30.12.16

Joulukuun ja vuoden luetut

Ehkä saisin tuon yhden kirjan luettua ja blogattua vielä tämän vuoden puolella, mutta menköön ensi vuoteen, laitetaan vuosi pakettiin.

Joulukuussa luin seuraavat kirjat:

Rosemary Weir - Tähti ja liekit
Sarah Hall - The Beautiful Indifference
Yasushi Inoue - Erään väärentäjän elämä
Eve Garnett - Kulmakujan perhe
Eve Garnett - Yllätyksiä Kulmakujalla
Samuel R. Delany - The Einstein Intersection
Charlotte Perkins Gilman - The Yellow Wall-Paper
Johann Peter Hebel - How a Ghastly Story Was Brought to Light by a Common or Garden Butcher's Dog
Andrea Levy - Six Stories & an Essay
Gyrðir Eliasson - Stone Tree
Seabury Quinn - The Casebook of Jules de Grandin
Attilio Gatti - Saranga, viidakon poika
Ugo Foscolo - Jacopo Ortisin viimeiset kirjeet
Joseph Kessel - Päiväperho 

Michel Tournier - Taaborinvuori ja Siinainvuori
Jyrki Korpua - Alussa oli sana
Johannes Damaskolainen - Ikoneista
Ilkka Vartiovaara - Terveydestä ja ei-terveydestä
Benedictus XVI - Syntyi Neitsyt Mariasta

Vaikka olikin sellainen olo että tuli tehtyä muutakin niin noita kirjoja näköjään kertyi aika hyvin, tosin taas novellilukumaraton ja NTK-haaste tarjosivat nopeaa luettavaa...

Tämän lisäksi laitettiin pakettiin Kurjen siivellä- ja NTK-haasteet.

Luetun kaunokirjallisuuden kokonaistilastot reilulta viideltä vuodeltä näyttävät siis tältä:



mies nainen muu
englanti 86 88 2 176
suomi 45 36
81
ranska 32 10 2 44
japani 33 9
42
saksa 32 2
34
italia 31

31
ruotsi 20 9
29
venäjä 23 2 1 26
tsekki 12 1
13
norja 12 1
13
espanja 8
1 9
puola 3 3
6
arabia 5
1 6
unkari 5
1 6
tanska 5

5
viro 4

4
portugali 2 2
4
kiina 3 1
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2

2
hollanti 1 1
2
kreikka 2

2
iiri

1 1
turkki 1

1
latina
1
1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1

376 167 16 559

---------------------------
Ja kun olen tuota jatkuvaa tilastoa pitänyt jo jonkin aikaa niin tilasto vuodelta 2016 onkin helppo laatia:



mies nainen muu
englanti 15 24 1 40
venäjä 12 1 1 14
ranska 9 2 0 11
saksa 9 1 0 10
japani 5 2 0 7
ruotsi 4 3 0 7
italia 6 0 0 6
suomi 3 1 0 4
norja 3 1 0 4
tsekki 2 1 0 3
arabia 3 0 0 3
kiina 2 1 0 3
espanja 2 0 0 2
puola 1 1 0 2
portugali 1 1 0 2
unkari 2 0 0 2
slovenia 2 0 0 2
slovakia 1 1 0 2
tanska 1 0 0 1
viro 1 0 0 1
islanti 1 0 0 1
hollanti 0 1 0 1
kreikka 1 0 0 1
bulgaria 0 0 1 1
latvia 1 0 0 1

87 41 3 131


eli yhteensä olen lukenut vuoden aikana 131 kaunokirjallista teosta, postausten määrä on pysynyt suunnilleen samana mutta kirjoja on tullut parisenkymmentä enemmän kuin viime vuonna. Tämä epäsuhta ehkä selittyy osittain lukumaratoneilla, joita oli muutama vuoden varrella ja jossa kullakin luin useampia kirjoja vaikka postauksia tuli vain yksi, ja samoin on sarjakuvista bloggaaminen tainnut jäädä melkein kokonaan pois (ja niitä en laske tilastoihin).
Sukupuolijakauma piirakkakaaviona
on samansuuntainen kuin edellisinäkin vuosina, naisten osuus on kyllä aavistuksen kasvanut vaikka olisin ehkä odottanut muuta. Mutta aikakin NTK-haaste on nostanut luettujen naiskirjailijoiden määrää.
Tilanne on kuitenkin jokseenkin sama kuin 62 kuukauden yhteistilastossa:
Kirjailijoiden sukupuolesta ja näiden lukemisesta on säännöllisesti keskustelua, viimeksi taas täällä, joten kiinnitän asiaan huomiota, ja alempana tulee lisää laskentoja aiheesta, mutta puhutaan ensin alkukielistä.

Alkikielivalikoima on taas ollut monenkirjava, tässä näkyy erityisesti Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaaste joka kasvatti slaavilaisten kielien osuutta, mutta myös englannin osuus on kasvanut viimevuotisesta noin neljäsosasta noin kolmasosaan, ja kolme suurinta kieltä, englanti, venäjä ja ranska kattavat puolet luetuista kirjoista, ja päätös vältellä suomalaista kirjallisuutta jos kirjailijan kuolemasta ei ole kulut 50 vuotta on siirtänyt suomen tuonne pienempien kielien kolmannekselle.
62 kuukauden tilaston näyttävät taas tältä (värit eivät ole samat, en jaksa ruveta niitä säätämään):

Englannin osuus on siis ollut suunnilleen sama kuin pitkälläkin aikavälillä, ja tämä on tosiaan ollut venäjän vuosi ja muutenkin suomi on tehnyt tilaa muille kielille...ja Kurjen siivellä -lukuhaasteesta huolimatta japanin osuus on myös alempi kuin aiemmin.

Yhdistetäänpäs sitten vuoden ja 62 kuukauden sukupuoli- ja kielidatat.
Mieskirjailijoiden kirjoituskielet tänä vuonna näyttävät seuraavilta:
Ja pitkältä ajalta tältä:
Mainittakoon, että pitkän ajan mieskirjailijoiden kielivalikoima on melkein sama kaikkien kirjailijoidenkin: pari kieltä putosi joilta olen lukenut vain antologioita tai anonyymeja (kuten bulgaria tai iiri), mutta ainoa kieli jolla kirjoitetusta naiskirjailijan teoksesta mutten miehen on...latina, Hildegard von Bingen nappaa tämän rastin (pitäisiköhän siis lukea vaikka jotain Vergiliusta).
Kuten sanottu, suomi on antanut tilaa muille, mutta samoin englanti on hieman luopunut valtakielen asemastaan...yhä ollen suurin mutta vain reilu kuudesosa kaikista kirjoista, ja venäjä, ranska ja saksa olivat kaikki tiukasti perässä. Ja 62 kuukaudenkin ajalta englanti muodostaa vain alle neljäsosan kaikista ja kielikirjo on aika monipuolinen.

Naiskirjailijoiden diagrammi näyttää radikaalisti erilaiselta, niin tältä vuodelta:

kuin 62 kuukauden tilastosta:
Täällä englannin ylivalta on massiivinen, suomen osuus on kasvattanut muiten kielien osuutta. Huomionarvoista on, että tänä vuonna on tullut muutamalta kielialueelta ensimmäiset naiskirjailijoiden teosten bloggaukset (norja, tsekki, slovakia, kiina, hollanti) joskin mm. italia, espanja, arabia ja unkari antavat yhä odottaa itseään. Ja kuten sanottu, NTK-haaste on tähän kuvioon vaikuttanut.
Pitkällä aikavälillä tuossa on kuitenkin lähinnä viisi kieltä, englanti, suomi, ranska, japani ja ruotsi, jotka dominoivat koko diagrammia, muut ovat marginaalisia

Data kuitenkin näyttää että kun alkukieli on englanti, luen enemmän naiskirjailijoiden teoksia kuin miesten (mainittakoon että tälläkin hetkellä minulla on kesken kaksi kirjaa, kummankin alkukieli on englanti ja kummankin kirjoittaja nainen) mutta en nyt varsinaisesti halua kasvattaa anglofonisen kirjallisuuden lukemistani...kääntäkääs joku jotain kiinnostavaa muista kielistä.

--------------------------------
Varsinaisesti vuoden parhaita lukukokemuksia en lähde valitsemaan, koska valinnanvaraa on liikaa ja vertailu olisi tuskaisaa, valitsen siis edellisen vuoden tapaan kultakin kuulta kirjan joka on jäänyt positiivisesti mieleen. Joinain kuukausina on ollut tiukempaa kilpailua kuin toisina, ja joskus bloggaushetken tunnelmat eivät ehkä ole olleet aivan samat kuin jälkimaku.

Tammikuu: Jáchym Topol - The Devil's Workshop
Helmikuu: Heinrich Mann - Sininen enkeli
Maaliskuu: Vladimir Bartol - Alamut
Huhtikuu: Pawel Huelle - Kuka olet, David Weiser?
Toukokuu: Ivy Litvinov - She Knew She Was Right
Kesäkuu: Boris Vasiljev - Ja ilta oli rauhaisa
Heinäkuu: Christina Rossetti - Goblin Market
Elokuu: Alberts Bels - Häkki
Syyskuu: Walter M. Miller Jr. - Viimeinen kiitoshymni
Lokakuu: Geraldine Kaye - Laguunin lapset
Marraskuu: Boris Akunin - Pelagia and the Black Monk
Joulukuu: Andrea Levy - Six Stories & an Essay

-----------------------------------
Tulevalle vuodelle ei ole tällä hetkellä mielessä mitään radikaaleja muutoksia (jos sellaisia tulee niin sitten tulevat). Lukuhaasteista novellihaaste raksuttanee eteenpäin, ja tänä vuonna voisi kokeilla myös Helmet-lukuhaastetta. Ja ehkä jotain muitakin kiinnostavia lähiaikoina nousee. Ja jos ei nouse, niin hyllyssä riittää vielä luettavaa ja lisää saa kirjastosta...

28.12.16

Joseph Kessel - Päiväperho


Tämä Joseph Kesselin kirja (suom. Sulamit Reenpää) oli ennestään tuttu Luis Bunuelin elokuvana, mutta pitihän kirjaankin tutustua.
Tarina on aika lailla sama: päähenkilö, nuori nainen Séverine on naimisissa lääkäri Pierren kanssa, jota rakastaa kovasti mutta jotain puuttuu elämästä...kunnes kuulee eräästä tuttavapiirin laitamilla olevasta tutustaan että tämä hankkii lisätuloja työskentelemällä bordellissa prostituoituna, ja tämä jää jotenkin vaivaamaan Séverineä...siinä määrin että hankkii tietoonsa muutamia bordellien osoitteita ja menee yhteen niistä töihin. Ei rahasta, mutta jostain muista syistä...ja samalla rakkaus Pierreen pysyy voimakkaana mutta kaksoiselämässä taiteilu vaatii veronsa ja tragedian uhka painaa...

Työstä bordellissa salanimellä Päiväperho ei lopulta kovin paljoa kirjoiteta (elokuvassa on itse asiassa tätä enemmän), kirja tosiaan keskittyy suurelta osin Séverinen suhteeseen mieheensä. Mutta tarpeeksi kuitenkin että tämä oli omana aikanaan skandalöösi kirja, ja nykyaikana taas saattaa olla enemmän nikottelua Séverinen masokistisuudessa ja että olihan tämä vähän saippuaoopperamainen. Psykopatologiasta en osaa sanoa, ilmeisesti sillä on puoltonsa.
Lukukokemus jäi nyt vähän neutraaliksi, melkein suosittelen leffaa enemmän, ainakin siinä on Catherine Deneuve.   

27.12.16

Ugo Foscolo - Jacopo Ortisin viimeiset kirjeet

Joskus aikoinaan olin tämän kirjan bongannut divarista, ja vaikken ollut teoksesta tai Ugo Foscolosta muistanut ikinä kuulleenikaan niin italialaisuus ja julkaiseminen Kariston klassillisessa kirjastossa melkein sata vuotta sitten (Mikko V. Erichin suomennos vuodelta 1919) herätti uteliaisuuden (ja näköjään olen Foscolon runoja pari lukenut Tuhat laulujen vuotta -antologiasta)

Alunperin kirja on kirjoitettu 1800-luvun alussa ja kyseessä on kirjeromaani jonka kirjeet ajoittuvat vuosiin 1797-1799. Ja esipuhe jo vinkkasi, että Foscolon romaanin suurena vaikuttajana on ajan bestseller, Nuoren Wertherin kärsimykset, ja jos sen kirjan on lukenut arvaa jo miten tässäkin käy. Ja kun en mitenkään suuresti ollut ihastunut nuoreen Wertheriin, niin myös Jacopo Ortis sai aikaan runsaasti silmienpyörittelyä ja huokailua.

Perusrakenne siis on sama, kyseessä on kokoelma kirjeitä jotka Jacopon ystävä Lorenzo on vastaanottanut ja toimittanut kokoelmaksi, väliin laittaen myös muuta kommenttia ja selittävää aineistoa. Ja Jacopo on palavasti rakastunut Teresaan joka on kuitenkin jo menossa toisen kanssa naimisiin, ja voi sitä rakkauden tuskan paloa, jonka lievityskin lopulta tapahtuu samaan tapaan kuin Wertherillä.

Foscolo ei kirjoittajanakaan ole Goethe, mutta on kuitenkin kehittänyt kirjaansa muutakin aineistoa...kuvattu aikakausi kun oli Italiassa kovien poliittisten myllerrysten aikaa ja Jacopossa, samoin kuin varmaan Foscolossa, oli myös palavaa kansallisaatetta, Italian yhtenäisyyden edistämistä ja kunnian palautusta. Niinpä Teresa-huokailuja rytmittävät myös ankarat huokailut poliittisesta sekasorrosta, pettymyksestä Napoleoniin, Venetsian luovuttamisesta Itävallalle, sensuurista ja Italian parhaiden mielien sorrosta ja rappiosta.

Nämä kaksi tuskan aihetta eivät varsinaisesti tasapainota toisiaan, sataprosenttisesta Teresa-huokailusta siirrytään hetkessä sataprosenttiseen Italia-huokailuun, mutta yhdessä ne antavat kirjalle sellaista eksistentialistisen ahdistuksen väriä josta 1900-luvun intellektuellit vasta kirjoja tekivätkin, siemenet oli kylvetty.
Samalla oma kiinnostavuutensa oli kuinka romantiikkaan kietoutui hyvin nopeasti kansallisaate, ja kansallisromantiikka muodostuikin monissa maissa varsin tärkeäksi aatteeksi...

Kirjana tämä ehkä kuitenkin on nykyään lähinnä kuriositeetti, akateemisesti kiinnostava jos haluaa tutustua romantiikan kehitykseen Euroopan kirjallisuudessa mutta jos on lukenut Wertherin niin on käytännössä lukenut jo tämänkin.

25.12.16

NTK-haasteen summaus

Viime vuoden lopulla asetin itselleni haasteen tutustua laajemmin ikoniseen Nuorten toivekirjasto -kirjasarjaan sekä sen rinnakkaissarjaan Lasten toivekirjasto.
Vuoden aikana luin seuraavat kirjat:

Kitty Barne - Joululomateatteri (NTK)
E.L.Konigsburg - Ystäväni noitatyttö (LTK)
Paul Berna - Päättömän hevosen salaisuus (NTK)
Christine Nöstlinger - Kurpitsakuningas (LTK)
Bertil Falconer - Pizarron varjo (NTK)
Maria Krüger - Punaruusun aikaan (NTK)
Eugenie Winther - Vekkulituvan pikku emännät (LTK)
Hanna Knapp - Me kolme pöhköä (NTK)
Kate Douglas Wiggin - Villiruusu (NTK)
Carol Ryrie Brink - Villin lännen Kati (NTK)
Betsy Byars - Keskiyön kettu (NTK)
Claude Cénac - Tassut kohti seikkailua (LTK)
Helge Törnros - Luolaheimon sankari (NTK)
Beverly Cleary - Henri ja Petula (LTK)
Finn Havrevold - Pusikatti järjestää (NTK)
Erich Kästner - Töpö ja Anton (LTK)
Bernt Lie - Sven Hankatuuli (NTK)
Klára Jarunková - Vaitelias veli (NTK)
Hans-Eric Hellberg - Onnenlakki (LTK)
Astrid Lindgren - Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä (NTK)
Geraldine Kaye - Laguunin lapset (LTK)
Robert Louis Stevenson - Aarresaari (NTK)
Bjørn Rongen - Tunturiluolan vankina (LTK)
Rosemary Weir - Tähti ja liekit (NTK)
Eve Garnett - Kulmakujan perhe (NTK)
Eve Garnett - Yllätyksiä Kulmakujalla (NTK)
Attilio Gatti - Saranga, viidakon poika (NTK)

Pari noista tosin luin eri painoksina kuin sarjoihin kuuluvina (ja lähisarjoista luin myös yhden Punaisen sulan kirjan, Hulbert Footnerin Turkiskuninkaan perinnön).
Kovin pitkiä nämä eivät olleet, joten suurimman osan kirjoista luki varsin nopeasti (ja yhden lukumaratonin aikana keskityin pelkästään näihin) joten kohtalaisen suuri määrä vuoden aikana onnistui hyvin.

Miksi sitten näitä luin? Kuten olen joissain postauksissa maininnut, nämä eivät lopulta olleet mitenkään merkittävä osa omaa lapsuuttani, se alkoi olla viimeisillään siinä vaiheessa kun itse olin otollisinta kohderyhmää. Muutaman kirjan sarjasta toki olen lukenut, haasteeseen uudelleenluin yhden (Tähti ja liekit) mutta muuten etenin ennestään tuntemattomalle alueelle.
Näitä oli kuitenkin tullut nähtyä kirppiksellä kohtalainen määrä, ulkoisesti ne olivat nättejä ja niissä näytti olevan kohtalaisen leveä valikoima niin klassikoita kuin unohdetumpiakin teoksia, ja kumpikin osasto omalla tavallaan kiinnosti...ja vaikka monenlaisia muitakin lanusarjoja on vuosien varrella ollut niin tämä jyrää ihan vaan sekä ajallisella, määrällisellä että kohderyhmällisellä laajuudella.

Ja kyllähän näistä sai kiinnostavan kattauksen lanukirjojen historiaan. Olen joskus aiemminkin pohtinut syitä miksi aikuisena kannattaa lukea lastenkirjoja, välittämättä siitä että ei ole varsinaista kohderyhmää tai edes yrittämättä sen kummemmin lukea niitä kuin olisi: ne ovat merkityksellisiä tekstejä myös sellaisinaan.

Ja tätä tosiaan riitti, näkökulmia eri aikoihin, asenteisiin ja elämäntilanteisiin, klassikkotekstejä ja muusta kirjallisuudesta ja kulttuurista uusia puolia paljastavia. Ja sellaisinakin joukko mainioita tarinoita, henkilöitä ja tapahtumia...
Edellämainitun Tähden ja liekkien ohella jos pitäisi nostaa esiin suosikkeja niin mainitsisin ainakin Punaruusun aikaan, Töpön ja Antonin, ja voisi mainita myös vaikka Päättömän hevosen salaisuuden, Keskiyön ketun, Vaiteliaan veljen, Aarresaaren jne jne. Ja vaikka haasteen päätänkin tämän vuoden osalta tähän, tuossa vähän aikaa sitten huomasin lähidivarissa ison nipun vanhoja NTK-kirjoja joista poimin jo muutaman kiinnostavimman, eli ensi vuonna on kyllä luvassa vielä lisää sarjan kirjoja...

Muutama muukin bloggaaja lähti haasteeseen mukaan ja muutaman bloggauksen olen jo havainnut, tähän alle voi linkkailla muiden kokemuksia sarjojen parissa.

Edit: Jokke on lukenut sarjaa runsaasti nyt ja aiemminkin.
Kuin myös Aino.

22.12.16

Epälukumaraton 22.12.

Jouluvalmistelut ovat aika lailla siinä mallissa kuin niiden pitääkin olla ja Steam-tilille oli taas kertynyt kaikenlaista kokeiltavaa...joten on taas hyvä hetki viettää epälukumaraton tietokonepelien parissa (viimeksihän tälläistä harrastettiin heinäkuussa). Perinteiseen tapaan pelailen ja tiedotan tänne mitä olen pelannut.

Aloitan nyt 14.00 Renowned Explorers: International Societyn parissa, pelin jota olen jo ehtinyt jonkin aikaa kokeilla mutta vielä on tutkittavaa...

15.30
Aloitettu Renowned Explorersissa uusi kampanja, jossa urheat tutkimusmatkailijat Dolores, Kiwi ja Anna seikkailevat jännittävissä paikoissa, keräävät aarteita, mainetta ja tietoa ja kohtaavat monenlaisia vaaroja...

Peli sopii hengeltään oikein hyvin NTK-kirjojen sävyyn, tässä reissataan joskus epämääräisessä historiassa (sanotaan vaikka 1900-luvun alkua) humoristisessa hengessä ympäri maailmaa.
Kolmen hengen joukossa kullakin on omat erikoistaitonsa ja niitä käyttäen sitten edetään vähän valitse-oma-seikkailusi-hengessä jota rytmittävät "taistelut" (jotka muistuttavat vähän Heroes of Might and Magicin vastaavia, kierrospohjaista strategiaa siis, ja osa on oikeita taisteluja mutta tilanteesta ja hahmoista riippuen voi kokeilla myös suostuttelua tai sanan säilää...)
Olen jo aiemmin tätä peliä tosiaan pelannut, nyt kokeillaan taktiikkaa jota en ole niin harrastanut eli tappelua ja tieteen jahtaamista...ja ihan mallikkaasti on lähtenyt homma vauhtiin, ensin etsittiin vanhaa druidien kivikehää ja sitten oltiin Karibialla merirosvoaarteen perässä. Lähtisiköhän seuraavaksi Egyptiin aukomaan pyramideja...

Mutta siihen palataan joskus myöhemmin, kokeillaas jotain muuta.

16.40

Väliin laitettiin paria minimalistista puzzlepeliä, jotka sopivat hyvin juuri kasuaaliin pelaamiseen, ratkaistaan pari kenttää kerralla ja sitten tehdään jotain muuta (molemmat ovat mekaniikaltaan sen verran yksiviivaisia ettei niitä kai kauhean monta kenttää jaksaisikaan).

Ensimmäinen, Hexcells, on paranneltu versio vanhasta tutusta Miinaharavasta, numerot kertovat kuinka monessa naapuriheksassa on sinisiä ruutuja ja sitten ne pitää vain löytää (ohessa on jo kenttää vähän matkaa avattu). Paremmaksi tämän pelin tekee se, että kentät on tehty sellaisiksi että ne ovat kokonaan pääteltävissä auki, Miinaharavassa kun jossain vaiheessa tulee tilanteita että sijainteja pitää arvata (ja kun se on kerrasta poikki niin se on aika turhauttava peli...). Hexcells on ainakin tähän mennessä ollut selkeästi parempi, katsotaan kuinka inhottavia juttuja se vielä onnistuukaan laittamaan...


Toinen peli KNIGHTS on myös mekaniikalta tuttu: nappulat liikuvat kuin ratsut shakissa, ja tarkoituksena on saada punaiset nappulat punaisiin ruutuihin ja siniset sinisiin (keltaiset ovat vain tiellä). Tätä peliä olen jo jonkin aikaa pelaillut varsin leppoisaan tahtiin, nyt ollaan jo kuningatar-vaikeustasolla ja kuningas-tasokin on avattu.

17.50
Renowned Explorersissa käytiin sitten Egyptissä.

Ryhmänjohtaja Dolores sai niskaansa muumion kirouksen mutta noin muuten menee ihan mallikkaasti, aarteita löytyy ja seuraavaksi voisi lähteä taas Karibialle...jahka ollaan taas tehty jotain muuta.
Huomasin nyt että tämä ei ehkä sittenkään ollut paras mahdollinen päivä pelimaratonille, koska Steamin jouluale alkaa tänään ja se perinteisesti tarkoittaa että serveri tulee olemaan ruuhkainen...no, katsotaan miten käy.

19.15
Pelasin tunnin verran yhtä jo jonkin aikaa tililläni odottanutta peliä, Neverendin Nightmaresia.

Joka visuaaliselta tyyliltään muistuttaa aika lailla Edward Goreyn sarjakuvia, yllä on lähtötilanne ja tuosta sitten lähdetään vaeltelemaan pitkin taloa jossa on...jotain outoa. Ja kun tapahtuu tarpeeksi outoja asioita niin sankarimme Thomas herää uudestaan vuoteesta, ja lähtee taas kävelemään pitkin taloa, joka on hieman muuttunut...ja tämä toistuu.

Paljon siis on luvassa pimeillä käytävillä kävelyä, ovien aukomista jne, ja kun talo ei noudata ihan perinteistä geometriaa ja siellä on joukko toistuvia teemoja (mm. samat kuvat seinillä toistuvat uudestaan ja uudestaan eri yhteyksissä...) niin pelissä on tosiaan painajaisten tunnelmaa, ja ilmeisesti psykoanalyysi on toiminut innoittajana (ja unissa talo muistaakseni symboloi unennäkijää itseään...)
Näitä indie-kauhupelejä persoonallisilla toteutuksilla ilmeisesti on tehty kohtalaisen paljon, edellisellä maratonilla pelaamani The Cat Lady kuuluu myös lajityyppiin...
Mutjoo, jotain muuta nyt ettei käy kuin Thomasille.

21.30
Nonih, Renowned Explorers ovat seikkailleet. Dolores, Kiwi ja Anna palasivat Karibialle jonne ilmestyneellä mystisellä saarella oli kakkosretken merirosvo ihan elävänä. Tai ei ihan elävänä...
Ja tämän seikkailun jälkeen oli jo tilanne pisteiden puolesta varsin mallikas, mutta vielä lähdettiin retkelle Himalajalle etsimään mystistä Shangri-Lata. Ja palattiin vielä takaisinkin, and there was much rejoicing.

Pikkuisen lagia näkyi kun ne Steamin alennusmyynnit alkoivat, ja ei varmaan kannata ihan vielä lähteä hakemaan mitään uusia pelejä, mutta onhan näitä vanhojakin. Mitäs seuraavaksi pelaisi.

23.30
Siirryin seuraavaan explorauspeliin, Reveal the Deep.

Pientä kauhuvihjailua on tässäkin, kun sukeltaja liikkuu pitkin uponneen laivan käytäviä ja löytää vihjeitä menneestä. Grafiikka on retroista pikseliä, valolla kikkaillaan ja ensimmäisen luvun (kolmesta) kävin jo läpi: kovin pitkästä pelistä ei kai tässäkään ole kyse.
Saa nähdä mitä vielä tuo tullessaan...
Lisäksi pelasin jokusen kentän Hexcellsiä, ei sekään pitkä ole (hinnoiltaan molemmat ovat siis sellaista euron parin luokkaa, eli kirjakaupasta saisi uutuusromaania samalla hinnalla ehkä parikymmentä sivua...)
Vielä jotain ennen kuin vetäydyn yöpuulle.

9.50
Illalla ja tänä aamuna paria peliä lisää, sen ohella että pelasin Hexcellsin loppuun. Lajityyppinä pidän noista pienimuotoisista pulmapeleistä (kts. myös Hook, LYNE, KAMI, Unium, Quell...) vaikka jotkut jäävätkin vähän harmittavan lyhyiksi, tosin ainakin Hexcellsiin taisi olla myös lisäosia tarjolla...

Detective Grimoire selvittää suohirviöön liittyvässä teemapuistossa tapahtunutta murhaa.

Eli kierrellään paikkaa, etsitään johtolankoja, haastatellaan epäiltyjä, tehdään johtopäätöksiä...humoristista tyylittelyä ja vaikuttaa kiinnostavalta peliltä, mutta tässä vaiheessa on vielä liian aikaista sanoa miten kokonaisuus toimii, tämä on kuitenkin vahvemmin juonivetoinen juttu.

Ja sitten "pelailin" loppuun Metamorphabetin.

Siinä missä saman tekijän Vectorparkin aikaisempi Windosill (josta olen blogannut aiemmin) oli vielä jotenkin pelillinen, tässä ollaan siirrytty jo vakaasti interaktiivisen animaation puoleen. Eli on aakkosia, ja kun niitä tönii, tökkii, venyttää tai muuten yrittää saada liikkumaan niille tapahtuu juttuja perustuen englanninkielisiin sanoihin (ylläolevassa kuvassa N:n kylkeen on ensin ilmestynyt "naapurit" ja sitten kylkeen iso "nenä". Ja kun lisää tönii niin N:n toinen sakara kasvaa ja siihen ilmestyvä rusetti implikoi "neck"iä).
Leikkikalu, jonka varsinaisena ilmaistuna kohderyhmänä on opettaa aakkosia lapsille, mutta animaationakin on hupi. Ja olin jo joitain kirjaimia selaillut ja nyt sitten osaan aakkoset A:sta Z:aan.

Jaahas, palaisiko etsimään murhaajaa vai sukeltamaan syvyyksiin vai yrittämään herätä painajaisista...

11.30
Reveal the Deepin toinen luku pelattu, ja tässä on selvinnyt jo jotain miksi tämä laiva on uponnut...tietynsuuntaiset kirjallisuusviittaukset tulevat kyllä mieleen (nimikirjaimet H.P.L. osoittanevat suuntaa niille jotka tietää, vaikka suoria viittauksia ei olekaan ollut). Kolmas ja viimeinen luku edessä.
Tässä kakkosluvussa oli kyllä yksi aika ärsyttävä kohta jossa olisi usko mennyt joten piti walkthroughista käydä katsomassa että juu, noin se pitää tehdä mutta ajoitus pitää saada kohdalleen. Ärsyttävä kohta se oli silti. Mutta noin muuten arvostan sitä että pelissä ei näköjään voi varsinaisesti jäädä jumiin, mahdollisuudet etenemiseen ovat koko ajan olemassa vaikka aina ne eivät ole kauhean selkeitä...
Olisko sitten Grimoire?

12.50
Kävinkin harrastamassa parkouria Refunctin maailmassa.


Ideana on liikkua tuollaisessa eri tasoista koostuvassa maastossa, aluksi ne ovat harmaita, mutta kun niillä käy ne muuttuvat vihreiksi. Maasto paljastuu pieni osio kerrallaan, kun pääsee tuollaiselle punaiselle läiskälle joka näkyy kuvassa oikealla niin paljastuu seuraava osio.
Alkaa ihan leppoisasti (kun hyppelyssä kontrollit ovat suhteellisen armeliaita, usein riittää että hypyt menevät edes suunnilleen oikein) mutta on tässä jo pari kinkkisempää kohtaa tullut...
Mutta tämäkään peli ei ole kovin pitkä, pääsin kerralla jo melkein puoleenväliin...

Nonih, nyt sitä Grimoirea (samalla kun syön).

15.20

Meni vähän yliaikaakin kun Detective Grimoiren juoni kulki ihan reipasta vauhtia eteenpäin ja sainpa selvitettyä murhankin ja vähän muutakin (ei edes tarvinnut ihan kaikkia johtolankoja löytää, tärkeimmät riitti). Hauska peli oli tämäkin (vaikka muutama bugikin tuli bongattua...)

Osin vahingossa, osin tarkoituksella tähän valikoimaan on nyt kertynyt paljon sellaisia pelejä jotka voi "pelata läpi" kohtuullisessa ajassa, pelin tavoitteet ovat rajallisia ja kestoaika on tunnista muutamaan: Renowned Explorers ehkä poikkeuksena koska sillä on muita suurempi uudelleenpeluuarvo vaikka yksittäinen sessio on siinäkin rajatun mittainen.
Civilizationin tai Skyrimin tapaiset useiden kymmenien tuntien massiiviset pelit ovat tietty oma juttunsa mutta niin hupinsa on näissä pikkupeleissäkin, erityisesti kun niissä on hyvinkin persoonallisia tarinoita, tyylejä ja toteutuksia (ja arvostan että näiden hinnatkin ovat yleensä varsin sopivia, kahvikupin hinnalla löytyy jo valikoimaa...)

21.12.16

Attilio Gatti - Saranga, viidakon poika (ja NTK-muistutus!)

Ei kansikuvaa, koska satuin saamaan käsiini NTK-sarjaa edeltävän painoksen vuodelta 1944 ilman kansipapereita, mutta on tästä myös yksi painos NTK-sarjassakin, luultavasti yksi sarjan harvinaisempia teoksia (suom. Sirkka Miettinen, kansi näkyy bloggaushetkellä esim. täällä)

Saranga on jossainpäin keski-Afrikkaa asuva nuori pygmi, kolme jalkaa pitkä ja hampaat ovat juuri viilatut teräviksi vaikka varsinaisesti ei vielä metsästäjien joukkoon lasketakaan. Mutta eräälle metsästysretkelle pääsee kuitenkin mukaan ja tästä lähtee sitten liikkeelle tapahtumasarja joka vie Sarangan uusiin tilanteisiin ja polulle jonka lopussa hän on täysiarvoinen metsästäjä.

Tultuaan niiden luo, jota rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa, hän iski keihäänsä kärjen maahan, muisti vielä seisovansa kalliolla ja kohotti aseensa lujalla liikkeellä ilmaan.
Sitten, kääntyen vain isänsä puoleen, niinkuin nuoren metsästäjän tulee, hän sanoi: "Isä, kaikki on hyvin."

Alussa lukeminen oli hieman tahmeaa, koska kirjan henkilöihin ja tapahtumiin oli hieman hankala päästä sisään (kun en ole viidakossa asuva pygmi), varsinkin kun liiallista tunteiden ilmaisua karsastetaan joten kerronta pysyy tietoisesti aika toteavana, ja merkillistä termistöä vilisevänä.
Uteliaisuus kuitenkin veti eteenpäin: eihän tällaisia kirjoja nykyään enää kukaan kirjoita eikä juuri luekaan, joten tässä lukijakin on pimeässä viidakossa. Ja tarinakin sitten asettui vähän perinteisempään nuortenkirjamalliin, vaikkei kerronta sitä aina tehnytkään (ja hei, tässä poltetaan hasista, onko NTK-sarjassa mitään muuta kirjaa jossa moista tapahtuu?)

Kirjan loppupuolella kävin katsomassa vähän tietoja Attilio Gattista ja ilmeisesti tämä olikin ihan oikeasti ahkera Afrikan reissaaja joka oli tutustunut pygmeihin ja alueeseen jota kuvaa, ja dokumentoinut paljon näkemäänsä, joten tämäkään kirja ei kai ole mitenkään kolonialistifantasia vaan antropologinen osuus pohjaa todellisuuteen...ja täällä mainitut huomiot tekemästään elokuvasta sopivat kyllä tähän kirjaankin, tarina itsessään noudattaa toki formaattia mutta mukana on runsaasti tapojen ja elämän kuvausta, ja henkilöitä kohdellaan arvokkuudella (silloin kun Saranga hölmöilee, se johtuu siitä että on nuori ja kokematon).

Kai sitten oli hyvä että tämän luin.

Tässä yhteydessä muistutan myös, että itselleni asettama NTK-haaste alkaa myös saapua kohti ilmoitettua päätepistettä, vuoden loppua, kirjoitan vielä lähipäivinä oman summauksen haasteesta, muutkin jotka haasteeseen sopivia kirjoja olette lukeneet voitte niistä ilmoitella.
En tiedä luenko tämän vuoden aikana enempää haastekirjoja: niitä olisi kyllä tarjolla kun juuri huomasin lähidivarissa nipun sopuhintaisia kiinnostavia sarjan teoksia ja accidentally niitä muutaman...eli joka tapauksessa luen näitä myös ensi vuonna.

19.12.16

Kurjen siivellä -lukuhaasteen summaus


 (Kuva taide-elokuvasta Dasepo Naughty Girls)



Koska loppuvuodesta en näytä olevan lukemassa enää lisää sopivia kirjoja Kurjen siivellä -haastetta varten, lienee aika laittaa se pakettiin.

Sanna aloitti viime vuoden lopussa itä-aasialaisen kirjallisuuden lukuhaasteen, ja kun japanilainen kirjallisuus on muutenkin lähellä sydäntä niin pitihän tähän lähteä mukaan, jos vaikka tulisi luettua enemmän mm. kiinalaista ja korealaista kirjallisuutta...

Vuoden aikana luin haasteeseen yhteensä 11 kirjaa:
Otsuichi - Zoo
Eileen Chang - Lust, Caution
Banana Yoshimoto - The Lake
Kenzaburo Oe - Teach Us to Outgrow Our Madness
Ma Jian - Stick Out Your Tongue 
Pu Songling - Wailing Ghosts
Shuri Kido - Harhakuvien äiti
Kaori Ekuni - Blink blink
Ogai Mori - Villihanhet
Krys Lee - Drifting House
Yasushi Inoue - Erään väärentäjän elämä

Näistä seitsemän oli japanilaisia; koska edellisenä vuonna luin 11 japanilaista, niin näiden suhteen tuli jopa jonkin verran takapakkia, tämän vuoden suuret maat ovat muualla. Mutta näistä seitsemästä kirjasta neljän kirjailijan kirjoja en ollut aiemmin lukenut, ja Morin ja Inouen kirjat ovat sentään ihan klassikoita jotka sietikin lukea.
Ja haaste sai lukemaan lisää kiinalaista ja korealaista kirjallisuutta, ei sitäkään ihan niin paljoa kuin vuoden alussa olisin halunnut mutta kuitenkin. Kolme näistä oli novellikokoelmia ja yksi pienoisromaani, joten lyhyessä proosassa pysyttiin, ne legendaarisen massiiviset kiinalaisklassikot odottavat parempia aikoja...Taiwanista tai Mongoliasta puhumattakaan.

Täytyy kyllä sanoa että mikään näistä en nyt noussut "paras kirja ikinä"-tasolle, suosikkini taisivat olla nuo Kenzaburo Oen ja Ma Jianin kirjat, joskin Inouelta, Leeltä ja Otsuichilta voisi kultakin nostaa myös esiin novellin tai kaksi...kyllä niistä jo saisi aikaan aika kivan antologian.
Mutta parhaat japanilaiset olen lukenut aiemmin, ja kiinalaiset ja korealaiset odottavat yhä löytämistä.

17.12.16

Proosa lyhyt kuin päivä

Käynnissä olevaan novellihaasteeseen liittyen Reader, why did I marry him -blogissa päätettiin julistaa novellimaraton tälle lauantaille, ja totta kai minunkin pitää lähteä mukaan. Harrastin itsekseni jo novelleilla maratoonaamista juhannuksen tienoilla "Proosa lyhyt kuin yö"-nimikkeellä, joten vastaava maraton tässä talvipäivänseisauksen lähellä on mitä sopivin, ja otsikkokin syntyi itsestään.

Muutama novellikokoelma on varattuna, useampi kuin mitä maratonilla tullee luetuksi, katsotaan mihin suuntaan fiilikset kulkevat.
Aikomus on aloittaa n. kello 20.00 ja jatkaa sunnuntai-iltaan kello 20 asti, joskin taas perinteisesti aion myös nukkua välillä, ja varmaan sitä jotain muutakin tulee lukemisen seassa tehtyä, käytyä ulkona tms.

21.00
Aloitettu leppoisasti, kun söinkin tässä samalla, lukemalla kolme Andrea Levyn novellia kokoelmasta Six Stories & An Essay (eli kolme novellia ja se essee vielä lukematta): jokaisen novellin alussa on myös lyhyt maininta sen taustoista, milloin kirjoitettu tms.
The Diary oli viehättävä juttu teatteripuvustajasta joka sattuu saamaan käsiinsä ihailemansa näyttelijän päiväkirjan, Deborah lapsista, erityisesti naapuruston pahatapaisesta tytöstä, ja That Polite Way That English People Have hivenen naivista nuoresta jamaikalaisnaisesta joka matkustaa Englantiin (viimeinen on ainakin inspiroitunut kirjailijan äidistä...)
Peruslaadukasta tavaraa, henkilöt ja välähdykset heidän elämästään ovat hyvin toteutettuja, eli enköhän minä nämä loputkin lue, mutta väliin voisi ottaa jotain muuta.

3 novellia, 56 sivua

22.40
"What are you going to do?" I asked, wondering.
"Do?" His waxed mustaches quivered like the whiskers of an irritable tom-cat. "Do? Parbleu, should one slap the face of Providence? Mille nons. Me, I shall serve them as they deserve, no less. May Satan fry me in a saucepan with a garnish of mushrooms if I do not so!"

Vaihdoin Seabury Quinnin The Casebook of Jules de Grandiniin. Quinn oli yksi Weird Tales -lehden suosituista kirjoittajista 1920-30-luvuilla, vaikka jälkimaineensa ja vaikutuksensa onkin jäänyt kauas HP Lovecraftin, Robert E Howardin ja kumppanien taakse, ja tämä on kokoelma keskeisen sankarinsa seikkailuista.
Ja Jules de Grandinin perusidea onkin aika helppo summata fraasilla "Hercule Poirot, vampyyrinmetsästäjä", vaikka kahdessa lukemassani tarinassa, Children of Ubasti ja The House of Horrors, ei vampyyreja olekaan, mutta muita kauhuja kylläkin. Ja tarinat, no, ne ovat värikästä pulproskaa, eli sopivalla taajuudella just hyvää.

Yhteensä 5 novellia, 133 sivua.

Ei näitä kyllä peräkkäin lue liian monta, eli vaihdetaan taas. Takaisin Levyyn vai johonkuhun kolmanteen? Tällaisella vaihtelulla ei tosin synnytetä kovin tehokasta flowta mutta novelleilla se on ehkä muutenkin hankalaa, ehkä tähän pitääkin suhtautua enemmän ilotulituksena.

00.00


It's so hard to talk with John about my case, because he is so wise, and because he loves me so.
But I tried it last night.

Nyt sitten lukaisin kokonaisen teoksen, joka tosin on näitä Penguinin mustia klassikoita, eli pieneen niteeseen mahtui kolme novellia: Charlotte Perkins Gilmanin The Yellow Wall-Paperissa on nimitarinan ohella myös novellit The Rocking Chair ja Old Water.
Nimitarinassa kertojalla on "temporary nervous depression - a slight hysterical tendency", näin sanovat kertojan puoliso ja veli, molemmat arvostettuja lääkäreitä, ja niinpä kertojan pitää levätä kaikessa rauhassa ja välttää kaikkea toimeliaisuutta ja liian voimakkaasti stimuloivaa seuraa...mutta talossa jonne ovat väliaikaisesti muuttaneet maalle, makuuhuoneessa jossa kertoja viettää suuren osan ajastaan, on häiritsevä keltainen tapetti jonka kuvioista ei oikein ota selvää ja joka öisin näyttää kaltereilta joiden takana on vankina nainen...
Ehkä edellisen kirjailijan johdattamana tästä tuli vähän mieleen Lovecraft, M.R.James ja erityisesti Edgar Allan Poe, vähän eri näkökulmasta tosin (ja feministinenkin luenta kyllä välkkyi näkyvissä, ehkä Omppu kommentoi sitä lisää jos päätyi tämän lukemaan maratonilla kuten aikoi).
The Rocking Chair sijoittuu myös James/Poe-akselille vähän kummitusjuttumaisena, ja Old Water taas oli enemmän mustan huumorin leimaama tarina joka on ehkä runoilijoille hyödyksi ja meille muille huviksi.

Olisi näitä enemmänkin voinut lukea.

Yhteensä 8 novellia, 188 sivua

Ihan kohtalaista tahtia edetään neljän tunnin jälkeen, ei ole mitään tosi lyhyitä juttuja ollut (niitäkin näkyy kyllä parissa kokoelmassa olevan, katsotaan tulevatko maratonille), muttei mitään pienoisromaani-mittaakaan. Ja sivumäärässäkään ei ihan huippunopeutta edetä mutta ihan kohtuullista tahtia...
Ehkä tässä vielä pitää jotain silmäillä ennen nukahtamista, mutta päivityksiä tullee vasta aamupäivän puolella.

10.30

I was a bit fed up with being alone. It had been liberating for the first days - a bit like the way people describe a visit to a nudist colony. But after that the novelty wears off, and everyone is glad to put their clothes back on.

Eilenillalla (tai siis yöllä) ja tänä aamuna luvussa oli Gyrðir Elíassonin Stone Tree -kokoelma, jota luin noin puoleenväliin, 13 tarinaa eli 56 sivua.
Kuten voi huomata, nämä olivat lyhyitä novelleja, parin kolmen sivun mittaisia, ja tuossa mitassa alkaa tulla oikeasti tulla kova polarisaatio hyvien ja vähemmän hyvien välillä, tämänmittaiset novellit voivat olla hätkähdyttäviä viiltoja, anekdoottisen iskeviä jalokiviä, tai sitten epämääräisiä hetkellisesti välähtäviä tunnelmakuvia jotka jäävät enemmän pikkukiviksi. Gyrðirin tarinat ovat enemmän jälkimmäistä, ne kuvaavat hetkellisiä tilanteita ja niissä on ajoittain ihan kiinnostavan tuntuista kuvastoa, mutta jälkeensä jättämä fiilis on yleensä "entäs sitten". Toistuvana teemana näissä on yksinäisyys, vapaaehtoinen tai pakotettu, ja kirjoihinkin viitataan melkein jokaisessa...
Tämä tosin on sen verran lyhyt kirja että tämän varmaan lukee loppuun vaikkei niin suuresti vaikutakaan, ja eihän sitä tiedä jos sieltä joku yllätyskin löytyy.

21 novellia, 244 sivua

Mutta nyt välillä jotain muuta.

12.10

Palaamme Jules de Grandinin pariin kahden novellin voimin, The Silver Countess ja The Corpse-Master. Vaikka kirjallinen taso onkin yhä aika, no, epäilyttävä, niin on näissä silti aika näyttäviä ideoita, sellaisia joista saa kivoja kansia pulp-lukemistoihin. Ja jälkimmäinen tarina toi myös mieleen että niin, zombiet eivät vielä tämän novellin kirjoitusaikana olleet kauhutarinoiden peruskuvastoa, eivätkä nykyäänkään näin voimakkaasti voodoo-puolta korostavat...(rohkenen mainita tämän pelkäämättä että spoilaan, eiköhän jokainen nykyinen lukija joka yliluonnollisen kauhun populaarikuvauksiin on tutustunut arvaa hyvin nopeasti mistä on kyse, huomattavasti nopeammin kuin novellien henkilöt).
Toistan myös aiemman havainnon, että aikalaiskuvauksina nämä pulp-lukemistot ovat täynnä kiinnostavaa ajankuvaa, asenteita yms., tavallaan tästä tulee mieleen tämä aihe josta olen juuri keskustelut muualla koska tälläkin puolella aineistoa löytyy...

23 novellia, 303 sivua.

Pitäisiköhän käydä ulkona.

15.00
Mainitsen tässä vaiheessa että ison osan maratonia taustamusiikkina on ollut teemaan sopivasti Massive Attackin Singles-boksi, joskin Massive Attackin sinkut ovat sellaisia puolen tunnin mittaisia eli samanmittaisia kuin jonkun muun artistin älppärit...nyt soi Teardrop (Mad Professor Mazaruni Instrumental).

Ja tässä välillä reippailin ulkosalla ja luin yhden Penguin-klassikkopokkarin lisää, Johann Peter Hebelin How a Ghastly Story Was brought to Light by a Common or Garden Butcher's Dog. Hebel oli saksankielinen kirjailija 1700-1800-luvun vaihteessa ja tässä valikoimassaan esittelee taitoaan lyhyiden juttujen kertojana. Teos menee ehkä "novellin" reunoille, toisaalta tällaiset kerrotut tarinat, tarut, legendat ja anekdootit ovat yksi novellin esimuoto ja tyylinä minua suuresti viehättävä...

Sometimes a cheeky trick comes off, sometimes it costs you your coat, often your skin as well. But in this case it was only coats.


Näissä jutuissa on paljon huijaritarinoita, pari kummitusjuttua ja muita huvittavia (ja opettavaisia) anekdootteja. Mukana oli pari tuttua, mm. tarina kulkurin kivisopasta joka on tosi hyvää mutta vielä parempaa jos mukaan laittaisi hieman lihalientä ja vihanneksia ja...mutta aika monta myös sellaista joita en ollut aiemmin kuullut. Hauska teos, ja 53 sivuun on mahdutettu 26 tarinaa...

Yhteensä 49 novellia, 356 sivua.

Palaisiko sitten Andrea Levyn pariin?

16.15

I am not in the habit of making friends with strangers. I'm a Londoner. Not even little grey-haired old ladies passing comment on the weather can shame a response from me. I'm a Londoner - aloof sweats from my pores. But I was in a bit of a predicament; my period was two days early and I was caught unprepared.

Andrea Levyn Six Stories & an Essay luettu loppuun: kirjan nimi on harhaanjohtava koska mukana oli itse asiassa seitsemän tarinaa ja essee, joskin February oli lähempänä anekdoottia kuin kirjan muut novellit...
Ja ihan hyvä että jätin sen esseen, Back to My Own Countryn, lukemisen viimeiseksi vaikka se olikin kirjassa ensimmäisenä, vaikka tietty temaattisuus ja inspiraation käyttö omasta elämästä tuli kyllä muutenkin läpi...ja teemanahan on ennen kaikkea siirtolaisuus, rotu, erilaisuus, luokka, ja esseessään Levy tarkastelee omaa varsin monimutkaista suhdettaan noihin, sekä laajemmin Länsi-Intiaa ja Brittiläistä Imperiumia.
Niin, ja novellit itsessään ovat erinomaisia, näissä ei ole epämääräistä fiilistelyä vaan tarkkoja sivalluksia, huumorilla ja ilman, ihmisten raadollisuuden osoittaen tai ilman.
Pidin, ja laitan kirjailijan nimen muistiin: muu tuotantonsa on kai enemmän romaaneja, en tiedä miten näiden tarinoiden ansiot toimivat pitemmässä formaatissa mutta kiinnostaa kyllä kokeilla.
Ja suosittelen nyt sinullekin.

53 novellia, 404 sivua (en laskenut sitä esseetä mukaan).

17.00

Yksi tarina Jules de Grandinin seikkailuja lisää, Ancient Firesissa majaillaan kummitustalossa.
Hercule Poirot taisi jossain kirjassa mainita että tapaa liioitella ulkomaalaisuuttaan hämätäkseen ihmisiä, mutta varmaan Poirotinkin mielestä de Grandin liioittelee, kun on selvästi hyvin vaikea sanoa kahta lausetta heittämättä väliin jotain ranskaksi...
Huomasin myös että kirjan lopussa on jonkun kommentaattorin rationalisointia historiallisesta taustasta, lähinnä siis siitä miksi tämä de Grandinin asuttama New Jerseyn kolkka tuntuu yhtä aktiiviselta paranormaalin keskuspaikalta kuin Sunnydale, Kalifornia.

54 novellia, 436 sivua.

18.00

Luin Gyrðir Eliassonin Stone Treen loppuun, 11 novellia lisää 57 sivussa. Ja ei, eivät vieläkään vakuuttaneet, epämääräisiä impressioita joista ei jäänyt oikein mitään käteen. Siellä täällä seassa oli välähdyksiä jostain josta olisi ehkä saanut jotain tehtyäkin, mutta...no, kirja oli lyhyt.

65 novellia, 493 sivua.

Vielä olisi pari tuntia aikaa, ja maratonkesto alkaa hiipua, mutta jos tässä vielä jotain lukisi, parbleu!

19.30


Nonnih, kaksi viimeistä novellia Jules de Grandinin tapauksista, The Serpent Womanissa joku tai jokin on ryöstänyt pikkulapsen, ja toisaalla on nähty hirviömäisen kokoinen käärme, ja The Chapel of Mystic Horrorissa satanistikultti suunnittelee kauheaa rituaalia...tyylilajina pysyy reippaasti pulpkauhu. Kaksi novellia lisää ja 80 sivua tuottaa lopputulokseksi

67 novellia, 573 sivua.

Vielä olisi ollut aikaa lukea jotain sopivan lyhyttä, vaikka jotain Leonid Andrejevin valittujen teosten niteestä että olisi tullut luettua jotain suomeksikin, mutta eiköhän tämä nyt kuitenkin ole tässä, palataan muihin potentiaalisiin joskus toiste.

Yhteensä näköjään novellien keskimääräinen pituus pysyi alle kymmenessä sivussa, siitä tulee tuo runsas novellien määrä, vaikka lopulta se johtuu vain parista niteestä jotka olivat erikoistuneet lyhyisiin novelleihin...jos olisin lukenut vaikka vain tuon Quinnin kirjan ja hyllyssä odottamassa olleen Samuel Delanyn novellikokoelman niin sivumäärä olisi ollut suunnilleen sama mutta novelleja olisi tullut vain parikymmentä.

Päätin tässä keskittyä kuitenkin muutamaan novellikokoelmaan, lukea niitä vaikkakin epäjärjestyksessä, sen sijaan että olisin lähtenyt ihan täysin hyppimään tarjolla olleiden novellikokoelmien välillä. Koska on näissä kokoelmissa kuitenkin myös tiettyä yhtenäisyyttä.

Myös laadullisesti. Andrea Levy osoittautui mieluisimmaksi kirjailijaksi (ja jos siis jotain luette niin The Diary, Loose Change, February...), Gilman ja Hebel olivat ansiokkaita ja Quinn myös viihdyttävä, joskin Elíasson jäi pettymykseksi. 
Mutta hauskaa oli taas maratoonata, ja nyt pitänee käydä katsomassa miten muut ovat pärjänneet.

Novellihaasteessa luettujen novellien kokonaismäärä on tämän maratonin myötä jo 90, ja voin luvata että lisää tulee.

16.12.16

Samuel R. Delany - The Einstein Intersection

 

Kirjan ensimmäisen luvun alussa on sitaatit Joycen Finnegan's Wakesta ja Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistyksestä. Silloinkin kun alustana on halpa scifi-pokkari, Samuel R Delany ei ole kovin hienovarainen tuodessaan esiin kirjallisia ambitioitaan.
Muiden lukujen alkuun on myös laitettu monenlaisia sitaatteja, mukaanlukien otteita Delanyn omasta päiväkirjasta, jossa hän kommentoi tämän kirjan kirjoittamista, koska metatasokin sopii mukaan.

No, mistä kirja sitten kertoo?

"[...]We've had quite a time assuming the rationale of this world. The irrationale presents just as much of a problem. You remember the legend of the Beatles? You remember the Beatle Ringo left his love even though she treated him tender. He was the one Beatle who did not sing, so the earliest forms of the legend go. After a hard day's night he and the rest of the Beatles were torn apart by screaming girls, and he and the other Beatles returned, finally at one, with the great rock and the great roll." I put my head in La Dire's lap.

Kirja kertoo myyteistä, ja jostain kaukaisesta tulevaisuudesta, jonka asukkaat haparoivat jo kadonneiden ihmisten jättämässä kulttuurissa ja myyteissä. Päähenkilö, Lo Lobey, on vuohipaimen jolla on jonkinlaisia musiikillisia lahjoja, ja kun rakastettunsa Friza kuolee, lähtee Lobey etsimään tätä ja syytä miksi tämä kuoli...

Orfeuksen ja Ringon ohella viittaillaan myös Minotaurokseen, Billy the Kidiin, Jeesukseen, Buddhaan, Einsteiniin, Gödeliin ja ties minne...lopputuloksena varsin hämmentävä soppa josta on aika vaikea sanoa mistä lopulta oli kysymys, ja aika hankala kuvata niitäkään osioita joista jotain tajusi (koska niiden paljastuminen on tietysti osa kirjaa).
Mutta samalla on todettava että on viihdyttävämpää olla hämmentynyt Delanyn kirjan seurassa kuin tajuta kaikki jostain heikomman kirjailijan teoksesta...ja lopulta kyse onkin mysteeristä, joka ylittää kielen todistuksen (siihenhän viittaa myös kirjan nimikin, sitten kun siihen kirjassa viitataan).

Aika vähän tulee nykyään luettua scifiä, mutta Delany on yksi luottokirjailijoista, scifinsä ja fantasiansa tapaa olla reippaan allegorista, filosofista, kulttuuris-yhteiskunnallista kiinnostavan haastavalla tavalla. Blogatuissa olen näköjään keskittynyt 60-luvun lopun tuotantoon (tämä julkaistiin 1967, Nova 1968, Hogg kirjoitettiin 1969 vaikka julkaistiinkin vasta paljon myöhemmin), vaikka ennen blogiaikaa olenkin lukenut myös varhaisempaa että myöhempää tuotantoaan. Ja varmaan luen lisääkin.

12.12.16

Eve Garnett - Kulmakujan perhe & Yllätyksiä Kulmakujalla


Tupla-annos englantilaisen Rugglesin perheen elämää joskus 30-luvulla: ensimmäinen osa ilmestyi 1937, toinen osa aika lailla myöhemmin (miksi, sen voi lukea Eve Garnettin wiki-sivulta) mutta suoraa jatkoa se kuitenkin on, kolmatta osaa ei kai suomeksi tullutkaan (molemmat kirjat on suomentanut Laila Järvinen, jälkimmäisen "tekijän luvalla lyhentäen" vaikka näinkin se on pitempi kuin ensimmäinen...)

Monien muiden NTK-sarjassa lukemieni kirjojen tapaan tämä on aika episodimaista kerrontaa, sattumuksia Rugglesin seitsenhenkisen perheen elämästä ilman sen kummempaa jatkuvaa juonta. Perheen vanhemmilla on vähän tavallista suurempi rooli ja kun useampi lapsi perheestä saa oman "soolonsa" niin ketään varsinaista keskushenkilöä ei tule (toiseksi vanhin tyttö Kate saa kuitenkin suhteessa eniten sivuja, ja kolmas kirja keskittyy ilmeisesti täysin häneen).
 Huomionarvoinen seikka tässä kirjassa omana aikanaan ja nykyäänkin on perheen asema: Rugglesit ovat vankasti työväenluokkaa, äiti Rosie on pyykkäri ja isä Joe roskakuski, ja vaikka perhe ei varsinaisesti puutteesta kärsikään niin koko ajan mukana seuraa tarkka taloudenpito, jossa pennit ja shillingit lasketaan tarkkaan (ja Englannissahan muutenkin sosiaaliluokka näkyy paljossa...mm. äidin ajatus kastaa kaksospojat Rolandiksi ja Nigeliksi tyrmätään nopeasti, heistä tulee Jim ja John).
Ilmeisesti tätä edeltävässä brittilastenkirjallisuudessa keskiluokkaisuus on ollut normi josta ei poikettu, enkä sitten tiedä onko nykylastenkirjallisuudessakaan tällaisen arjen (siis nimenomaan arjen) kuvaaminen kovin yleistä...
Tietysti nykylukija saa omia kiksejään aikakaudesta ja sen kuvauksesta, ja perinteiseen tapaan nykyäidit voivat sitten kauhistella kuinka vapaasti lapset tässäkin seikkailevat...ja Garnett piirtää tarpeeksi sujuvasti henkilökuvia, että vaikka tämä ei kovin syvälliseksi kirjallisuudeksi menekään niin ajan ja paikan fiilis kuitenkin välittyy.

NTK-haaste jolkottelee eteenpäin, vielä olisi ainakin pari kirjaa jotka huvittaisi lukea ennen vuodenvaihdetta, katsotaan nyt miten käy (ja vaikka haaste loppuisikin niin ehkä näitä voi lukea senkin jälkeen...)

9.12.16

Yasushi Inoue - Erään väärentäjän elämä

 

Vielä löytyy luettavia kirjoja Kurjen siivellä -haasteeseen, lisää modernin japanilaisen kirjallisuuden keskeisiä edustajia neljän novellin verran (kolmessa suomentajana Kai Nieminen, yhdessä Pirkko Vahervuori). Jotain yhteistä näissä on mutta sellaista vaikeasti kuvattavaa...ja kuten usein käy, oli osa novelleista parempia kuin toiset.

Niminovelli kertoo kirjailijasta jolta on tilattu elämäkerta jokunen vuosi aiemmin kuolleesta taidemaalarista, ja tähän perehtyessään tutustuu myös toiseen elämäntarinaan, taiteilijan entiseen ystävään joka myöhemmin keskittyi suurelta osin tuottamaan väärennöksiä taiteilijan teoksista...ja tämän toisen miehen tarina kaikessa mitättömyydessään ja epäonnessaan valtaa huomiota nerokkaalta ja onnistuneelta taiteilijalta.
Täysikuu taas käsittelee suuryrityksessä tapahtuvia henkilövaihdoksia, entinen johtaja siirtyy sivuun ja tilalle tulee uusi, mutta eipä uudenkaan asema ikuisesti pysy...

Noista kahdesta pidin enemmän, viehättävän tunnelmallisia kuvauksia ihmisyydestä sen kaikessa hauraudessaan, kuvattu yhtä aikaa viileän rehellisesti että lempeän ymmärtävästi...Vanhan velan kuvaama kohtaaminen jossa henkilöt eivät varsinaisesti tunne toisiaan, mutta toinen on vuosia sitten vaikuttanut ratkaisevasti toisen elämään, sen sijaan ei niin vaikuttanut ja Obasuten reflektoinnista vanhasta traditiosta, jossa vanhukset tietyssä iässä kannetaan vuorelle kuolemaan, oli aika vaikea saada kiinni että mitä tässä nyt oikein halutaan sanoa (joskin mieleen tuli kyllä aiemmin lukemani Inouen kirja Äitini tarina, jonka kuvaama äiti kyllä muistutti aika paljon Obasuten äitiä...)

Tulipahan luettua ja oli tässä ansionsa vaikka tässäkin ihan terävin kärki jäi löytymättä.

6.12.16

Sarah Hall - The Beautiful Indifference

 

Kirjaston hyllyistä jatkamme teemalla "joku novellikokoelma kirjailijalta josta en ole kuullutkaan".

Sarah Hallin seitsemässä novellissa liikutaan paikasta ja elämäntilanteesta toiseen (vaikka liikkujat taitavatkin olla pääosin brittejä, mielellään pohjois-Englannista), yhdistävänä piirteenä on enemmän tyyli ja fyysisyyden, ruumiillisuuden korostuminen: seksiä tietysti mutta myös väkivaltaa, luonnon aistillista kokemista niin kauniimmilla kuin groteskimmilla tavoilla, epämääräistä uhkaa (niin kirjan henkilöiden elämässä kuin suoremmin havainnoituina).
Ensimmäinen novelli, Butcher's Perfume, alkaa reippaasti kun päähenkilön, teinitytön ystävä kertoo miten hakkasi kaksi muuta tyttöä pubin edessä jakaen tietysti myös käytännön vinkkejä miten asia kannattaa hoitaa, ja jatkuu ystävän perheen kuvailulla, perheen joka on varsin värikäs (ja jossa ehkä brittiläisiä northerner-kliseitä harrastetaan).

He was a looker, with the royal swagger of his old man. I'd seen him go to work on a lass. He had the ability to cut through what little pride she had, to strip her of common sense and condition her to waiting by the phone, waiting outside a pub in the rain, waiting for the characteristic bastard's alba a few weeks later when he'd got bored - telling her she had a dry quim, old biddy skin, fat belly, or spots on her arse, and that's why he no longer fancied her.

Muissa novelleissä metsästetään töitä ja minkkejä, odotetaan rakastajan tulemista, matkustetaan...näin suomalaisittain erityisen huomionarvoinen on viimeinen novelli Vuotjärvi, jossa pariskunta viettää kesää savolaisen järven rannalla olevassa kesämökissä (ja Suomi kuulostaa Suomelta, eli kirjailijalla on varmasti hyvät lähteet olleet).
Itse asiassa nostaisin juuri ensimmäisen ja viimeisen novellin, Butcher's Perfumen ja Vuotjärven, kokoelman parhaiksi: niissä on vahva paikan tuntu ja kokonaisuuksina ovat hallituimpia ja tyydyttävimpiä kokonaisuuksia. The Agencyn alku vaikutti hyvältä mutta oli lopulta vähän liian, no, helppo ja muissa oli hyviä piirteitä ja yksityiskohtia vaikka ihan samanlaista vaikutusta eivät tehneetkään...
Viime aikoina olen muutenkin pohdiskellut ruumiillisuutta sen monissa muodoissa, joten sinänsä tämä novellikokoelma sopii hyvin tähän, ja jos verrokkeja pitäisi nostaa niin mieleen tuli Beryl Bainbridge: hieman epämiellyttävä mutta näkyvissä on hillittyä voimaa...pitää romaanejaan joskus myös harkita.

Poor Magda had not been well all year. She'd been ragging too much, as if a week were a month in her Eve's calendar. She had two strange knots under her arms. They felt pliant and downy like wasps' nests when she put my fingers there, saying, Now, Dolly, don't get into a tiz.

Kirjasta on blogannut myös Sannabanana. Ja novelllihaaste etenee seitsemän novellin verran, yhteislukemaksi tulee siis jo 19.

4.12.16

Michel Tournier - Taaborinvuori ja Siinainvuori (Eläköön essee!)

Eläköön essee -haaste etenee kiireettömästi mutta etenee kuitenkin: syyskuussa Nipvet-Juha haastoi minut haudottuaan haastetta ensin itse pari kuukautta, ja niin minullakin vierähti hetki ennen kuin sain sopivan vastauksen aikaan...

Haasteen säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta. 

Jonkin aikaa meni miettiessä miten lähtisin aihetta käsittelemään: juuri silloin ei ollut käsillä mitään otollista teosta, vaikka vuosien varrella kohtalaisen määrän esseitä olenkin lukenut. Joskus 10-15 vuotta sitten minulla oli niiden kanssa aktiivisempikin kausi jolloin kolusin kirjaston esseehyllyjä läpi lukien mitä oli tarjolla (ja mm. Markku Envallin ja Veijo Meren miellän ensisijaisesti esseisteiksi, muu tuotanto on muuta) ja myöhemminkin esseehenkinen muoto on viehättänyt (myös sen limittyminen kaunokirjallisuuteen, mm. Jorge Luis Borgesin ja Leena Krohnin tuotannossa raja esseen ja novellin välillä on joskus häilyvä).
Ja olenhan sanonut myös blogikirjoittamisessa olevan esseistiikan piirteitä...

Mutta myönnetään että viime aikoina lajityyppi on jäänyt vähän kaunokirjallisuuden jalkoihin, poislukien jotkut tietokirjat jotka käyttävät esseemuotoa mutta joiden aihealueet ovat sen verran erikoistuneita että en tiedä viitsinkö lähteä käsittelemään niitä blogissa (jos haluatte siis kuulla mm. Edward Schillebeeckxista, joudutte lukemaan häntä itse). Bloggaukset löytyy kuitenkin ainakin Fadimanista, Zweigistä, Eliotista...

Minulla oli toinenkin ajatus mielessä, mutta yhdessä divarissa poiketessa satuin huomaamaan hyllyssä Michel Tournierin kirjan, josta en ollut aiemmin kuullutkaan, ja kun kaikista muista lukemistani Tournierin kirjoista olen pitänyt ja tämä oli vieläpä esseekokoelma, niin pakkohan tämä oli ostaa. Lukemisen aloittamisessa meni kuitenkin vielä pari kuukautta, mutta itse asiassa tämä olikin ajoitukseltaan varsin onnistunut, liittyen kirjan aiheeseen (lisäksi huomasin nyt kirjan toimittajan nimen, katselin hänen hääkuvaansa juuri männäviikolla kysyen kuka siinä on...maailma on pieni. Suomentaja on Annikki Suni.)


Tournier kirjoittaa kuvataiteista, hyvin tietoisesti: nimiesseessä erityisesti käsitellään kuvan ja sanan suhdetta, ja teema toistuu myös myöhemmissä teksteissä, joissa jotain olennaista kuvista yritetään tavoittaa tekstin avulla tai joissa muuten kuvan ja tekstin suhde on esillä.
Tournier asettaa vastakkain Siinain, jossa Jumala antoi Moosekselle laintekstin mutta jossa Jumalan suora näyttäytyminen oli mahdottomuus (ja vuoren juurella kansa teki kultaisen vasikan kuvan), ja Taaborinvuoren, jossa Kristuksen jumaluus kirkastui näyksi jota ei voi sanoin kuvata. Näiden kuvan ja sanan absoluuttien välillä on länsimainen kulttuuri sittemmin seikkaillut...
Kuvaa ja kuvallisuuden kulttuuria käsittelevään romaaniin, Kultapisaraan, viittaillaan usein, samoin kuin sen viittauksiin, ja Tournierin tuotannon muitakin piirteitä on teoksessa mukana: lihallisen fyysisyyden mysteerit ja joulu, aika jolloin Sana tuli lihaksi (joulu on kuvataiteen kannalta merkittävä asia, koska juuri inkarnaatio teologisena tapahtumana mahdollisti että kristinuskossa, toisin kuin juutalaisuudessa tai islamissa, Jumala on kuvattavissa: kuvakielto on harhaoppia. Siksi tämä kirja oli hyvä lukea adventtiaikana).

Tätä esseetä seuraa sarja yksittäisiin taiteilijoihin keskittyviä tekstejä. Tämä voisi olla liiankin haastava osuus kun kirjassa ei ole mukana yhtään esimerkkikuvaa taiteilijoiden teoksista, ja ainakin minulle lukuisista taiteilijoista oli varsinaisesti tuttu vain yksi, Wassily Kandinsky, ja pari muuta tunnistin niminä mutten varsinaisesti tiennyt millaisia teoksia tekevät.
Nämäkin esseet olivat tästä huolimatta kiinnostavia, parin kolmen neljän sivun impressioita joissa puhuttiin paljon myös kyseisen taiteilijan teoksiin liittyvistä ominaisuuksista, perspektiivistä tai asetelmista tai valosta tai muista vastaavista asioista. Luettavia ja hieman ajattelua avartavia, vaikka ehkä olisinkin saanut näistä enemmän irti jos oikeasti tuntisin kuvataidetta paremmin...

Kirjan lopussa on vielä jokunen lyhyt essee yleisemmistä aiheista, joista ihastuttivat erityisesti esseet mainoskuvaamisesta ja muotikuvasta. Tällaiset jutut ovat syy miksi minä Tournierin kirjoista olen pitänyt, niiden parissa päätyy joskus katsomaan tuttua asiaa hyvinkin yllättävästä näkökulmasta niin että se on saatu täysin luonnolliseksi. Tournier ei mukasyvällisesti tuomitse kaupallista mainoskuvaa tai hörhöistä muotia, tai ironisesti syleile niitä, vaan vain tarkastelee niitä itsessään.

Hieman epäröiden aloitin kun olin sisällysluetteloa katsonut, mutta niin vain tämäkin kirja oli mitä erinomaisin: kiitos Tournier, kiitos Juha, kiitos Marjatta (suosittelen muita kuitenkin lukemaan sen Kultapisaran ensin).

Kenellekäs minä lähettäisin tämän haasteen? (tällä vauhdilla vastattavaksi ehkä jossain vaiheessa ensi vuotta)
Haluaisiko Margit lähteä mukaan? (ja jos Omppu haluaa lukea vaikka tämän saman kirjan kun se kerran hänelläkin löytyy, niin sen kun)