisemmilta muistoilta, konkreettisessa maialmassa tapahtuneilta, mutta kerronta on yhä unenomaista ja väritys hieman absurdia (ja kun kerrotaan vaikkapa lapsuuden kokemuksista sota-aikana niin saattaa olla vaikea uskoa mikä on totta ja mikä unta ja kuviteltua...)

Jostain syystä lukemani virolainen kirjallisuus on ollut aika surrealistishenkistä, absurdiutta ja unta käyttävää, aiemmin olen lukenut Mati Untia ja Mehis Heinsaarta ja Hasso Krullkin yltyy aika korkealentoisen symboliseksi...onko tämä vain outoa tuuria vai onko siellä sitten vahvempi absurdin perinne kuin vaikkapa kotomaassamme.

No, joka tapauksessa tällä edistetään myös Rakas Viro -haastetta.

Ei kommentteja: