Tämäkin kirja on napattu Akateemisen ulosheittomyynnistä; brasilialainen Chico Buarque oli ennestään tuttu laulajana, mutta en tiennyt hänen kirjoittaneen myös romaaneja (ja näköjään näytelmiäkin). Joten tutustutaan.
Satavuotias Eulalio Assumpçao makaa sairaalan vuoteella ja monologoi tarinoita elämästään, menneisyydestä, arvokkaasta ja rikkaasta suvusta joka kuului Brasilian mahtavimpiin, senaattori-isästä joka käytti rahaa naisiin ja kokaiiniin, arvonsa tunteneesta äidistä, ja myöhemmistä polvista, lapsenlapsista ja lapsenlapsenlapsista joista ei oikein pysy perillä kuka nyt olikaan kuka, hitaasta rappeutumisesta, siirtymisestä yhä pienempiin asuntoihin huonommilla alueilla, omaisuuden katoamisesta, maailman muuttumisesta...
Ja tietysti myös Matildesta, ihanasta kaneli-ihoisesta Matildesta joka kerran sitten lähti pois eikä tullut koskaan takaisin.
Kovin johdonmukaisesti ei tietenkään puhuta kun ikää on ja kuulijat tulevat ja menevät, muistot sekoittuvat ja toistuvat ja mikä sitten on totta ja mikä ei. Ja vaikka kirjassa onkin surumielisyyttä, koko ajan mennään huonompaan suuntaan, niin ainakin meno on värikästä. Kaatunut maito on konkreettisesti mukana mutta tietysti myös kirjan henkenä.
With time I have learned that jealousy is an emotion to announce with an open heart, at the very moment of its origin. Because at its birth, it is a truly courteous sentiment and should be offered to a lady like a rose. Otherwise, the next moment it closes up like a cabbage and inside it all evil ferments. Jealousy is, then, the most introverted kind of envy and, seething with rage, blames others for its ugliness. Knowing itself to be despicable, it goes by many other names: as an example, I offer my poor grandmother, who knew her jealousy as rheumatism.
