Luin Koko Hubaran esseekokoelman Ruskeat tytöt.
Koska en ole ruskea tyttö, en sen tarkemmin pureudu suureen osaan siitä mitä Hubara sanoo (valkoisuuteni on lajia joka menee paikallisesta normista pitkin pohjois- ja keski-Eurooppaa, Välimeren rantamilla alan erottua muualta tulleeksi myös olemalla keskimääräistä pitempi. Tietysti erotun myös avattuani suuni mutta se on eri asia).
Mutta koska olen myös lukuisten eri identiteetinpalasten intersektio, kiinnitin toki huomiota joihinkin aiheisiin joista Hubara puhuu.
On tietysti klisee että valkoinen mies ei tykkää kun puhutaan jostain muusta kuin valkoisesta miehestä, näin en tee. Samalla minulla kuitenkin on syytä puhua ensisijaisesti omista kokemuksistani.
Jokin aika sitten kirjallisuuspiireissä Hubara herätti huomiota kommenteillaan Laura Lindstedtin Oneiron-kirjasta ja kulttuurisesta omimisesta. Tästä aiheesta eivät nämä Hubaran esseet juuri puhu, mutta kun aihe lienee yhä monille ongelmallinen niin siitä on kuitenkin hyvä puhua.
Oma anekdootti viime kesältä: Vantaan ev.lut. seurakunnat jakeli eräillä kesäfestivaaleilla värikkäitä rukousnauhoja kaulakoruiksi. Kyseiset nauhat olivat kiinteästi katoliseen rukousperinteeseen kuuluvia viiden dekadin ruusukkoja, joiden kohdalla korostetaan voimakkaasti että ne eivät ole koruja, vaan nimenomaan rukousvälineitä (ja mariaaniseen hengellisyyteen liittyvinä niiden rukouskäytön ei edes kuuluisi olla luterilaisten oppien mukaista). Tämä luonnollisesti herätti närkästystä katolilaisten keskuudessa, että meille tärkeä hengellisyyden muoto tuolla tavalla irrotetaan noin vain kontekstistaan kivannäköiseksi blingblingiksi.
Kun valitin tästä asianomaisille, sain vastaukseksi pahoittelut että tämä oli joitain yksittäisiä henkilöitä harmittanut mutta heistä tämä oli kuitenkin hyvä juttu.
Sitä ei sanottu, että koska heitä on enemmän niin he tekevät mitä huvittaa; sellaista ei tarvitse sanoa, se on tiedossa muutenkin. Pienestä ryhmästä käsin on usein niin kovin turhauttavaa, ja usein turhaa, edes yrittää valis(/t)taa ja siksi aika moni ei niin tee, silloinkin kun pitäisi.
Toki voidaan sanoa kauniita sanoja sananvapaudesta, mutta olen aikaisemmin jo pitänyt sitä ongelmallisena argumenttina, koska se vaatii hyvin paljon, luultavasti liikaa, kohteeltaan: lukijan/kuulijan velvollisuus on lukea/kuulla kaikki argumentit, vaikka kuinka hiljaiset ja kuinka paljon omien mieltymysten vastaiset, jopa ne argumentit joista vaietaan. Muussa tapauksessa "sananvapaus" heijastaa liian usein yhteiskunnan valtasuhteita, ne jotka saavat äänensä kuuluviin peittävät alleen ne jotka eivät saa.
Muutenkin näissä Hubaran esseissä koin eniten tuttuuden havaintoja juuri uskonnon kautta: joskus muistakin ja joistain asioista saatoin sanoa että tuo ei ole minun kokemukseni millään tavalla.
Kokemuksissa on huomattavia eroja, mutta siinä missä Hubara on selannut Instagramista jemeninjuutalaisuuteen liittyviä kuvia, olen minäkin tutustunut historialliseen arkistomateriaaliin saadakseni parempaa ymmärrystä mitä on olla katolilainen Suomessa (arkistot eivät ole laajat eivätkä aina niin selkeät tai hyvässä järjestyksessä, mutta niitä kuitenkin on, koska en selvästikään ole ensimmäinen, joka tätä etsintää tekee. Enkä varmaan viimeinenkään).
Samoin tutulta tuntui Hubaran kokemus journalistina että ruskeus on asia josta joko pitää vaieta kokonaan tai nostaa jutun pääaiheeksi: tämä lokerointi on hyvin tuttua, erityisesti nykyaikana jolloin uskonnot, jos sellaisia nyt välttämättä ylipäänsä pitää olla, pitäisi olla jonkinlainen sentimentaalinen epämääräinen affekti ja täysin yksityisasia.
Kyseinen asennehan on lähtökohtaisesti absurdi, eihän metafysiikka, etiikka, käsitys ihmisestä ja maailmasta ole mitään yksityisasioita vaan asioita joiden kuuluukin vaikuttaa näkyvästi tapaan jolla ihminen on olemassa maailmassa ja yhteiskunnassa. Samalla on pidettävä mielessä, että sekulaari materialismi ei ole mitenkään "neutraali" asenne joka yksin on normi ja kaikki muut poikkeuksia, ei myöskään etiikan puute tai haluttomuus metafysiikkaan.
Mutta nykyisessä kulttuurissa on vaikea löytää kieltä jolla puhua, koska se on norminvastaista. Ja kokemus on osoittanut, että mitä luultavimmin tätäkin tekstiä klikkasi lukemaan henkilöitä jotka lakkasivat lukemasta jotakuinkin heti kun mainitsin "Vantaan ev.lut. seurakunnat" tai muun johonkin uskontoviitteen (kiitos sinulle, joka luet tätä riviä).
Toki on totta, että tuollaista lokerointia harjoitetaan myös uskontojen sisällä, tunnen esim. kristittyjä joista mikä tahansa sellainen joka ei ole todella näkyvästi leimautunut kristilliseksi on vähintäänkin epäilyttävää jos ei suoranaisesti tuomittavaa, ja varmaan heitä löytyy myös muista uskonnoista. Ja heitä kohdatessani huokaan sisäisesti koska en jaa näkemystä, ja he voivat olla yhtä rasittavia kuin tiukimmat "uskonnot ovat yksityisasia, en halua kuulla!"-ihmiset. Mutteivät yhtään enempää.
Tuohon liittyy myös piirre, johon olen kiinnittänyt huomiota näin käännynnäisenä: uudet sosiaaliset suhteet ovat painottuneet merkittävässä määrin muihin katolilaisiin, samalla kun aiempia tuttuja näkee vähemmän ja suhteetkin ovat usein etäisempiä. Vaikka tuttuni ovatkin olleet varsin myönteisiä (he jotka olettavat minun tulleen hulluksi tai epäilevät aivopesua ovat olleet diskreetisti hiljaa minun ollessani paikalla, toisenlaisiakin tarinoita olen kuullut) niin tuo normi että uskonnoista tai mistään niihin liittyvästä ei pidä puhua luo silti eräänlaisen henkisen miinakentän, silloinkin kun ei pitäisi, kun taas omien luona voi olla normaalisti, me puhumme edes suunnilleen samaa kieltä (silloinkin kun emme puhu: suomalaisista katolilaisista alle puolien äidinkieli on suomi).
Näin ihan sen kummemmin suunnittelemattakin: paljon on puhuttu sulkeutuneista uskonnollisista yhteisöistä, mutta minusta näyttää että sekularismi enemmän vauhdittaa tällaista kuin poistaa...
Tuo eroaa Hubaran kokemuksista ruskeana tyttönä: tämä ei näy päällepäin, joten en toimi henkilökohtaisena kohteena tuntemattomien aggressioille (toki ei-henkilökohtaisesti päätyy kuulemaan ihan riittävästi yleisesti ihmisryhmiä koskevia aggressioita), mutta tämä vaikuttaa sellaisten ihmisten kanssa jotka tunnen, myös sukulaisten ja perheenjäsenten (toisaalta käännynnäisenä on aikuinen, epävarmempana lapsena tai nuorena nämä ongelmat ovat isompia).
Viimeviikkoisilla Helsingin kirjamessuilla kuulin Sofi Oksasen puhumassa kirjallisuuden kapenevasta tilasta medioissa: kulttuuripalstat ovat oma aiheensa mutta myöskään muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa kirjat eivät näy. Jos oikein ymmärsin niin samaa aihetta käsittelivät jotkut muutkin kirjailijat. Heitä en kuullut, ja Oksasen pointti on jo tärkeä.
Kirjamessujen yhteydessä äänekkäästi vastustin myös ajatusta että kirjallisuuden julkinen vastaanotto pitäisi tapahtua vain ammattikriitikoiden toimesta etabloituneissa, toimitetuissa medioissa: käytin moisesta ajatuksesta mm. sanoja "teknokraattinen" ja "sivistysvihamielinen". Ne ovat minusta osuvia myös tällä viikolla. Tämän ajatuksen ongelma on juuri se, että se lokeroi kirjallisuuden omaksi pieneksi alueeksi jolla ei ole mitään merkitystä kirjallisuuden ulkopuolella, edistäen sitä toista puolta huolesta josta Oksanen puhuu: kirjallisuuden pitää näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, jolloin kirjalliset teokset pitää ottaa vastaan myös muista näkökulmista.
Koska kirja on kirjallisuutta, on toki mielekästä tarkastella sitä myös, ja joskus erityisesti, kirjallisuutena, mikä on sen paikka ja sen arvo kirjallisuutena, osana jatkuvaa kaanonia. Koska kirja on kaupallinen kulutustuote (on se, sori vaan), on sitä mielekästä markkinoida massamedioissa selkeästi kirjallisuudeksi kategorisoituna ostaville ihmisille, tietysti mieluiten keskittyen uutuuskirjoihin jotka ovat juuri nyt kaupoissa ja mahdollisesti keskittyen mieluummin kiinnostavaan henkilöön kirjan takana kuin itse tuotteeseen, jos se vain lisää myyntiä.
Mutta riittääkö tuo? Ei.
Ensinnäkin uskon, että kirjallisuudella on muutakin annettavaa kuin olla sisäsiittoisesti relevantti vain kirjallisuuden itsensä kannalta (jos joku on tästä asiasta eri mieltä, en pystyne sitä pitävästi todistamaa, siksi "uskon". En tiedä onko joku tästä eri mieltä). Tästä syystä on syytä tarkastella kirjallisuutta myös tavoilla joihin perinteinen kirjallisuuskritiikki ei mene, ja myös sellaista kirjallisuutta joka ei perinteisen kirjallisuuskritiikin kannalta ole relevanttia. Toki ammattikriitikko joskus pystyy myös tuohon, mutta ei olennaisesti paremmin kuin joku muu, ja usein huonommin kuin joku muu asianomainen.
Toiseksi massamediat ovat käytännössä näkökulmiltaan rajoittuneita, tietynlaiset ihmiset ja heidän näkökulmansa, kokemuksensa, norminsa ovat edustettuja, ja toisenlaiset ovat parhaimmillaan kohteita (jotka esitetään normien mukaisissa konteksteissa) ja pahimmillaan näkymättömiä. Näin kerrotaan, että kirjallisuus kuuluu vain tietynlaisille ihmisille, toiset pysykööt poissa.
Toinen pointti ei rajoitu vain massamedioihin ja kirjallisuuskritiikkiin, vaan myös kirjallisuustutkimukseen.
Hubara kirjoittaa ruskeiden tyttöjen näkyvyydestä medioissa, niin kohteina kuin tekijöinä, ja on toisaalla nostanut esiin miten Lindstedtin Oneiron näyttää erilaiselta teokselta vaikkapa jemeninjuutalaisen naisen lukemana. Montako on ruskeaa tyttöä kirjallisuuskriitikkona?
Eikä tämä sinänsä rajoitu voimakkaisiin yhteiskunnallisen vallan epätasa-arvoihin. Olen lukenut kollegaltani Primo Leviltä esseen, joissa hän pohtii kemistin ammatin vaikutuksia kirjallisuuden kirjoittamiseen, ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen. Olen lukenut sisareni Flannery O'Connorin esseitä joissa hän pohtii kristillisenä kirjailijana kirjoittamista pääosin sekulaarissa kulttuurissa, ja katolisena kirjailijana kirjoittamista pääosin protestanttisessa maankolkassa (hänen kohdallaan USAn etelävaltioissa), ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen.
Sekalaisten muiden identiteettini palasten merkitystä suhteessa kirjallisuuteen on myös puitu ja jos ei ole, ehkä syytä olisi (mukaanlukien mitä on olla valkoinen kirjailija/lukija tai mieskirjailija/lukija, aiheiden tarkastelu negaatioiden kautta ei riitä), kaikkien noiden intersektioista puhumattakaan.
Massamediat toimivat omilla, yleensä talouden, laeillaan, ja näistä johtuen Hubara esittääkin toiveen "meiltä meille"-medioista. Suomen kokoisella kielialueella valitettavasti on niin että aika moni "me"-näkökulma joutuu rajoittumaan varsin yksinkertaisiin ratkaisuihin, kuten vaikka nollabudjetilla pyöritettäviin yhden hengen projekteihin, esim. itsenäisiin blogeihin, tai olemaan kokonaan hiljaa. Silloinkin kun massaa on tarpeeksi pyörittää jotain isompaa (kun olen käyttänyt katolisuutta esimerkkinä, on Suomessa hiippakuntalehti, pari seurakuntalehteä, pari kustantamoa, muutamia nettikanavia joissa tämä on fokuksena) niin niiden rinnalle on kuitenkin hyvä muodostua myös laajempaa verkostoa (koska esim. hiippakuntalehti ei voi keskittyä kirjallisuuteen niin paljon kuin yksittäisen harrastajan blogi, pienemmilläkin medioilla on omat realiteettinsa).
Miten tämä blogi asettuu "meiltä meille"-mediaksi? Olen yrittänyt pitää "me"idän määrittelyn epämääräisenä. En voi keskittyä täydelliseen intersektioon koska yleisö-me rajoittuisi tarkalleen minuun, mutta en ole myöskään halunnut keskittyä vain yhteen osa-alueeseen tai luentatapaan (samalla olen toki sitä mieltä että joku toinen voisi niin tehdäkin, ja se voi tuottaa hyvinkin kiinnostavaa tulosta, joskus myös heille jotka ovat keskitetyn "me"n ulkopuolella).
Siirtelen hieman luentatapaa aiheesta riippuen, joskus saattaa korostua että olen suomalainen, joskus että olen mies, joskus että olen katolilainen, joskus että olen valkoinen, joskus että pidän eeppisestä runoudesta jne. Ja silloinkin kun en tietoisesti korosta mitään noista, niin ne kuitenkin vaikuttavat siihen mitä luen, miten luen ja mitä lukemastani kirjoitan tai jätän kirjoittamatta. Tästä on syytä olla tietoinen.
Minua ja oletettua yleisöäni yhdistää olla "kirjallisuudesta kiinnostunut", muista aspekteista voi sitten poimia itselleen relevantteja kosketuspintoja ja kiinnostuksen kohteita, ja jos sellaisia ei löydy yhtään niin sitten ei kai myöskään jää lukemaan blogia vaikka muuten olisikin kirjallisuudesta kiinnostunut. Vaikka oletankin että täällä saattaa olla niin lukijoita joita kiinnostaa asia X mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta Y kuin lukijoita joita kiinnostaa asia Y mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta X...
Hyönteisdokumentti-blogissa minun pyrkimykseni on kirjoittaa niin hyvin Hyönteisdokumentti-blogia kuin mahdollista.
Teen sitä jo nyt paremmin kuin kukaan muu.
Mm. näitä ajattelin kun luin Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt.
(Sitä on luettu monissa muissakin blogeissa, viimeaikaisia mm. Mai, Hanna, Katri...
