Satunnaisena elokuvaharrastajana makuni kallistuu suurelta osin klassisen Hollywoodin suuntaan, mutta sivujuonteena tulee sitten kiinnostus vielä vanhempiin elokuviin, varsinaiseen mykkäkauteen ja sitä edeltäneeseen primitiivielokuvaan (suosittu rajapyykki on DW Griffithin Birth of a Nation vuodelta 1915). On kiehtovaa seurata kokonaisen taidemuodon syntyä ja kehitystä epämääräisistä kikkailuista taiteeksi ja teollisuudeksi, ja tätä prosessia seuraa parhaiten paitsi katsomalla elokuvia myös tutustumalla historiikkeihin (erityisesti koska huomattava osa aikakauden elokuvista on osittain tai kokonaan tuhoutunut tai vaikeasti saatavilla, ja niin paljon kiinnostavaa tapahtui valkokankaan ulkopuolella).
Mykkäelokuvan perusteos on Kevin Brownlow'n The Parade's Gone By, tiiliskivi jonka tekijä kokosi 1968 ja ehti näin ollen myös haastatella isoa osaa aikakauden tekijöistä. Kirja painottuu Hollywoodin syntyyn ja tekniseen kehitykseen. Tähtiin keskittyy taas Jeanine Basingerin mainio Silent Stars -teos, joka tarkastelee tähtikultin muodostumista esimerkkien kautta.
Asia, johon Basinger kiinnitti huomiota varhaisissa elokuvatekijöissä, erityisesti naisissa, että nämä tulivat usein varsin köyhistä oloista. Isättömät perheet tai olosuhteet joissa tyttö joutuu aikaisin hankkimaan elantonsa itselleen ja mielellään perheelleen oli tyypillinen lähtökohta. Tässä tilanteessa elokuva-ala on oikein hyvä jos tytöllä sattuu olemaan vähän ulkonäköä: kukaan kunniallinen ihminen ei tietenkään alalle pyri ja minkäänlaista koulutusta tai muuta alalle ei tarvita, sen kun aloitat työt ja opit sitten jos opit. Varhaisissa elokuvatekijöissä onkin sitten huomattava määrä varsin lujatahtoisia ihmisiä jotka suhtautuivat elokuvatekoon työnä josta sai rahaa, taiteellinen taso on kiva plussa muttei välttämättömyys ja glamourhaaveiden ei kannata sumentaa päätä. Huomattavimpana esimerkkinä ensimmäinen oikea filmitähti Mary Pickford.
Clara Bow täyttää joitain tämän tyypin tunnusmerkkejä. Hän oli kotoisin kurjista oloista, luultavasti kurjemmista kuin kollegansa, koulutusta ei ollut ja Bow suhtautui työhönsä työnä, puheissa oli jo varhain lopettaa näytteleminen sitten kun pitkäaikainen sopimus studion kanssa päättyy (ja työmoraalinsa oli korkea, studiosysteemissä tehtiin pitkiä päiviä ja työviikkoja ja neljä elokuvaa vuodessa oli keneltä tahansa täysin normaali määrä, ja Bow loppuaikojaan lukuunottamatta hoiti työnsä hyvin).
Mutta mikään kovapintainen bisnesnainen hän ei ollut, ennemminkin itsetunnoltaan nujerrettu ja yksinäinen tyttö jonka elämässä riitti hyväksikäyttäjiä. Myöskään myöhemmin diagnosoitu äidiltä perintönä tullut skitsofrenia ei tehnyt elämää helpommaksi ja elokuvauransa jälkeen Bow eli suurelta osin erakkona. Kovin aurinkoinen kirja tämä elämäkertansa ei siis ole vaikka humoristisia tapahtumiakin toki riittää: Bow itse oli todennut myöhemmistä julkisuuskuvasta tarkemmista tähdistä "they're sensible, and end up with better health. But we had more fun" (Bow symppasi kuitenkin myöhempää vastinettaan Marilyn Monroeta: "a sex symbol is a heavy load to carry when one is tired, hurt, and bewildered.")
Elämä on kiinnostava, kirjasta itsestään en kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut. Kirja on julkaistu 1988, ja David Stenn on haastatellut lukuisia Clara Bown lähipiirin ihmisiä ja käynyt läpi myös laajasti dokumentteja, kirjeenvaihtoa yms. Mutta kovin objektiiviselta hän ei vaikuta, pyrkimys tuntuu olevan dramatisoiden liioitella tapahtumia ja kuvata monia muita henkilöitä kovin yksiulotteisesti, pahiksina tai melkein hyviksinä, ja he jotka on pahiksiksi määritelty kuvataan yksinomaan pahantahtoisina hyväksikäyttäjinä. Tämä subjektiivisuus vaikeuttaa erityisesti monimutkaisen Daisy DeVoen oikeudenkäynnin kuvausta, Stennin kuvaamat motivaatiot tuntuivat hankaavan vastaan faktuaalisen informaation kanssa. Faktoissakin on joitain omituisia korostuksia vaikka suoranaisia virheitä en huomannut (mm. muutama viittaus Hays officeen, joka oli toki olemassa mutta jonka nousi merkittäväksi vasta 1933 jälkeen, jolloin Bown elokuvaura oli jo ohi). Kirjassa toimintaa kuvataan myös useassa kohdassa dialogilla paikoissa joissa on vaikea uskoa että mitään aikalaistallennetta on olemassa, ja itse en liikaa luottaisi siihen mitä ihmiset sanovat sanoneensa vuosikymmenten jälkeen...
Niin, tämä kirja sopii muuten Elegian vasta-aloitettuun Mielenterveys-haasteeseen. En ole varma otanko laajemmin osaa mutta mainitaan nyt tässä.
