Yunus Emre on 1300-luvun turkkilainen runoilija ja sufi-mystikko, jonka runoja on kirjallisen verran suomeksi kääntänyt Suna-Marija Önder, joka on kirjoittanut teoksen loppuun myös lyhyen esittelyn runoilijasta.
Yunus on ilmeisesti jonkinlainen Turkin Dante, joka alkoi kirjoittaa runojaan oman aikansa puhutulla kielellä ja näin kehitti turkin kirjakieltä, mutta aiheittensa ja käsittelynsä puolesta kuuluu vahvasti persian- ja arabiankielisten sufien perinteeseen.
Tämä olikin minulle hieman ongelmallista kun olen aiemmin jo lukenut Maulana Rumia, Attaria ja muita ja kun suomeksi käännetty persia ei minun silmiini kovin paljoa eroa suomeksi käännetystä turkista niin tämä kokoelma ei päässyt juuri tarjoamaan yllättäviä uusia näkökulmia. Ystävän kasvoihin hukutaan, kadotaan rakkauden täyteyteen, dervissi on juopunut, satakieli rakastui ruusuun ja niin edelleen. Kun noita muitakin olen kiinnostuneena lukenut niin toki tämäkin kelpasi, vaikka mieleen jäi parhaiten se tapa päättää runonsa vähättelemällä kurjaa Yunusta viimeisessä säkeistössä.
Löysin sielujen sielun,
olkoon sieluni ryöstetty.
Hylkäsin voitot, tappiot,
olkoon kauppani ryöstetty.
Ylitin minuuden,
repäisin verhon silmiltä,
sulauduin rakastettuun,
olkoon epäilyni ryöstetty.
Väsyin kakseuteen,
ahmin ykseyden pöydästä,
join kärsimyksen viiniä,
olkoon turvani ryöstetty.
Luovuin mammonasta
ja ystävä saapui luokseni.
Sydän raunioitui, täyttyi valolla,
olkoon maailmani ryöstetty.
Jätin murheen lopullisesti.
Kesä vai talvi: se ja sama.
Löysin puutarhoista parhaan,
olkoon tarhani ryöstetty.
Yunus, miten suloisesti puhut,
oletko syönyt hunajaa ja sokeria?
Löysin hunajien hunajan,
olkoon kennoni ryöstetty.