Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia

Sisilialaisen Giuseppe Tomasi di Lampedusan kirjallinen tuotanto ei ollut järin laaja, ja sekin mitä julkaistiin tuli postuumisti: romaani Tiikerikissa on klassikko, ja suomeksi on tullut myös tämä pieni, neljän novellin kokoelma (tai mihin kirjallisuudenlajiin tuon neljännen tarinan sitten sijoittaakaan), suomennos tässäkin Tyyni Tuulion.

Ensimmäiset pari tarinaa eivät mitenkään suurta vaikutusta tehneet. Toinen kertoi sisilialaisesta maanomistajasta, joka on ahkerilla kaupoillaan hankkinut itselleen jo varsin suuren tilan, ja aiheuttanut ylempien luokkien edustajissa (jotka tietysti katsovat maanomistamisen olevan heidän etuoikeutensa joka ei alemmille luokille oikeasti kuuluisi) epäluuloista uteliaisuutta, vähän samoja tunnelmia siis kuin Tiikerikissassa. Toinen taas oli lyhyt tarina köyhästä konttorityöläisestä joka saa vuoden lopulla bonuksena ison joululeivonnaisen...luettavia mutta ansiokkaammat osiot ovat kaksi jälkimmäistä.


Niminovellissa taas nuori lehtimies tapaa baarissa vanhan miehen ja kun molemmat ovat Sisiliasta niin alkaa keskustelu ja pitemmän päälle myös yhteys. Vanha mies, Rosario la Ciura, helleenisen kulttuurin ja antiikin kreikan kielen arvostettu asiantuntija, on mitä viehättävin hahmo, korkeasti sivistynyt ja ylpeän itsetietoinen, mutta sillai karismaattisella tavalla: hän on erikoislaatuinen, tietää sen ja tuo sen esiin, mutta hölmöähän olisi väittää vastaan etteikö hän olisi erikoislaatuinen...niin, ja mikä hänet on sitten erikoislaatuiseksi tehnyt?

Neljäs "novelli" on ennemmin sarja fragmentteja tai kuvauksia kirjailijan lapsuudesta. Ensimmäisessä osassa hän toteaa lapsuuden muistin keskittyvän enemmän yksittäisiin aistivoimaisiin kuviin, joita ei välttämättä voi kovin hyvin sijoittaa mihinkään tunnettuun ajanhetkeen tai keskinäiseen järjestykseen, joten hän ei edes yritä rakentaa varsinaista kronologiaa, vaan seuraavissa seitsemässä luvussa kuvailee paikkoja joissa lapsuudessaan oli tai kävi.

Novellihaasteen lisäksi saan siis näppärästi osuman Helmet-lukuhaasteen kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Tiikerikissa

Jonkinlainen ennakkokäsitys Tomasi di Lampedusan modernista klassikosta oli sillä perusteella mitä kaveri oli kertonut Viscontin samannimisestä leffasta, vaikka kirja olikin myös aika lailla erilainen kuin mitä ajattelin, että konflikti olisi ollut avoimempaa kun nyt esitettiin lähinnä vain melankolista hiljaista rappeutumista.

Kirja perustuu osittain kirjailijan omaan elämään ja tämän isoisän päiväkirjoihin. Suurin osa tarinasta keskittyy vuosien 1860-62 Italian yhdistymiseen, ja Salinien sisilialaiseen ylimyssukuun. Suvun päämies, ruhtinas don Fabrizio on älykäs mutta yhteiskunnallisesti jokseenkin välinpitämätön joka vastaanottaa poliittiset mullistukset väistämättöminä, ja tämän sisarenpoika Tancredi, kunnianhimoinen nuorimies, liittyy ensin garibaldisteihin ja sittemmin yhdistyneen Italian armeijaan. Ja kohtaa nuoren, kauniin ja rikkaan porvaristytön Angelican jonka kanssa syntyy välitön yhteisymmärrys.
Vaikka jälkimmäinen onkin valokeilassa, näkökulma on don Fabrizion, ja tämä onkin mitä viehättävin henkilöhahmo pohdiskeluissaan, monologeissaan ja etenevän rappion todistajana. Aihe on aika lailla sama kuin jokin aika sitten lukemassani The Last Septemberissa tai vaikka Tanizakin Makiokan sisaruksissa, mennyt maailma kaatuu poliittisissa myllerryksissä, vielä asiat ovat näin mutta pian ei enää. Snobismi toki leimaa kirjaa mutta...

Kirjan rakenne oli hivenen erikoinen. Tämä on historiallinen romaani joka suuren osan on varsin mukaansatempaava, aikakauden tuntu oli hyvä, mutta mukana oli myös viittauksia tuleviin tapahtumiin, jonkin teon vaikutukset vuosien ja vuosikymmenien päähän mainittiin kuin ohimennen. Tämän talon tulisi tuhoamaan Pittsburghissa valmistettu pommi vuonna 1943, Tancredin ja Angelican avioliitossa tulisi aikanaa käymään noinjanäin (siinä vaiheessa kun varsinaisessa tarinassa eivät olleet vielä edes kihloissa) ja niin edelleen, nämä toki loivat kiinnostavaa historiallista perspektiiviä ja vahvistivat teemaa.
Takakannessa muuten puhutaan "lumoavasta rakkaustarinasta ruhtinaan sisarenpojan ja rikkaan pormestarin kuvankauniin tyttären orastavasta intohimosta". Nojoo, on siinä tuotakin mutta on tämä kyllä myös harvinaisen kyynisesti esitetty rakkaustarina: rakkaus on vuosi liekkejä ja kolmekymmentä vuotta tuhkaa ja kaikilla osapuolilla (joihin luonnollisesti kuuluvat myös muut kuin pari itse) on oman vahvat intressinsä...

Vaikka kirjan tapahtumista suurin osa sijoittuikin vuosiin 1860-62 niin mukana oli myös kaksi jälkinäytöstä, 1883 ja 1910. Näistä jälkimmäinen tuntui minusta jokseenkin tarpeettomalta lisäykseltä ja edellinenkin oli vähän irrallinen, samoin kuin kirjan keskellä oleva luku isä Pirronen käynnistä kotikylässään. Miksikään massiiviseksi sukukronikaksi tämä ei muuten kehity joten liialliset harhailut don Fabriziosta poispäin tuntuivat hivenen tarpeettomilta ja näiden sisältämät tarpeelliset aihelmat olisi ehkä pitänyt jotenkin muuten sulauttaa tarinaan.

Tyyni Tuulion käännös tuntuu joiltain osilta toimivan varsin hyvin, kieli tuntuu toimivan hyvin ja meheviä fraaseja lentelee. Hivenen häiritsevältä tuntui kuitenkin usein toistuva Tancredin tuttavallinen nimitys enostaan "enopoika" ja vähän vastaavia ilmaisuja (kuten "kreivipoika") oli muitakin. Mieleen tuli onko tässä alkukielellä käytetty italiassa aika yleistä diminutiivi-puhuttelutapaa, jos on niin tuo käännös ei oikein toimi.
Samoin parissa kohtauksessa esiintyvä henkilö virkanimeltään "arkkipappi". En ole moista termiä ikinä kuullut, mahtaako kyseessä olla monsignor?
Olisiko nämä kuitenkin kannattanut jättää alkukielisiksi sanoiksi, erityisesti ottaen huomioon että kirjassa on kuitenkin mukana joitain latinan- ja ranskankielisiä lauseita joille ei sen kummemmin tarjota käännöksiä...