Sergej Verč - Hautajaisilveily

 

Männävuonna olin kehittänyt hieman mielenkiintoa keski-itä-eurooppalaisia dekkareita kohtaan, vaikkei niitä kovin paljoa taida suomeksi löytyäkään: dekkarit ovat omalla tavallaan niin selkeä genrensä että olisi kiinnostava nähdä miten samaa lajityyppiä väännellään eri kulttuureissa.

No, kirjamessuilta huomasin Mansarda-kustantamon julkaisseen yhden slovenialaisen dekkarin, Sergej Verčin Hautajaisilveilyn (suom. Kari Klemelä). Tai maantieteellisesti tämä on kirjaimellisesti rajatapaus, päähenkilö on Beno Perko, slovenialainen mutta komisariona Triestessä, Italiassa, ja tässä kirjassa liikutaan paljon niin Italiassa kuin Sloveniassakin, ja rajan yli kulkee paljon muutakin...
Kirja alussa Perko lomailee Slovenian puolella, kun kuulee että Triestessä on kuollut muuan Emil Luin, mutta poliisiyksikölle on nopeasti ilmoitettu ylempää että tämähän on ihan selvä tapaturma ja tutkimuksia ei siis ole syytä jatkaa. Ja kun Luinin hautajaisetkin ovat varsin omituisen oloinen näytelmä niin pitäähän sitä vähän selvitellä että mistä on kyse, ja paljastuuhan sieltä aikamoinen myrkyllinen verkosto jossa harva asia on miltä näyttää ja häiritsevien elementtien henget ovat halpoja.

Lajityypissään tämä ei lopulta niin suurta vaikutusta tehnyt, perusviihdyttävä jännäri josta tuli vähän mieleen Donna Leon (poliisitoiminta on keskiössä, yksittäinen poliisi kamppailee rehottavan korruption ja järjestäytyneen rikollisuuden keskellä vaikka tarina onkin vielä yksittäisten ihmisten tarinoita) ja varmaan tämä kuvastaa enemmänkin italialaista suhtautumista lajityyppiin, mutta noin muuten ei tämä ole nousemassa dekkarisuosikkieni joukkoon, sujuvien kohtausten ohella mukana oli myös joitain hämmentävän kömpelön tuntuisia pätkiä...
Mutta se miksi tämän otinkin luettavaksi kyllä toimi, eli miljöö, Trieste omalaatuisine historioineen ja rajankäynti Italian ja Slovenian välillä oli kirjassa keskiössä ja kiintoisia, eli sain mitä halusin.

Tällä bloggauksella osallistun dekkariviikolle (6.-12.6.2016) jota juhlistetaan Oksan hyllyltä -blogissa ja aika monessa muussakin. Yritetään kyllä saada toinenkin dekkari luettua viikon aikana...

Vladimir Bartol - Alamut

"[...]Kertokaapa, millaiseksi ne kanaset kuvittelevat kuninkaan?"
"Sellaiseksi, joka kävelee majesteetillisesti ja jolla on ylevä ilme, sellainen heidän kuninkaansa kuuluu olla", Maryam sanoi hymyillen. "Ja ennen kaikkea hänen pitää olla pukeutunut purppuraviittaan ja kantaa kultakruunua päässään."
"Onpa hassua. Viisas joutuu naamioitumaan, jos haluaa kelvata ihmisille ja ansaita näiden kunnioituksen."
"Sellainen tämä maailma on", Apama sanoi.
"No, linna on täynnä kaikenlaisia rättejä ja helyjä siihen tarkoitukseen. Olemme huolehtineet kaikesta hyvissä ajoin."

Bartolin Alamut (suom. Kari Klemelä) on historiallinen romaani jossain Mika Waltarin ja Umberto Econ välimaastossa, reippaasti etenevää juonta ryydittää filosofinen pohdiskelevuus.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin tuhannen vuoden takaiseen Persiaan, joka on seldzukki-turkkilaisten hallussa, mikä persialaisten ismailiittien mieltä kaihertaa...yksi näistä, Hasan ibn Sabbah, on kuitenkin ottanut haltuunsa Alamutin vuoristolinnoituksen ja siellä laittaa liikkeelle suunnitelman jonka valmistelut ovat vaatineet vuosia: suuret sotajoukot eivät ole välttämättömiä kun on käytössä ehdottoman uskollisia eläviä tikareita, assassiineja jotka suorittavat täsmäiskuja omasta turvallisuudestaan välittämättä. Ja näitä Arkhimedeen pisteitä voi rakentaa esim. tiukan ja päämäärätietoisen koulutuksen, hashiksen ja (lavastettujen) paratiisinäkyjen avulla...

Näkökulmahahmoja on useita, kirjan alussa tutustutaan Halimaan, tyttöön josta koulutetaan paratiisin puutarhan huuria, sitten ibn Tahiriin josta taas tehdään soturia ja elävää tikaria, Maryamiin joka on myös huuri ja Hasanin uskottu (siinä määrin kuin kukaan on), ja aikanaan tapaamme myös Hasanin, visionäärin jonka kyynisyys on viety niin pitkälle että päädytään jo melkein mystikoksi...
"Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua."

Sujuvasti eteenpäin rullaavasta seikkailullisesta juonesta huolimatta tässä on hankalia paloja, joita pureskellaan myös Ales Debeljakin jälkisanoissa. Nykylukija saattaa lukea kirjasta vaikka Al-Qaidaa, Osama bin Ladenia yms. mutta kirjoitusajankohdassa taas näkökulma on toinen, ensimmäinen tekstiversio oli omistettu Benito Mussolinille ja Italian fasistit olivat ennemmin seldzukkeja ja slovenialaiset taas ismailiitteja...Hasan on häikäilemätön manipulaattori mutta myös visionääri joka saa aikaan sen mihin pyrkii, siinä missä aiemmista ystävistään yksi kääntää takkinsa reaalipolitiikan nimissä ja toinen jää voivottelemaan ja tuijottamaan napaansa viinilasin ääressä.

Ja jos mies luottaa vaimonsa uskollisuuteen, eikö hän ole onnellinen avioliitossaan vaikka todellisuudessa vaimo pettäisikin häntä? Ja jos mies uskoo vaimonsa pettävän häntä, eikö hän ole onneton vaikka todellisuudessa vaimo olisikin uskollinen? Onko lapsen ilo uudesta lelusta valheellista, jos lelu otetaankin pian häneltä pois? Mikä on totuus ja onko sillä merkitystä?
Mitä Bartol sanoo? Mitä minä luen? Ovatko ne sama asia?

Tutustumisen arvoinen kirja kuitenkin, näytti se miltä tahansa. Ja yksi rajapyykki 1001 Books -listalla, 200. luettu teos. 

Kari Klemelä & Jouni Inkala (toim.) - Marsipaania: Slovenialaista nykyrunoutta

Kun seuraavat kirjamessut lähestyvät niin luen viimekertaisen ostoksen pois alta, eli Mansardan kustantama antologia slovenialaista nykyrunoutta: 12 runoilijaa joista kustakin lyhyt esittely ja muutamia näyterunoja, valitsijoina ja kääntäjinä Klemelä ja Inkala. Valintaprosessi on painottunut sellaisiin runoilijoihin jotka ovat Suomessa vierailleet mutta joilta ei ole omaa kokoelmaa suomennettu, ja sitten pari sellaista joita ei ole täällä nähty.

Olen aiemmin valitellut sitä hankalaa ennakkoasennetta jolla tulee suhtauduttua ennalta jokseenkin tuntemattomien maiden kulttuuriin, kuten vaikkapa halua tulkita entisten kommunistimaiden kirjallisuutta vain ja ainoastaan suhteessa kommunistiseen historiaan. Tätä lukiessa tämä ei kuitenkaan juurikaan vaivannut, historian painolasti oli kevyt tai sitten meni minulta suurelta osin ohi.

Muuten tämä toimii niin kuin antologiat yleensä, lyhyet kirjailijaesittelyt olivat tervetulleita ja varsinaiset runot sitten menivät tyylistä toiseen, osa jäi täysin hämäriksi ja mielenkiinnottomiksi, osa viehätti kovastikin ja osa oli sitten siltä väliltä.
Svetlana Makarovičia pitäisi varmaan kuulla laulettuna, sen verran balladimaisia ne olivat mutta ihan vaan luettuina tuntui että jotain jäi puuttumaan. Iztok Osojnikin ironiset Herra Tänään -runot huvittivat, Aleš Šteger ja Brane Možetič olivat kiinnostavia mutta taidanpa siteerata tähän Primož Reparia, jonka runot muistuttivat hieman sanasalaattia mutta jotain siellä kuitenkin tuntui olevan...

Tietysti heräsi myös ajatus että millaistakohan slovenialainen klassinen runous sitten mahtoi olla. Moisen kääntäminen taitaa olla vielä enemmän kermaleivos kuin tämän.

Primož Repar: Fundamentum agendi

Surkimukset putosivat läpi sieluni...Missä sinä piileksit?

Pilkan pohjalla, siellä missä minussa kuohuu,

siellä missä muisti on sytytetty tuleen. Olen

kylvökauden savu. Kertokaa minulle, kertokaa

surkimukset, miksi kaipuu on

unohdettu ja miksi kauhun ovet on muurattu umpeen?

Kuka mahtoi levittää pölyä ja

sammutti tuhkan, kuka tunkeutui ikiajoiksi

yön läpi ja kätkeytyi taikajuomaan?

Hän keitti lähteen ja lävisti itsensä

alakuloisuuden varjolla.

Hän verhoutui vilpittömyyteen, joka tekisi

paljastuneen kasvottoman näyn murheelliseksi.

Ja nyt olen siellä, missä jo kerran olin, ja

syyllisyyteni poltinraudalla merkitsemiseen on horjunut.

Silti surkimukset katselevat minua inhoten ja heidän

houreensa häilyvät vastauksessa: jos

kyyneleet voisivat itkeä, obeliski hylättäisiin.

Ja säälittävä on heidän kosketuksensa, joka huutaa

unohduksessa ja inhoaa itseään omassa mielettömyydessään...

Missä sinä piileksit? Mitan häntäpäässä, joka on pelkkä

kipeä kosketus.