22.8.17

Runokuu: Sinun puolestas elää ja kuolla

Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuu-festivaalia vietetään tällä viikolla, ja kuten viime viikolla lupailtiin, osallistuu siihen myös joukko bloggaajia omilla runousaiheisilla postauksillaan.
Ainakin seuraavat kuusi ovat mukana, mutta tietysti mukaan pääsee itse kukin, ei tarvita muuta kuin kiinnostusta (tai sellaisen feikkaamista).

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena
27.8. Sinun vuorosi!


Teemana on tänä vuonna rakkaus. Mutta mitä se nyt sitten oikein tarkoittaa?
Henkilökohtaisena "pet peeve"nä minulla on sanan "rakkaus" epämääräinen ja veltto käyttö. Kun kulttuurisessa, filosofisessa, teologisessa jne. sillä on tarkoitettu hyvin monia eri asioita, niin nykyisin törmää usein esim. ajatukseen että rakkaus tarkoittaa vain romanttista eros-rakkautta ja joskus niin, että kaikissa muissa yhteyksissä ja merkityksissä aikojen kuluessa käytetyt rakkausajatukset myös redusoidaan suoraan erokseksi. Tuollainen löperyys typistää niin kieltä kuin ajatteluakin, ja runouden kuuluukin olla kielen ja ajattelun typistämistä vastaan.

Kirjasammon vinkkilistassa on mukana pari esimerkkiä myös vanhempien ja lasten toisiinsa kohdistuvasta rakkaudesta, hyvä niin, mutta mitäs muuta löytyisi. Voisi olla kiinnostavaa lähteä miettimään ansiokkaita esimerkkejä esim. agapesta tai caritaksesta runoudessa, mutta tähän hätään se vaati hieman liikaa tutkimustyötä, ehkä palaan asiaan joskus.
Toisaalla taas oli puhetta Oksasen ja Suonion tapaisista runoilijoista, ja kun olin kesän aikana muutakin 1800-1900-luvun vaihteiden runoutta lueskellut, niin mieleen tuli nostaa esiin isänmaallinen runous.

Isänmaallinen runouskin on epäilemättä laaja aihe, mutta lähdin nyt sellaisesta joka kehtaa sen ääneenkin sanoa: Helmet-hakukentässä hakusana "isänmaallisia runoja" nosti esiin kolme teosta, jotka Pasilan kirjavarastosta tilasin (jep, uusin näistä on julkaistu 1941 ja se on kooste 20-30-luvulla kirjoitetuista runoista...) ja nyt luin.
Luetut teokset ovat julkaisujärjestyksessä
Larin-Kyösti - Ajan käänteessä: Isänmaallisia runoja ja ballaadeja
Heikki Asunta - Leirinuotio: Isänmaallisia runoja
Uuno Kailas - Isien tie: Kokoelma isänmaallisia runoja

Larin-Kyöstin kirja vuodelta 1899 on aiheiltaan näistä väljin, mukana on historiallisia balladeja, henkilöinä niin Tuomas-piispa, Kaarina Maununtytär kuin Aleksis Kivikin, ja monia runoja joista en mitään leimallista isänmaallisuutta huomannut ja silloinkin kun sitä oli ei se sinänsä muista aikakauden runoilijoista erottunut, Oksasesta tai Kivestä tai Leinosta tai muista. Isänmaallisuus on enemmän toteamus kuin korosteinen identiteetti: jos suomeksi runoili niin ehkä se luonnollisesti tarkoitti tiettyä isänmaallista kiinnostusta.
Viittauksina mukana on kuitenkin kommentteja ensimmäisen sortokauden tapahtumiin, mm. muutama runo jossa puhutaan hyvin myönteiseen sävyyn tsaari Aleksanteri II:sta ja annetaan lukijan tehdä omat päätelmänsä mitä Nikolai II:sta pitäisi ajatella.

Oksasen Säkenien tapaan tässä yhteydessä isänmaallisuus tuntuu kuitenkin olevan ensisijaisesti oman paikan ja identiteetin haentaa, peräänkuuluttaen kansan ja kielen oikeutta olla olemassa, vaikka rajanvetoa erityisesti itäänpäin jo harjoitetaankin. Mukana on tietysti myös pastoraaleja yms. vaikkakin isänmaa on koko kansan projekti jota tehdään myös vaikka Espan puistossa.

Hetken siivillä (ote)
(Kappelissa keväällä 1899)

Ilta on leuto ja punervata länne,
Kappelin sähkö se kimmeltää;
viinuri, kolmelle viiniä tänne,
täällä me tahdomme viivähtää!

Valkeita lakkeja kaikkialla,
illalta lyyryt kiillon saa,
kansaa liikkuvi puiden alla,
suihku se nurmen kostuttaa.

Venäläiskirkon katto se kiiltää
lumisine sipulikattoineen,
suuret laivat ne merelle viiltää
sauhuineen sekä lippuineen.
[...]
Kuuluvi jyske ja taivas ruskaa,
toisko se tulvan tullessaan,
toisiko rauhaa, toisiko tuskaa
kohtalo vuos'sata kohdussaan?

Suomen malja! Sen tahdomme juoda!
Kansan keskeen polkumme vie,
tahdomme valolle linnoja luoda,
yhtyköön käsi ja erotkoon tie!

Noin muuten on kyllä sanottava että tässä kokoelmassa Larin-Kyösti ei taida olla parhaimmillaan, aika paljon laulumaisuutta näissä on siinä määrin että usein runoilija menee ihan rallattelijaksi, kun sanankäyttöä vertailee vaikkapa noihin kahteen muuhun, Kailaaseen ja Asuntaan...

Kailas ja Asunta ovat tässä 20-30-lukujen edustajina, Asuntan kokoelma on julkaistu 1934, Kailaan teos vuodelta 1941 on valikoima runoja uran varrelta 1921-32.
Näissä näkyy tiettyjä yhteyksiä, tarkempaa rajanvetoa meihin ja niihin, erityisesti tietysti itään ja siinä missä 1800-lukulaisten isänmaallisuus on kulttuurista, näissä korostuu enemmän militarismi. Suomen kansan lisäksi huolta kannetaan myös Karjalasta ja Inkeristä. 

Kailas on kuitenkin isänmaallisenakin tietyllä tavalla tarkkaileva, näissä ei erityisen ironinen mutta surumielinen ja uhriromanttinen ja kaihoava. Muutamassa runossa viitataan myös sisäiseen hajaannukseen ja esim. Kylmän kevään maassa viitataan sisällissotaan pyytäen yhtenäisyyttä. Ja tietysti kieleltään ja ilmaisultaan loistava.

Säkeitä isänmaalle (ote)

Valosta juopuneena vaeltavan
tään kansa näin mä tiellä kohtalon.
-- Oi etten näkisi sen lankeavan!
Polulla vaanimassa varjot oon
ja salahaudat kaunan kaivamina;
ja suosta nousta märkähattu mies
voi jousineen. - Oi kansa, tiedä ties
ja taiten astu, silmät valppahina!

Vain se, mik' arvolliseks löytään, pysyy.
Mi tutaan köykäiseksi, häviää.
Sun tätä päivääs huomispäivä kysyy.
Kuin kylvät nyt, niin kypsyy tähkäpää.
Jos vihaa kylvät - omaa sydäntäsi
kuin käärme puret, ja saat tuomion:
tulisen "Mene tekelinsä" on
taas kirjoittava näkymätön käsi.

Mut isänmaani, sinun povellasi
tää kansani jos kansaks kasvaa vois,
mi kukoistus sun puhkeis kuorestasi
ja minkä kaiun laulus saava ois!
Ei valuis hukkaan voima ydintemme,
vaan kilvoitellen kera mahtajain,
myös suurta suoritettais näillä main.
Me voimme nousta. - Miksi nousis emme!

Heikki Asuntakin kirjoittaa muun muassa sisällissodasta, mutta tällä kertaa tunnustetaan reippaasti väriä: mukana on Tampereen vapauttamisen 15-vuotisrunoa, valkoisille invaliideille omistettu Maan kiitos jne jne. Ja onpa mukana myös Mustapaitojen marssi...ja idän ja Aasian orjalauman ruoska uhkaa ja ne on yhtenäisen kansan torjuttava ja pelastettava myös Inkeri ja Aunus, ja idästä tullut rutto tietysti uhkaa myös yhtenäistä kansaa. Varsin on hapokasta, mutta toisaalta onko edes mielekästä vaatia runoudelta objektiivisuutta ja tasapuolisesti punnittuja tuntemuksia ja ajatuksia, eikös subjektiivisen kokemuksen välittäminen olekin runouden keskeisiä tehtäviä?
Mieleen tuli vähän aiempi kokemus Siionin lauluista ja virsistä, kuinka samoja kuvia, visioita ja ilmaisuja toistui useissa runoissa hivenen varioiden ja eri järjestyksessä, jonkin verran on toisteisuutta ja rakkaus on selvemmin muodostunut aatteeksi, ideologiaksi jolla on tietynlainen jargon (noin muuten Asunta ei juurikaan esitä uskonnollisia teemoja, yksi runo on muodoltaan rukous, mutta esim. kirjan prologina olevassa Uskontunnustuksessa ei sanallakaan mainita mitään korkeampia voimia...)

Valvokaamme! (ote)

Kalkatti kirves, vapisi sankat korvet,
aarniot aukes, leimusi kirkas kaski.
Helisi kellot, lauleli paimentorvet,
valtikan alle ihminen metsän laski.
Uurasti hiljaa, vakaana konnullansa
korpien yöstä rauhan löytänyt kansa.

Suonissa virtas ugrien uljas veri,
elämän voiman saanut vuorilta Altain.
Kestävä kansa asumasijan peri
korpien yöstä viereltä vihan valtain.
Puuhasi hiljaa, paljoa pyytämättä,
elämän eestä käytteli miehen kättä.

Vainottu kansa taisteli haukan lailla
pesimäpuustaan hornan kotkia vastaan,
uhraten kaiken, lyöden voimia vailla,
uljaana kiinni pitäen kalleimmastaan.
- Pimeni yöksi aamunsarastus herkin.
Moskova meihin upotti orjan merkin.

Myöhemmässä runoudesta sanotaankovaikka modernisteista eteenpäin on kyllä tunnustettu näkyvästi joitain ideologioita, pateettisestikin, mutta en muista patriotismin olleen kovin näkyvästi esillä tai ainakaan nähnyt sellaista oikein missään runouden valtavirtaan laskettavassa teoksessa. Mikä on vähän sääli ja outoakin, ottaen huomioon että ymmärtääkseni tunne on eri muodoissaan kyllä osa inhimillistä kokemusta...

Samoin kun huomasin Asuntan ja Kailaan kirjoittaneen joitain näistä runoista erilaisiin tilaisuuksiin, muistomerkkien paljastuksiin tai vaikka vuoden 1928 olympiajoukkueen kotiinpaluuseen, niin harmittelin että tätä ei tehdä enää ollenkaan tarpeeksi. Minua ainakin kiinnostaisi tietää millaisen runon vaikkapa Jarkko Tontti tai Henriikka Tavi laatisivat tilaisuuteen, jossa nuorten jääkiekkomaajoukkue juhlii MM-voittoa.

Runohaasteen lisäksi saan tällä lukuvalikoimalla Helmet-lukuhaasteesta kohdan 8. Suomen historiasta kertova kirja (kaikki kolme sopivat), ja saan myös aloitettua 1918-haasteen: Kailas sivuaa, Asunta runoilee enemmän.

Ja tietysti vietettyä tätä Runokuuta, jota huomenna juhlistetaan täällä.

18.8.17

Lukumaraton 18-19.8.

Kirjablogien yhteinen lukumaraton on täällä taas: tämänkertaista yhteismaratonia emännöidään Oksan hyllyltä -blogissa ja omalta osaltani tämä on jo...aika mones.


Aloitan tällä kertaa vähän aikaisemmin, jo nyt edellisenä päivänä kello 15.00 ja seuraavat 24 tuntia olisi tarkoitus käyttää mahdollisimman suurelta osin lukemiseen (luonnollisesti ajattelin nukkua, ja syödäkin varmaan jotain). Pari tavoitekirjaa on jo mietitty ja kummankaan tekijä ei ole ennalta tuttu joten katsotaan miten sujuu maratontyyppinen lukeminen niissä, hyllyssä on sitten lisää valikoimaa jos tarvitsee vaihtaa.

Raportoin etenemisestä sopivin väliajoin täällä.

Että pääsen vauhtiin, aion aloittaa kevyemmän oloisesta teoksesta, eli Elin Wägnerin Pohjoistullin tyttösakista.

16.15
Ensimmäiset reilu 60 sivua (eli noin puoleenväliin) luettu Pohjoistullin tyttösakkia, eli varsin reippaasti etenee. Irene Mendelinin suomennos on julkaistu 1919 eikä ole ihan nykyisten kielistandardien mukainen, alkuteos ilmestyi kymmenen vuotta aiemmin: kertoja Elisabeth tulee konttoristiksi Tukholmaan, asuu yhdessä kolmen muun konttoritytön kanssa ja kertoilee arkisesta elämästä: tämä on vähän kuin Hilja Valtonen maustettuna sosialismilla.

Kepeästä tyylistä huolimatta yhteiskunnalliset kysymykset pysyvät esillä ja noihin aikoihin naisten käyminen palkkatyössä oli varsin uusi asia ja luonnollisesti hyvin epäilyttävää, ja moni muukin asia on nykykulmasta kiinnostavan nyrjähtänyt (huvituin kuinka tyttösakki harrastaa kulttuuria, heillä on seinillään Botticellin ja Rembrandtin jäljennöksiä ja aamiaispöydässä luetaan ääneen runoja...ovat ehkä köyhiä mutta ylpeitä).

17.45
Pohjoistullin tyttösakki luettu, kaikki 138 sivua. Valtosmaisuus pysyi yllä joskin asiat eivät ihan niin menneet kuin odottaa voisi, vaikka tiettyjä henkisiä yhteyksiä tässä tuntuikin Nuoren opettajattaren varaventtiiliin. Ja sosialistiset ja feministiset näkemykset pysyivät kyllä esillä.

Oma osuutensa kiinnostavuudesta tuli myös iästä, joitain viittauksia ja pikkutapahtumia en ymmärtänyt lainkaan mistä niissä oli kyse, ja muutenkin niin pienissä ja suurissa asioissa tuli käänteitä jotka aikalaisittain saattoivat olla aivan tavallisia mutta nykynäkökulmasta ei tulisi ajatelleeksi: harvassa nykykirjassa henkilö ottaa noin vain harmonikan esiin ja alkaa soittaa, noin esimerkiksi, ja toisaalta monien toimien perustana olevat ajatusmallit tuntuvat hämmentäviltä. Vaikka ollaan niinkin lähellä kuin sadan vuoden takaisessa Tukholmassa. (Ja juu, jotkut toiset asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan niin paljon kuin voisi toivoa)

Tämä kirja ei kuulu Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteeseen koska on ruotsalainen, mutta tuli kuitenkin tietooni kun etsin haasteeseen sopivaa luettavaa, ja hyvä että tuli.

Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori, voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.
- Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää? Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en tahdo kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.
- Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.

Nonih, sitten voisi aloittaa seuraavan kirjan, jatkaen työväenluokan naisilla.

20.00

Tai vähän muidenkin luokkien naisilla ja miehillä mutta kuitenkin: Zhang Jien Raskaat siivet on edennyt n. 80 sivun verran (suomennos saksan kautta Marja Kyrö).
Kirjan alussa oleva henkilöluettelo saattaa jo pelottaa joitain pois (ja on tarpeen, henkilöitä on paljon, myös näkökulmahenkilöitä) ja miljöökin ehkä, ollaan 70-80-luvun Kiinassa ja suuri osa henkilöistä työskentelee Raskaan teollisuuden ministeriössä tai on muuten sen kanssa kosketuksissa. Ja paljon puhutaan yhteiskunnasta ja ideologiasta ja teollisuudesta ja sosialismista ja arkielämästäkin.
Varsinaista yhtenäistä juonta ei ole paljastunut, tässä on ensemble-kerrontaa jossa jokaisella henkilöllä on omia tekemisiään.

Juu, voisin luonnehtia teosta hieman kuivakkaaksi mutta toisaalta tällainen reipas yhteiskunnallisen pohdinnan määrä toisesta kulttuurista on oikeasti kiinnostavaa samalla kun elämän pienet yksityiskohdat saa tähän kuitenkin elämän tuntua, ja hyvin toteutettu ensemble on aina ilahduttavaa. Saa nähdä miten homma etenee.

Oh, typeryydet saavat luonnollisesti jäädä sikseen, onhan hänen hiuksissaan jo harmaita suortuvia. Ei edes täällä neljän seinän sisällä saa antaa periksi; löyhän käytöksen, kun se kerran on tullut tavaksi, laahaa mukaan toimistoon ja yleisille paikoille sitä lainkaan huomaamatta, ja sitten saa korjata kärkeviä huomautuksia ja joutuu puhutteluun. Ja vaikka sen jälkeen varoo minkä taitaa, niin muiden silmissä käyttäytyminen on silti hullua. Kymmenen hyvää työtä päivässä eikä yksikään sielu niitä muista; mitättömän pieni ajattelemattomuus tai laiminlyönti, ja ihminen on leimautunut mahdottomaksi ikiajoiksi, leimautunut noudatettaviksi tarkoitettujen sääntöjen rikkojaksi. Laupias taivas!

23.00

Vielä hiljan rakastettiin sellaisia sanoja kuin 'luokkataistelu' tai sellaisia ilmaisuja kuin 'taistelu elämästä ja kuolemasta'. Ikään kuin kärjistyneet ristiriidat olisivat mahdollisia vain vihollisleirien kesken. Ovatko saman leirin sisällä esiintyvät erilaisia näkemyksiä koskevat ristiriidat helpompia ratkaista?

Kirja etenee, sivulla 140 tällä hetkellä, ja jatkuu samalla tyylillä: lisää näkökulmahenkilöitä jotka elämäntilanteineen, luonteineen ja aatoksineen ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta tyytymättömyys, sisäinen kuohunta, ristiriidat leimaavat kaikkien elämää. Varsinaista juonta ei ole, mutta temaattisuutta on.
Vaikka kirja eteneekin sujuvasti niin ei tämä varmaan kaikkien kirja ole...

Ei pidä vaatia eikä toivoa, että nuorten tunteet ja käsitykset sopisivat saumatta meidän omiin käsityksiimme. Eikä liioin sovi odottaa, että nuoret puolueen jäsenet suhtautuvat puolueeseen samalla tavalla kuin me aikanamme. Me taistelimme henkemme edestä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, he vaativat nykyään lisää ajatuksenvapautta, heillä on enemmän elämänkokemusta kuin meillä oli, he ovat kokeneet useampia historiallisia muutoksia kuin me. Tosiasiat ovat opettaneet heidät ajattelemaan ja arvioimaan tarkemmin. Me emme saa katsella maailmaa rouva Nelikiloisen silmin, puolueen jäsenet eivät saa väsyä astumaan eteenpäin. Kun et enää jaksa, saat käydä lepäämään mutta et saa jäädä toisten tielle seisomaan.

Jatkan vielä jonkin matkaa kunnes uni tulee, aamulla sitten lisää.

10.15

Hänellä oli monia pieniä mutta rakkauteen verrattuna realistisempia toiveita. Rakkaus on yhteiskuntatieteiden ja tulevaisuuden aihe.

Myöhäisillan ja aamun lukemisella olen nyt sivulla 232. Hetken kesti aamulla taas päästä vauhtiin kun Mo Zheng vertaa itseään Jean Valjeaniin ja niin vertaa myös Zheng Yuanyuan, mutta kyllä tämä taas lähti, ja luo kiinnostavan monipuolista kuvaa ajastaan ja sen ihmisistä. Ja tässähän alkaa jännittää miten Chen Yongmingin johtamien Shuguangin autotehtaiden käy.

Teos on myös hyvää jatkoa viimevuotiselle "Leningrad - Ost-Berlin" -haasteelle, kuvataan niin sosialistista järjestelmää kuin ihmisiä siinä...

Luojan kiitos, että kaunokirjalliset tuotteet eivät ole keskuskomitean dokumentteja, ei niiden voi odottaa joka suhteessa olevan läpikotaisin harkittuja. Edes keskuskomitean dokumenteissa ei jokainen sana eikä jokainen lause ole niin täsmällinen kuin matemaattinen kaava. Hänet itsensä asia jättää kylmäksi, ja ilmeisesti muutkin suhtautuvat siihen melko tyynesti, mutta Feng Xiaoxuan ja Song Ke tuskin tyytyvät siihen, että heitä näin vähätellään. Totta on, että kritiikki ja itsekritiikki ovat arvokkaita puolueperinteinä, mutta ei siitä vielä niin kauan ole, että tietyt persukset sinnikkään kiipimisensä takia kävivät koskemattomiksi, vielä koskemattomammiksi kuin tiikerin takapuoli.

14.15

Valokuvan nauru kuuluu vain yhdelle ihmiselle. Sille, joka odottaa jossakin. Jossakin elämän risteyksessä.
Se ei kuulu äidille, joka on hänet synnyttänyt, eikä isälle, joka on hänet kasvattanut. Synnyttänyt ja kasvattanut, ja nyt heidän täytyy katsella sivusta, kuinka jokin nuori tuulihattu vie tyttären heiltä noin vain. Edes mitenkään ponnistelematta. 

Noniin, Raskaat siivet on luettu loppuun sivulle 366, uuteenvuoteen 1981. Poliittiset tasapainottelut ja muut vihjailut kävivät paikka paikoin haastaviksi nyansseissaan, mutta silti ja osittain myös siksi, erinomainen teos, joka sinänsä sopi hyvin tällaiseen maratonluentaan, sen verran sivuja että ei ehkä muuten tulisi yhdellä istumalla luettua, mutta henkilöitä ja rinnakkaisia tilanteita oli sen verran paljon että hyötyi tiiviistä lukemisesta.

En olisi varmaan muuten ikinä keksinyt tätä lukea, jos en olisi katsonut mitä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivia "1001 Books You Must Read"-kirjoja on järkevästi saatavilla: tämä oli yksi ei-kovin-suuresta joukosta.
Ja ilmeisesti teos aiheutti kohtalaisesti kuohuntaa ilmestyessään rehellisyydessä ja satiirissa, toisaalta kiinnostavaa oli että pyrkimyksenä oli ymmärtää hyvinkin kaikkien toimijoiden ajatuksia ja toimia: osa näyttäytyi ehkä positiivisemmin kuin toiset, mutta kaikki olivat omassa sisäisessä logiikassaan ymmärrettäviä ja toisaalta kyseenalaisuuksia oli myös vähän jokaisen toimissa. Kiinnostava teos siis myös sinä mielessä että se oli kuitenkin kommunistisen ideologian edustaja mutta itsekin pohti ja kyseenalaisti mitä se kommunistinen ideologia oikeasti on tai kuuluisi olla. Siis kirja joka tarjoaa näkökulman toiseen aikaan, kulttuuriin ja ajattelutapaan ja mitä parempaa voi kirjalta toivoa?

Olisin tässä voinut vielä loppuun vetäistä jonkin novellin tai pätkän jotain pitempää kirjaa mutta taidan kuitenkin lopettaa tähän. Yhteissivumäärä 504 ei ole mikään kärkitulos mutta luin ne kaksi kirjaa jotka halusinkin maratonilla lukea ja ne molemmat olivat erinomaisen kiinnostavia teoksia, tämä on hyvä näin.

Sitten voisi käydä vaikka vilkuilemassa mitä kuuluu niille maratoonareille jotka ovat jo aloittaneet tai jotka ohta aloittavat...

17.8.17

Robert Louis Stevenson - Olalla

 

Viimeinen minulla oleva Penguinin pikkumusta on Robert Louis Stevensonin pitkä novelli Olalla.

Kertoja, haavoittunut brittiupseeri, tarvitsee lomaa toipuakseen, ja muuan tuttava ehdottaa erästä taloa Espanjassa: talo on ajan saatossa rappeutunut ja ehtona oleskeluun tulee, että vieras pysyy omissa oloissaan ja pitää seurustelun talon oman väen kanssa minimissä.
Kertoja saapuukin taloon, jonka omistaa vanha ja dekadentti aatelissuku, tai mitä siitä on jäljellä: flegmaattinen äiti, poika Felipe joka on vähän yksinkertainen ja mahdollisesti päästään vialla, ja sitten tytär Olalla joka pysyy kuitenkin piilossa. Ja mistä tulevatkaan öiset äänet?
Noniin, kirjan takakansi antaakin vihjesanan "vampirism" ja onhan tämä tyylipuhdasta 1800-luvun kauhuromantiikkaa, jos laji kiinnostaa niin mikä ettei (tämä myös on kirjoitettu ennen Draculaa, joten yleisimpiä lajityyppikliseitä ei kuitenkaan harrastettu...)

Sattumaa oli lukea tämä niin lähekkäin House of Ulloan kanssa, kun päällekkäisyyttä jonkin verran oli. Mielikuva vanhan järjestyksen pitkälle eteneestä rappiosta on jaettu, ja varmaankin heijastelee todellisiakin tilanteita ja koko maata, jolla oli loistava menneisyys mutta nykyisyyden kanssa oli vähän niin ja näin...ja loiston päivät olivat tosiaan jo vakaasti menneisyydessä, toisin kuin vaikkapa Tiikerikissassa.

16.8.17

Ingrid Noll - Apteekkari


Kirjan premissi on aika kiintoisa: kertoja Hella Moormann ja Rosemarie Hirte (joka ilmeisesti oli päähenkilönä Ingrid Nollin edellisessä kirjassa) jakavat sairaalahuoneen ja Hella innostuu kertomaan elämäntarinaansa josta ei vaiheita puutu, ja Rosemarie laukoo väliin joitain kommentteja.

Hella on jo lapsuudestaan lähtien ollut "kiltti tyttö", pinko koulussa ja myöhemmin ahkera ja kunnollinen apteekkari, mutta miesten kanssa on aina ollut ongelmia, Hella kun tuntee vetoa hankaliin tapauksiin joita sitten yrittää "parantaa", yleensä huonolla menestyksellä...suhteellisesti ottaen Levin on siis selkeä parannus ainakin pintapuolisesti, opiskelija ja rikkaan isoisän ainoa perijä (jos siis jättää huomiotta isoisän innokkuuden testamentin muutteluun), mutta eipä tämäkään tapaus mene ihan putkeen. Ja ruumiitakin tulee, kuten Sapo-sarjassa sopii odottaakin.

Tässä oli vähän Patricia Highsmith -tyylistä kuviointia, ja Hella toki kertomuksessaan esiintyy hankaliin tilanteisiin ajautuvana uhrina, jolle nyt vain sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta sanotaanko vaikka että ei hän ole ongelmiinsa suinkaan viaton. Ja se on myös ongelmana tässä, kirja nojaa vahvasti henkilöihin mutta minun on vaikea pitää Hella Moormannia kovinkaan uskottavana hahmona, että kukaan käyttäytyisi noin tolkuttomasti tai alkaisi tarinoimaan tällaista tarinaa tuntemattomalle henkilölle...

Frau, Signora & Bibi -haasteeseen luetut saksalaisdekkarit (tämän suomensi Oili Suominen) eivät nyt niin vakuuta. Kirjan rakenne sinänsä oli ihan kiinnostava ja tietyssä kyynisessä asenteessa oli ansionsa, joten saattaa olla että se Nollin edeltävä teos Kukko on kuollut voisi olla parempi.

15.8.17

Emilia Pardo Bazan - The House of Ulloa


Kun olen katsellut Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivaa vanhempaa kirjallisuutta niin eipä sitä ihan valtavasti löydy; jos kirjailijoita olisikin niin löytyykö kirjojaan mitenkään järkevästi...
Emilia Pardo Bazánin The House of Ulloa on niitä poikkeuksia: ei kai tätäkään voi valtavan tunnetuksi julistaa mutta kirja on 1001 Books -listassa ja ilmeisesti on myös väistämättömiä teoksia espanjalaisen kirjallisuuden opinnoissa, ja tuore Penguin-painoskin löytyi Akateemisesta joten luetaan.

Nuori (ja kokematon, naivi) pappi Julián on lähetetty Galician maaseudulle vanhan ja arvokkaan aatelissuvun kartanoon kappalaiseksi: harmi vain että kartano ja suku on kovin rappeutunut niin taloudellisesti kuin moraalisestikin, Ulloan markiisi Don Pedro on eleissään ja toimissaan toki ylpeä mutta perusteita ei juuri ole, ja tilan todellinen voima on majordomo Primitivo, vanha kiero mies jolla on lähiseudulla kaikki langat käsissään. Tätä sotkua Julián sitten yrittää selvitellä parhaan taitonsa mukaan, mutta kovin vaikeaa on.

Juoneltaan ja tunnelmaltaan kirja tuntuu hieman muodottomalta, kirjan alku liikkuu hieman goottilaisissa tunnelmissa mutta sitten lähdetään laatimaan avioliittoa ja sitten tapahtuu kaikenlaista muutakin, aina silloin tällöin muistetaan heittää sekaan vähän lisää goottilaista romaania ja sitten taas koomisempaakin ainesta...mukana on jotain kaikille.
Pardo Bazan mainitaan naturalismin edustajana ja juu, tuttuja piirteitä löytyy, realistinen ote mutta rappeutumista ja hajoamista korostetaan: 1800-luvun lopun ajankuva myllerryksineen kyllä tuntuu ja onkin kirjan ansioita. Vähän tästä tuli mieleen myös Gradia Deledda sekä ne kirjat joita Stella Gibbons parodioi...

Lopulta juonta taas vedetään kokoon niin että tässä tiettyjä kirjan kattavia teemoja saattoikin havaita, vaikka lukiessa ei siltä aina tuntunut: en ollut mitenkään erityisen ihastunut lukiessani vaikka ihan hyvin etenin, mutta lopun myötä tuleekin esiin kiintoisia ajatuksia.

Primitivo returned from his expedition, clutching a dusty cobwebbed bottle in either hand. For want of a corkscrew they opened the bottles with a knife and then filled the small glasses that had been brought out for the occasion. Primitivo drank hard, and joked freely with the abbot of Ulloa and the master of the house. Sabel, for her part, served with greater familiarity as the feast drew on and the wine went to their heads. She leaned across the table and laughed at a joke that made Julián lower his eyes, for he was not accustomed to the after-dinner talk of huntsmen.

14.8.17

Runokuu lähestyy

Heinäkuiset kirjabloggaaja-runokävelijät (runokävelystä) osallistuvat nyt elokuussa Runokuu-festivaalin (21.–27.8.) haasteeseen. Festivaalin järjestäjä Nuoren Voiman Liitto (yhteistyökumppaninaan Kirjasampo) innostaa lukemaan runoja rakkaudesta.
 

Kuuden kirjabloggaaja-runokävelijän rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:
21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena
27.8. Sinun vuorosi!
Haastamme sinut mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia.

Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla "rakkausrunot" tai "runokokoelmat rakkaus". Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

12.8.17

Mercè Rodoreda - Death in Spring

 

Sitten "mitäköhän mä just luin"-osastoa.

Alkuvuodesta luin yhden katalaaninkielisen kirjallisuuden suuruuksista, Mercè Rodoredan, ainoan suomennetun kirjan, Timanttiaukion, ja kun tämä viimeisiinsä kuuluva (ja postuumisti julkaistu) teoksensa tuli vastaan niin luetaan.

Kuten Timanttiaukiossa, tässäkin pysytään maantieteellisesti hyvin rajallisella alueella, ahdistavassakin määrin: koko kirja sijoittuu pieneen nimeämättömään kylään, mahdollisesti jossain Kataloniassa (pari sanallista viittausta vinkkaa sinne päin, joskin alkukielellä ne saattavat olla vieläkin neutraalimpia). Ulkomaailmasta ei juuri edes huhuja kuulu: jo ohimenevä mainintakin että yksi kylästä lähtevä tie vie naapurikylään tuntuu häiritsevältä.
Henkilöiden nimiäkään ei mainita, päähenkilö on kirjan alussa 14 ja lopussa ehkä parikymppinen, päähenkilön isä kuolee kirjan alussa, äiti on kuollut jo aiemmin, ja niin päähenkilömme alkaa suhteeseen paria vuotta vanhemman äitipuolensa kanssa (henkilöillä on siis kuitenkin nimet, seppä tekee jokaiselle syntyneelle renkaan ja laatan jotka kiinnitetään kylän vieressä olevan metsikön puihin, kullekin omansa...)

Perinteitä kylässä riittää muitakin: alussa kerrotaan kuinka kylän talot maalataan joka vuosi vaaleanpunaisiksi, ja pian tulee esiin yhä uusia tapoja, traditioita, uskomuksia, ja monet niistä aika groteskeja, makaabereja, synkkiä ja raakoja...kuolema ja väkivalta ovat koko ajan purskahtamassa esiin, ja niitä käsitellään rituaalisten symbolien kautta.

Varsinaista juonta kirjassa en tavoittanut, onpahan matka outouteen: kerronta ja kieli on vahvaa, melkein proosarunoa ja tuo yhden lisäulottuvuuden symbolien ja niiden kohteiden käsittelyyn, ja saa pohtimaan että olisiko tässä luettavissa vielä lisääkin tasoja (kirjoittaako Rodoreda Francon Espanjasta vai yleismaallisesta elämän ja kuoleman kierrosta vai jostain muusta vai kaikista noista).
Merkillinen teos, tässä on mukana kuvia jotka tuskin ihan hetki kaikkoavat mielestä vaikka kokonaisuus onkin vaikea hahmottaa...

Osuma Frau, Signora & Bibi -haasteeseen (ja jostain kummallisesta sattumasta minulla on nyt kesken kolme kirjaa joissa kaikissa ollaan Iberian niemimaalla, joka ei paljasta itsestään kauneimpia puoliaan, kuullette kahdesta muusta lähipäivinä).

Did death die tired from having killed? When skin turned cold, flesh hardened and all grew icy and wooden, where had death gone? If death was each person and each person was death, why don't we refer to "deaths"? The deaths of men and women, deaths waiting inside like the worms of misery. The deaths of children: silent, hidden, ready for the stone to strike. One eye open and laughing. Why not "deaths are coming" instead of "death is approaching"? Death inside trees. Arborideaths - rotted from within - die in the end. The tree that has sheltered death turns very slowly to dust, over time's time. It comes apart. It is like a caterpillar, the prisoner had said. Death lives within the tree, like the butterfly within the caterpillar.

8.8.17

John Gay - The Beggar's Opera

 

Tämän näytelmän ei varmaan kuuluisi toimia ollenkaan näin hyvin nykyaikana: John Gayn teos on melkein 300 vuotta vanha parodia oman aikansa muotivillityksestä eli italialaistyyppisistä oopperoista, erityisesti tuolloin Lontoossa vaikuttaneesta Händelista (kyseiset oopperat tunnetaan toki nykyäänkin mutta luulen että parodia on lopulta ollut kulttuurisesti näkyvämpi), ja viittaukset muihin ajankohtaisiin aiheisiin ovat myös lukuisia. Tässä painoksessa oleva esittelyteksti kannattaa siis lukea, ynnä myös lukuisat alaviitteet, kun ne lukukokemusta auttavat, mutta teos itsessään on toki myös riemukas.

Varsinainen tarina on varsin yksinkertainen, kaikesta juonittelusta huolimatta. Varas Macheath (kirjaimellisesti nummenpoika, siis maantierosvo) on mennyt vannomaan rakkautta kahdelle nuorelle naiselle, Polly Peachumille ja Lucy Lockitille, ja nämä yrittävät kampittaa toisiaan ja auttaa macheathia pulasta, koska neitosten isät Peachum ja Lockit taas pyrkivät saamaan Macheathin hirteen (Peachum on varastetun tavaran välittäjä, Lockit vankilan vartija, molemmilla on käynnissä monenlaisia bisneksiä...)

Eikä juonesta nyt niin paljoa väliksikään, koska italialaisissa oopperoissa on onnellinen loppu niin metatietoisesti sellainen on laitettu tähänkin yrittämättä edes varsinaisesti selittää sitä mitenkään uskottavasti, ja muutenkin oopperan konventioille irvaillaan. Koko asetelma, nostaa miljööksi Lontoon epäilyttävämmät osat ja henkilöiksi varkaat ja huorat, on tietysti käänteistä siitä mitä oopperoissa yleensä tehtiin, ja lauluosuuksia ja aarioita käytetään paljon mutta ne on sovitettu kansanlaulujen melodioihin korkeamman sävellystaiteen sijaan (melodiat on mainittu joka aarian kohdalla, itse tunsin niminä vain Greensleevesin ja Packington Poundin, kuultuna osa muista olisi ehkä tuttuja).
Kyynisyyden, korruption ja käänteisyyden leima tuntuu muussakin näytelmässä, vaikka tunnelma pysyykin hyvin kepeänä (mm. Peachumin kauhistelu että onko tyttärensä Polly sortunut menemään naimisiin on varsin riemukas, samoin Peachumin varsin monimutkaiset bisnekset jotka ilmeisesti perustuivat ihan todellisiin esimerkkeihin ja käytänteisiin...)

Vaikka parodian kohde onkin hämärtynyt historiaan niin parodia silti toimii, antaa kiinnostavaa ajankuvaa ja toisaalta on ymmärrettävissä myös nykyhetkessä. Pitäisi varmaan se Brechtin versio lukea myös jossain vaiheessa...

Jenny Diver: I never go to the tavern with a man, but in the view of business. I have other hours, and other sort of men for my pleasure. But had I your address, madam -
Macheath: Have done with your compliments, ladies, and drink about. You are not so fond of me, Jenny, as you use to be.
Jenny Diver: 'Tis not convenient, sir, to show my fondness among so many rivals. 'Tis your own choice, and not the warmth of my inclination that will determine you.

Air XXIII All in a misty morning

Before the barn door crowing,
The cock by hens attended,
His eyes around him throwing,
Stands for a while suspended.
Then one he singles from the crew,
And cheers the happy hen;
With how do you do, and how do you do,
And how do you do again.

Macheath: Ah Jenny! Thou art a dear slut.

6.8.17

Gerard Manley Hopkins - As Kingfishers Catch Fire

 
 Vielä on Penguinin pikkumustia pari jäljellä.

Petrarcan yhteydessä oli puhetta että sonettiin mittana on jonkin verran vaikeaa päästä sisälle, muoto on joskus liiankin tiukka...ja Gerard Manley Hopkins ei kokemusta muuta: runoilija käyttää paljon sonettimuotoa joskin myös kehittää sitä, ja ei ole kovin helppo.

Hopkins oli 1800-luvun loppupuolella elänyt englantilainen pappi ja runoilija, joskin suurin osa tuotannostaan julkaistiin postuumisti. Postuumia mainetta kuitenkin tuli, koska runoilija katsotaan yhdeksi englanninkielisen modernismin edelläkävijäksi: vaikka sonettien rakennetta käytetäänkin niin mittaa venytellään, jambisista pentametreista ei ole niin väliksi vaikka rytmi pysyykin hyvin tärkeänä elementtinä, ja impressioiden ja kuvien virta sinkoilee hyvinkin omalaatuisella tavalla (suosikkiaiheinaan luontokuvaus, uskonnollinen mystiikka ja näiden sekoittuminen): paikka paikoin mieleen tuli kyllä että esim. T.S.Eliot on Hopkinsinsa lukenut...
Ja vaikka ajoittain luulenkin englantia osaavani niin Hopkinsin kieli on kyllä sellaista että taitoni eivät aina riitä...eli tämän teoksen lukeminen oli kyllä täynnä "mitä ihmettä minä oikein luen"-hetkiä.

Mutta vaikken aina, tai edes kovin usein, tajuakaan mitä Hopkins sanoo, niin tapa sanoa on kyllä usein vaikuttava: tapa käyttää rytmiä, viitteellistä sonettimittaa mutta myös säkeiden sisäisiä riimejä ja alliteraatiota, toistoa jne. Hopkinsista tuli mieleen hip hop, aina ei sanoista ja fraaseista ymmärrä mistä puhutaan mutta rappaajan flowta voi silti arvostaa...

(esimerkkirunossa ollaan jo vaellettu aika kauas perinteisestä sonetista vaikka se viitteellisenä vielä näkyykin, mutta tässä näkyy sanankäyttöä niin hyvin...)

That Nature is a Heraclitean Fire and of the Comfort of the Resurrection

Cloud-puffball, torn tufts, tossed pillows ' flaunt forth, then chevy on an air-
built thoroughfare: heaven-roysterers, in gay-gangs ' they throng; they glitter in marches.
Down roughcast, down dazzling whitewash, ' wherever an elm arches,
Shivelights and shadowtackle in long ' lashes lace, lance and pair.
Delightfully the bright wind boisterous ' ropes, wrestles, beats earth bare
Of yestertempest's creases; ' in pool and rut peel parches
Squandering ooze to squeezed ' dough, crust, dust; stanches, starches
Squadroned masks and manmarks ' treadmire toil there
Footfretted in it. Million-fuelèd, ' nature's bonfire burns on.
But quench her bonniest, dearest ' to her, her clearest-selvèd spark
Man, how fast his firedint, ' his mark on mind, is gone!
Both are in an unfathomable, all is in an enormous dark
Drowned. I pity and indig ' nation! Manshape, that shone
Sheer off, disseveral, a star, ' death blots black out; nor mark
               Is any of him at all so stark
But vastness blurs and time ' beats level. Enough! the Resurrection,
A heart's-clarion! Away grief's gasping, ' joyless days, dejection.
               Across my foundering deck shone
A beacon, an eternal beam. ' Flesh fade, and mortal trash
Fall on the residuary worm; ' world's wildfire, leave but ash:
In a flash, at a trumpet crash,
I am all at once what Christ is, ' since he was what I am, and
This Jack, joke, poor potsherd, ' patch, matchwood, immortal diamond,
               Is immortal diamond.

3.8.17

Max Frisch - Ihminen ilmestyy holoseeniin


Sveitsiläisessä laaksossa sataa, tiet ovat poikki, sähkötkin katkeilevat samoin kuin herra Geiserin muisti. Herra Geiser, leskimies, kiinnittää nastoilla talonsa seiniin otteita kirjoista ja lappusia, tiedonpalasia erityisesti geologiasta ja paleontologiasta mutta myös paikallistietoa, mainintoja Raamatun luomiskertomuksesta ja sekalaista muutakin, eikä oikein itsekään tiedä miksi mutta tietojen kerääminen on tärkeää. Välissä sitten tehdään kotona muuta ja käydään ulkona kävelemässä ja kiipeämässä rinnettä ylös ja alas ja tarkkaillaan merkkejä mahdollisesta maanvyörymästä.

Varsin lyhyt romaani jakautuu lyhyisiin kappaleisiin joiden välissä on vielä lyhyempiä lyhyiden lauseiden mittaisia kappaleita, ja otteita tietokirjoista, listoja, kaaviokuvia...kerronta on siis varsin fragmenttista mutta fragmenteista muodostuu kuitenkin laajempi kuva, kuva ihmisestä ja maailmasta geologisissa mittakaavoissa, ihminen ilmestyi holoseeniin ja pian tulevat sateet ja jäätiköiden sulamiset jotka peittävät ison osan maanpintaa alleen, ei ehkä Alppeja mutta muualla. Dinosaurukset olivat aikanaan ja sitten katosivat, niin tekee ihminenkin. Ja fragmenttisuudestaan ja suurista kysymyksistään huolimatta teos on hiottua ja hallittua kieltä jotta luenta kulkee selkeästi ja toteavista peruslauseista huolimatta kerronnassa on lämpöäkin.
Minulla ei ollut oikein mitään ennakko-odotuksia teosta kohtaan, Max Frischin nimen olen kuullut aika ajoin mainittavan mutta en ollut lukenut, tilanne pitääkin korjata, sen verran kiinnostava teos tämä oli (suom. Markku Mannila).

Otan tällä teoksella myös Helmet-lukuhaasteen kohdan 13. Kirja "kertoo sinusta": paikallistasonsa rinnalla teoksessa on kysymys myös ihmisestä lajina, ja minäkin olen ihminen.
Kirja on luettu myös Kiiltomadossa

Kerran aikaisemminkin, 1970, on kylän alapuolella sortunut tienpätkä, seuraavana aamuna sen rautakaiden roikkui taipuneena rotkon reunalla, ja tietyömaa haittasi liikennettä koko kesän, mutta ei sentään pysäyttänyt sitä. Sellaisia sortumia on näillä seuduin ollut aina -

Matkan varrella kolme sateen pieksämää lammasta.

On turha kysyä, miksi herra Geiser, baselilainen, on asettunut asumaan tähän laaksoon; herra Geiser on tehnyt niin.

Vanhaksi tulee kaikkialla.

Välillä herra Geiser seisahtuu: rotkon suunnasta harmaata pauhua - mutta rautakaide on vielä paikoillaan. Kun voi kulkea ilman sateensuojaa, kun joka puolella ei ole lätäköitä, kun jokaisesta kuusesta ei tipu pisaroita, kun vastakkaisen rinteen metsät eivät ole mustia eivätkä vuoret ole verhoutuneet pilviin, kun puutarhassa voi puuhailla, kun liikkeellä on perhosia, kun kuulee mehiläisten surinaa ja yöllä pöllön huhuilua, kun voi seistä onkivapa kädessä puron äärellä ja on terve, siis tyytyväinen, vaikka ei saisi saalista koko päivänä, ja kun tietä ei ole katkaistu, niin että laaksosta voisi päästä muualle kolme kertaa päivässä, silloin laakso on maalauksellinen - muuten tänne ei tulisi saksalaisia ja hollantilaisia kesästä toiseen.

2.8.17

Muinais-Venäjän sankarirunoja


Kun olen eeppisestä runoudesta pitänyt niin kun tällainen kokoelma vastaan tuli niin pitihän se lukea. Suomentaja A.O.Väisänen on valikoinut sarjan bylinoita tai starinoita (jälkimmäisestä sanasta tulee myös suomeen sana 'tarina') ja 21 tarinaa saatesanoineen on kirjaan päätynyt: kovin pitkiä nämä eivät ole, vain pari tarinaa ylittää kymmenen sivun pituuden eli varsinaisia eepoksia ei tässä luoda.

Väisänen on myös käännöksissään ollut ilmeisesti aika vapaa tulkitsija, mm. sovittaen runot kalevalamittaan kun alkukielisissä ei ilmeisesti varsinaista mittaa ollut, ja muutenkin mukana on kalevalamaisia maneereja, joten en sitten tiedä missä määrin kyseessä on käännös ja missä määrin Väisäsen uudelleentulkinta tarinoista.

No, joka tapauksessa. Mukana on ihmesatuja ja mahdollisesti historiallisiakin episodeja, joskin muokkautuneena: aika monessa tarinassa vaikuttaa Kiiovan ruhtinas Vladimir (joka jälkisanojen mukaan on yhdistelmä ainakin kolmesta historiallisesta henkilöstä). Sankareita on monia, Ilja Muromalainen on suosituimpia mutta Volga, Djuk Tapaninpoika, Sotko ja moni muu on myös mukana (naisia unohtamatta, Vasilisa ja Rjasanin Outi kunnostautuvat myös). Ja, no, osa jutuista on aika sotaisia ja suoraviivaisiakin jossa sankari tulee, tappaa vihollisen ja palkitaan, ja osa monipuolisempiakin (mm. Sotkon ihmesatu vedenalaisessa valtakunnassa).
Aika lailla samaa tavaraa kuin paljossa muussakin epiikassa (mm. viime kuussa lukemani Aranyn Toldit tulivat mieleen), annospaloina ihan mukavia vaikka toisaalta laajempiakin kehittelyjä olisi voinut kaivata...

Dorodon veljekset (ote)

  Mihailo Dorodonpoika
kauas ratsasti kedolle,
kedolta mäelle nousi,
katsoi tuolta kaukoputkin:
kolme oli merkkiä arolla,
yksi merkki valkomerkki,
toinen on veripunainen,
kolmas mustankarvallinen.
  Mäeltä alas ajeli,
merkkien läheni luokse,
hepo seisahti, hypähti,
kavioilla kaapieli
jälkiä ylen isoja,
lammasnahan laajuisia.
Tunsi nyt Mihailo merkit:
oli teltta valkomerkki,
teltan pylväspää punainen
hepo musta teltan luona.

1.8.17

Heinäkuun luetut

Josephine Tey - The Man in the Queue
János Arany - Toldi
János Arany - Toldin ehtoo
Muriel Spark - Mandelbaumin portti
John Gay - Trivia: or, the Art of Walking the Streets of London
Anne Tyler - Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa 
Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina 
Wilfred Owen - Anthem for Doomed Youth 
W. Barnard Faraday - Pendragon 
Frédéric Beigbeder - 24,99€ 
Alifa Rifaat - Kaukaa siintää minareetti 
Kate Chopin - A Pair of Silk Stockings 
H. Rider Haggard - Kuningas Salomon kaivokset 
Francesco Petrarca - Sonetteja Lauralle 

Heinäkuussa tuli taas luettua kohtalaisen iso nippu kirjoja, mukaanlukien yksi lukumaraton (ja päälle toinen maratonmainen sarjakuvasessio), ja Baldur's Gate 2 on myös oman osuutensa ajasta vienyt...

Näiden lisäksi juhlittiin joukolla runon ja suven juhlaa, sen verran mukavasti että ensi vuonna pitänee tehdä uudestaan, ja tuossa pari päivää sitten aloin taas saada muistutuksia että syksyn kirjamessutkin lähestyvät, haluaisikohan tänä vuonna käydä vilkaisemassa myös Turkua.

Haasteista uusi novellihaaste on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin, ja Helmet-haasteessakin on jäljellä enää kuusi kohtaa (joihin kaikkiin on myös jotain ehdokkaita mitä tulen niihin lukemaan). Frau, Signora & Bibi jolkuttelee myös eteenpäin ja siihenkin on kyllä hyllyssä tarjokkaita lukemista odottamassa...runohaaste on jäänyt vähän hiljaisemmaksi kun olen nyt lukenut enemmän muunmaalaisia runoja.



mies nainen muu
englanti 94 97 2 193
suomi 49 38
87
ranska 35 11 2 48
saksa 38 9
47
japani 34 9
43
italia 36 2
38
venäjä 25 6 1 32
ruotsi 21 10
31
norja 12 3
15
tsekki 12 2
14
espanja 11 2 1 14
tanska 7 2
9
arabia 6 2 1 9
unkari 7 1 1 9
puola 4 4
8
viro 4

4
portugali 2 2
4
kiina 3 1
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
katalaani
1
1

418 208 16 642