Petrarcan yhteydessä oli puhetta että sonettiin mittana on jonkin verran vaikeaa päästä sisälle, muoto on joskus liiankin tiukka...ja Gerard Manley Hopkins ei kokemusta muuta: runoilija käyttää paljon sonettimuotoa joskin myös kehittää sitä, ja ei ole kovin helppo.
Hopkins oli 1800-luvun loppupuolella elänyt englantilainen pappi ja runoilija, joskin suurin osa tuotannostaan julkaistiin postuumisti. Postuumia mainetta kuitenkin tuli, koska runoilija katsotaan yhdeksi englanninkielisen modernismin edelläkävijäksi: vaikka sonettien rakennetta käytetäänkin niin mittaa venytellään, jambisista pentametreista ei ole niin väliksi vaikka rytmi pysyykin hyvin tärkeänä elementtinä, ja impressioiden ja kuvien virta sinkoilee hyvinkin omalaatuisella tavalla (suosikkiaiheinaan luontokuvaus, uskonnollinen mystiikka ja näiden sekoittuminen): paikka paikoin mieleen tuli kyllä että esim. T.S.Eliot on Hopkinsinsa lukenut...
Ja vaikka ajoittain luulenkin englantia osaavani niin Hopkinsin kieli on kyllä sellaista että taitoni eivät aina riitä...eli tämän teoksen lukeminen oli kyllä täynnä "mitä ihmettä minä oikein luen"-hetkiä.
Mutta vaikken aina, tai edes kovin usein, tajuakaan mitä Hopkins sanoo, niin tapa sanoa on kyllä usein vaikuttava: tapa käyttää rytmiä, viitteellistä sonettimittaa mutta myös säkeiden sisäisiä riimejä ja alliteraatiota, toistoa jne. Hopkinsista tuli mieleen hip hop, aina ei sanoista ja fraaseista ymmärrä mistä puhutaan mutta rappaajan flowta voi silti arvostaa...
(esimerkkirunossa ollaan jo vaellettu aika kauas perinteisestä sonetista vaikka se viitteellisenä vielä näkyykin, mutta tässä näkyy sanankäyttöä niin hyvin...)
That Nature is a Heraclitean Fire and of the Comfort of the Resurrection
Cloud-puffball, torn tufts, tossed pillows ' flaunt forth, then chevy on an air-
built thoroughfare: heaven-roysterers, in gay-gangs ' they throng; they glitter in marches.
Down roughcast, down dazzling whitewash, ' wherever an elm arches,
Shivelights and shadowtackle in long ' lashes lace, lance and pair.
Delightfully the bright wind boisterous ' ropes, wrestles, beats earth bare
Of yestertempest's creases; ' in pool and rut peel parches
Squandering ooze to squeezed ' dough, crust, dust; stanches, starches
Squadroned masks and manmarks ' treadmire toil there
Footfretted in it. Million-fuelèd, ' nature's bonfire burns on.
But quench her bonniest, dearest ' to her, her clearest-selvèd spark
Man, how fast his firedint, ' his mark on mind, is gone!
Both are in an unfathomable, all is in an enormous dark
Drowned. I pity and indig ' nation! Manshape, that shone
Sheer off, disseveral, a star, ' death blots black out; nor mark
Is any of him at all so stark
But vastness blurs and time ' beats level. Enough! the Resurrection,
A heart's-clarion! Away grief's gasping, ' joyless days, dejection.
Across my foundering deck shone
A beacon, an eternal beam. ' Flesh fade, and mortal trash
Fall on the residuary worm; ' world's wildfire, leave but ash:
In a flash, at a trumpet crash,
I am all at once what Christ is, ' since he was what I am, and
This Jack, joke, poor potsherd, ' patch, matchwood, immortal diamond,
Is immortal diamond.
2 kommenttia:
Luovutin heti alusta, mutta loikkasin kolmelle viimeiselle riville, niissähän on jotain ymmärrettävää - ehkä - ja se on sekä hauskaa että hienoa. Ihailen sitkeyttäsi haastavassa lukemisessasi :)
Joo, katselin taustatietoja niin Hopkins oli innostunut vanhemmasta kielestä ja kymristä ja keksi vielä omia sanoja, ja sitten tuo yksityiskohtaisempi luontosanastokaan ei ole ihan niin tuttua...(mutta mm. "yestertempest" on hieno sana).
Tällaiset menevät juuri tuon kirjan koon puolesta, lyhyen teoksen katselee läpi vaikkei niin ymmärtäisikään.
Lähetä kommentti