Kodinhoitaja, nuori naimaton äiti, saa välitystoimistosta uuden merkillisen asiakkaan, vanhan matematiikan professorin joka on vuosia sitten ollut auto-onnettomuudessa ja siitä seuranneen aivovaurion vuoksi lähimuistinsa on rajoittunut 80 minuutin pituiseksi.
Tästä muistiongelmasta huolimatta professori, kodinhoitaja ja kodinhoitajan kymmenvuotias poika alkavat lähentyä toisiaan ja muodostavat jonkinlaisen omalaatuisen perhekorvikkeen (jonka yhtä jäsentä pitää päivittäin muistuttaa muistilapun perusteella keitä nämä muut ovat).
Merkittävänä yhdistävän tekijänä on tietysti matematiikka, joka on hyvin paljon professorin ajatuksissa, ja koska numerot ja niiden suhteet ovat ikuisia, ne ovat suurelta osin riippumattomia muistiongelmista, ja kodinhoitajakin alkaa pian arvostamaan numeroiden ihmeellisyyksiä.
Viehättävän omalaatuinen teos, lämmin olematta imelä, sopivan taidokas ja kepeä mutta pinnan alla liikkuu silti vakavia aiheita muistoista ja muistista, ja tietysti ylistyslaulu matematiikan kauneudelle, asialle joka on ollut aivan liian vähällä huomiolla kaunokirjallisuudessa. Pidin.
Ja hämmentävintähän tässä on että tämä on kolmas lukemani Yoko Ogawan kirja, ja jos niissä ei olisi ollut samaa nimeä kannessa niin näitä olisi hyvin vaikea tunnistaa saman kirjailijan teoksiksi, kaikki omalla tavallaan ansiokkaita mutta tunnelmiltaan hyvin erilaisia (tämä on sitten luultavasti näistä kolmesta helpommin lähestyttävä kuin Revengen omituinen labyrintti tai Hotel Iriksen groteski sadomasokismi).
