Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Tiikerikissa

Jonkinlainen ennakkokäsitys Tomasi di Lampedusan modernista klassikosta oli sillä perusteella mitä kaveri oli kertonut Viscontin samannimisestä leffasta, vaikka kirja olikin myös aika lailla erilainen kuin mitä ajattelin, että konflikti olisi ollut avoimempaa kun nyt esitettiin lähinnä vain melankolista hiljaista rappeutumista.

Kirja perustuu osittain kirjailijan omaan elämään ja tämän isoisän päiväkirjoihin. Suurin osa tarinasta keskittyy vuosien 1860-62 Italian yhdistymiseen, ja Salinien sisilialaiseen ylimyssukuun. Suvun päämies, ruhtinas don Fabrizio on älykäs mutta yhteiskunnallisesti jokseenkin välinpitämätön joka vastaanottaa poliittiset mullistukset väistämättöminä, ja tämän sisarenpoika Tancredi, kunnianhimoinen nuorimies, liittyy ensin garibaldisteihin ja sittemmin yhdistyneen Italian armeijaan. Ja kohtaa nuoren, kauniin ja rikkaan porvaristytön Angelican jonka kanssa syntyy välitön yhteisymmärrys.
Vaikka jälkimmäinen onkin valokeilassa, näkökulma on don Fabrizion, ja tämä onkin mitä viehättävin henkilöhahmo pohdiskeluissaan, monologeissaan ja etenevän rappion todistajana. Aihe on aika lailla sama kuin jokin aika sitten lukemassani The Last Septemberissa tai vaikka Tanizakin Makiokan sisaruksissa, mennyt maailma kaatuu poliittisissa myllerryksissä, vielä asiat ovat näin mutta pian ei enää. Snobismi toki leimaa kirjaa mutta...

Kirjan rakenne oli hivenen erikoinen. Tämä on historiallinen romaani joka suuren osan on varsin mukaansatempaava, aikakauden tuntu oli hyvä, mutta mukana oli myös viittauksia tuleviin tapahtumiin, jonkin teon vaikutukset vuosien ja vuosikymmenien päähän mainittiin kuin ohimennen. Tämän talon tulisi tuhoamaan Pittsburghissa valmistettu pommi vuonna 1943, Tancredin ja Angelican avioliitossa tulisi aikanaa käymään noinjanäin (siinä vaiheessa kun varsinaisessa tarinassa eivät olleet vielä edes kihloissa) ja niin edelleen, nämä toki loivat kiinnostavaa historiallista perspektiiviä ja vahvistivat teemaa.
Takakannessa muuten puhutaan "lumoavasta rakkaustarinasta ruhtinaan sisarenpojan ja rikkaan pormestarin kuvankauniin tyttären orastavasta intohimosta". Nojoo, on siinä tuotakin mutta on tämä kyllä myös harvinaisen kyynisesti esitetty rakkaustarina: rakkaus on vuosi liekkejä ja kolmekymmentä vuotta tuhkaa ja kaikilla osapuolilla (joihin luonnollisesti kuuluvat myös muut kuin pari itse) on oman vahvat intressinsä...

Vaikka kirjan tapahtumista suurin osa sijoittuikin vuosiin 1860-62 niin mukana oli myös kaksi jälkinäytöstä, 1883 ja 1910. Näistä jälkimmäinen tuntui minusta jokseenkin tarpeettomalta lisäykseltä ja edellinenkin oli vähän irrallinen, samoin kuin kirjan keskellä oleva luku isä Pirronen käynnistä kotikylässään. Miksikään massiiviseksi sukukronikaksi tämä ei muuten kehity joten liialliset harhailut don Fabriziosta poispäin tuntuivat hivenen tarpeettomilta ja näiden sisältämät tarpeelliset aihelmat olisi ehkä pitänyt jotenkin muuten sulauttaa tarinaan.

Tyyni Tuulion käännös tuntuu joiltain osilta toimivan varsin hyvin, kieli tuntuu toimivan hyvin ja meheviä fraaseja lentelee. Hivenen häiritsevältä tuntui kuitenkin usein toistuva Tancredin tuttavallinen nimitys enostaan "enopoika" ja vähän vastaavia ilmaisuja (kuten "kreivipoika") oli muitakin. Mieleen tuli onko tässä alkukielellä käytetty italiassa aika yleistä diminutiivi-puhuttelutapaa, jos on niin tuo käännös ei oikein toimi.
Samoin parissa kohtauksessa esiintyvä henkilö virkanimeltään "arkkipappi". En ole moista termiä ikinä kuullut, mahtaako kyseessä olla monsignor?
Olisiko nämä kuitenkin kannattanut jättää alkukielisiksi sanoiksi, erityisesti ottaen huomioon että kirjassa on kuitenkin mukana joitain latinan- ja ranskankielisiä lauseita joille ei sen kummemmin tarjota käännöksiä...