Tällä Ammanitin kirjalla on joitain samoja piirteitä kuin aiemmin lukemallani Minä en pelkää (josta noin ohminennen sanottuna pidin): teinipojalle paljastuu uusia puolia elämästä ja kasvua aikuiseksi tapahtuu. Toki pojat ja perheensä ovat aika erilaisia näissä kirjoissa...
Kirjoille on yhteistä myös rajatapailu ovatko nämä nuortenkirjoja vai eivät, olisivatpa nämä kirjastossa aikuisten tai nuorten osastoilla kirjastoissa niin olisivat vähän erikoistapauksia kummassakin ja syitä käydä ekskuilemassa oman viiteryhmän ulkopuolisilla hyllyillä.
Tämä on aika lyhyt kirja, 150 sivua suht väljää fonttia, ja tarinasta ei viitsi ihan kauheasti kertoa kun sen avautuminen on osa kirjan viehätystä. Mutta perusideana 14-vuotias Lorenzo on lähdössä ystäviensä kanssa viikoksi laskettelemaan, mutta kun vanhemmille on sanottu hyvästi kääntyykin hän salaa takaisin ja majoittuu talon kellariin jossa ei yleensä käydä. Vähän ajan kuluttua kellariin tulee käymään myös vanhempi sisarpuoli Olivia, johon Lorenzolla ei ole aiemmin ollut oikein mitään yhteyttä...
Päähenkilö Lorenzo on kiinnostava hahmo, hänellä on mahdollisesti narsistinen persoonallisuushäiriö jonka seurauksena hän ei ole erityisen kiinnostunut muista ihmisistä mutta on sujuva valehtelemaan ja esittämään mitä ei oikeasti ole (vanhemmat ovat harvoja ihmisiä joista hän välittää ja näitä ilahduttaakseen hän on kehitellyt fiktion että ystävät olisivat pyytäneet hänet mukaan laskettelemaan). (maalaa teksti hiirellä näkyviin)
Olivia sen sijaan jäi vähän juonielementiksi oikean henkilön sijaan, ehkä tarkoituksella, mutta sen seurauksena alkupuoli kirjasta toimii paremmin mutta loppupuoli ei ihan lunasta annettuja lupauksia.
Viihdytti mutta Minä en pelkää on parempi.
