Boris Akunin - Pelagia and the Black Monk

 

Nykyvenäläisistä kirjailijoista dekkaristi Boris Akunin on tutuin, Erast Fandorin -dekkareita olen lukenut kolme ja näitä Pelagioita vuosi sitten The White Bulldogin. Kumpikin sarja sijoittuu historialliselle Venäjälle, tämä kirja aivan 1800-luvun loppuun (tarkkaa vuotta ei paljasteta, mutta tietyt historialliset tapahtumat ovat juonen kannalta tärkeitä. Mutta mitkä, sitä en paljasta).

Kirja alkaa varsin suoraan siitä mihin edellinen päättyi: piispa Mitrofaniin hiippakunnan alueella olevasta luostarisaaristosta tulee tieto, että siellä on maineikkaimman erakkosaaren lähistöllä yöllä nähty mustakaapuinen munkki kävelemässä vetten päällä ja varoittamassa uhkaavasta kirouksesta...
Piispa Mitrofanii lähettää asiaa tutkimaan nuoren nihilistiälykön, mielikuvituksettoman poliisipäällikön ja älykkään lakimiehen joille kaikille käy jollain tavalla huonosti, ja tästähän piispa sydämistyy sairaskohtaukseen; kohtauksen aikana sisar Pelagia päättää tarttua toimeen, ja, no, juttu käykin hyvin monimutkaiseksi.

Fandorin-sarjassa eri kirjat versioivat eri dekkarilajeja vakoojatrilleristä suljetun tilan whodunnittiin. Pelagia-kirjoissa taas viittaillaan hieman leppoisaan cozy-lajityypissä neiti Marplen tapaan paitsi että oikeasti ei lainkaan: tämän kirjan alkupuoli flirttailee jo kauhufantasian suuntaan, väkivallan uhka on todellinen ja toistuva ja muutenkin groteskin tummia yksityiskohtia pudotellaan tasaisin väliajoin. Ja toisaalta kirjan lukuisat henkilöhahmot ovat kaikki värikkään ilkikurisesti kuvattuja ja miljöö hahmoinen on jokseenkin eksentrinen (luostarin väki, sen yhteydessä olevan mielisairaalan johtaja ja potilaat ja hiippakunnan etsivätkin ovat kaikki varsin voimakkaita persoonallisuuksia). Ja tavallaan tuo voimistaakin erikoislaatuista tunnelmaa, kun varsin humoristinen tunnelma kääntyykin yllättäen uhkaavaksi.

Vaikutteita otetaan selvästi myös venäläisklassikoista, kerronta on laveaa ja poimuilevaa ja juonenkäänteitä riittää. Ja henkilöt ja miljöö huomioonottaen myös tapahtumat ovat varsin eksentrisiä, erikoiseen rikosjuttuun liittyy monenlaista erikoislaatuista ajattelua. Kerronnan rytmityskin on huomionarvoinen, kirja alkaa varsin hitaasti mutta kierrokset kiihtyvät loppua kohti, ja toisaalta esim. loppupuolella kun jännitystaso on jo korkealla, kerronta katkaistaan yhden henkilön taustamuistelojen ajaksi. Ja silti silläkin on merkitystä.

Myönnän myös hörähtäneeni ääneen kun vihdoin tajusin mistä tässä kaikessa oli lopulta kyse. Mustan munkin salaisuus on varsin...erikoislaatuinen, mutta sellainen joka tätä bloggaajaa ilahdutti suuresti.
Ja ennen loppuakin...kaikki lukemani Akuninin kirjat ovat olleet varsin mainioita, mutta tämä nousi suosikikseni. Pitää jostain kärkkyä se kolmas Pelagia-kirja, tai jatkaa Fandorinin seurassa...

Boris Akunin - Pelagia and the White Bulldog

Kirjan tapahtuma-aika on 1800-luvun jälkipuolisko ja paikka pieni venäläiskaupunki Zavolzhsk. Alueen piispa Mitrofaniille on kertynyt jonkin verran mainetta monimutkaisten ongelmien selvittäjänä: hieman harvemmalle on tiedossa että ratkaisijana on itse asiassa useammin vaatimaton ja hieman köpelö nunna, sisar Pelagia.
Nyt Mitrofanii on saanut pyynnön eräältä alueen rikkaalta leskirouvalta että joku yrittää tappaa hänen rakkaita bulldogejaan, yksi myrkytettiin ja muutkin ovat vaarassa. Vaikka viesti kuulostakain liioittelulta, lähtee sisar Pelagia kuitenkin katsomaan tilannetta...ja kun matkalla törmää jo kahteen ruumiiseen joilta on leikattu päät irti, vaikuttaa siltä että jotain muutakin on tapauksen takana...

Boris Akuninilta olen aiemmin lukenut kolme Erast Fandorin -kirjaa ja yhdestä blogannutkin. Paitsi historiallisesta miljööstä, Akuninin kirjat ovat huomionarvoisia niiden pastissiluonteen vuoksi: vaikka ovatkin dekkareita niin dekkarien alagenrejä on useita ja Akuninin eri kirjat ovat eri genrejen edustajia. Aiemmin lukemani Fandorin-tarinat olivat poliittinen trilleri, vakoojaseikkailu ja brittiläisen kultakauden whodunnit, tämä kirja taas määrittyy cozy-alatyyppiin. Zavolzhsk on vähän kuin Christien St Mary's Mead, Pelagia neiti Marplena, varsin idyllinen pikkukaupunki jonka pinnan alla onkin kaikenlaista kuohuntaa ja pahuutta (ja täsäs kirjassa onkin tapahtumia joita Christie ei olisi Marple-kirjoihinsa laittanut...)

Mutta jos lukee tätä pelkästään cozy-dekkarina tai sellaisen pastissina, saa ehkä pettyä (ja kun lueskelin Librarythingin kommentteja kirjasta, osa olikin pettynyt), koska Akunin oli päättänyt sekoittaa mukaan toistakin kirjallista ainesta, aikakauden venäläisiä klassikoita. Perinteiseksi dekkariksi kirjan kaikkitietävä kertoja päätyy aika ajoin hyvinkin äänekkääksi ryhtyessään kuvailemaan kaupunkia ja siellä ja sen ulkopuolella vaikuttavia ihmisiä, ryhmiä ja aatteita ja näiden välisiä suhteita ja kirja viittaa jatkuvasti itsensä ulkopuolelle (tämä ei ole ensimmäinen omituinen rikosjuttu jota Pelagia ja Mitrofanii ovat selvittelemässä, niin sarjan ensimmäinen kirja kuin onkin, ja lopussa ollaan jo aloittamassa seuraavan kirjan tapahtumia). Ja mitä tulee Zavolzhskin suhteelliseen idyllisyyteen tulee, kirjassa myös esitellään ne yhteiskunnallis-eettis-filosofiset periaatteet joilla tilanne on muodostettu, joten pettymystä ei tuoteta niillekään lukijoille jotka Anna Kareninan parissa kestivät sivukaupalla jatkuvia selostuksia Annan sentimentaalisesta hömpästä voidakseen lukea Levinin mietteitä maanviljelyksestä. (Jotkut ovat tietysti myös lukeneet kirjasta kommentteja Venäjän nykytilanteesta, epäilemättä sellaisia joita sinne on laitettu).

Mutta dekkarinakin tämä on kiitettävän kimurantti, ja kirjasta nauttiminen luultavasti vaatii että pitää myös Marplesta ja vastaavista kirjoista; toisaalta jos lukee vain niitä niin kirja saattaa muilta osin käydä tuskastuttavaksi...

Boris Akunin - Leviatanin purjehdus

Tämä on kolmas Akuninin historiallisista Erast Fandorin -dekkareista, olen aikaisemmat Asaselin salaliiton ja Turkkilaisen gambiitin lukenut joku vuosi sitten.
Vaikka nämä ovatkin periaatteessa jatkoa toisilleen ja tässäkin mainitaan ohimennen noiden edellisten kirjojen tapahtumia niin jatkumo on hyvin väljä, ja Akunin vaihtaa tyylilajia kirjasta toiseen: Asaselin salaliitto oli poliittinen trilleri, Turkkilainen gambiitti vakoojatarina ja tämä sitten perinteinen whodunnit-murhamysteeri (kirjailijan mukaan dekkarin tyylilajeja on 16, seuraavissa kirjoissa sitten lisää).

Pariisissa kuohuttaa epätavallisen julma murha, lordi Littlebyn talon kaikki asukkaat, kymmenen henkeä on kaikki surmattu ja Littlebyn kokoelmista löytyvä kultainen Shiva-patsas varastettu. Tuota pikaa patsas kuitenkin löytyy talon läheltä Seinen pohjasta. Tapausta valaisee vain johtolanka joka viittaa murhaajan lähtevän pian höyrylaiva Leviatanin neitsytmatkalle...

Ja tietysti matkalle osallistuu myös sankarimme Erast Fandorin. Kertojina toimii joukko matkustajia joista monilla toki on perinteen mukaisesti jotain salattavaa, ja joista joku saattaa olla murhaaja...Fandorin itse ei kertojana toimi, joten häntä seurataan vain muiden silmin ja ison osan kirjasta hän toimiikin lähinnä kulisseissa. Kertojilla on kaikilla varsin omanlaisensa ääni (ja Anton Nikkilän suomennos vetää hyvin) eli kirja oli viihdyttävä, toisaalta Fandorin jäi varsin etäiseksi hahmoksi ja varsinaisena arvoitusdekkarina tämä ei ehkä ole aivan "reilu".

Mutta 20-30-luvun brittidekkarien henkeä tässä kyllä löytyy, murha-arvoitusta ja seikkailua eksoottisissa ympäristöissä. Kyseisten kirjojen hieman epäilyttävää sivuvirettä on myös nostettu melkein parodian asteelle, eli rasismi ja jingoismi on hyvin keskeisessä asemassa kirjassa...ja kun kirjassa ei myöskään kannata ihan kauheasti miettiä kuinka realistista tai todennäköistä tällainen tapahtumasarja mahtaakaan olla niin näyttää siltä että Akunin ei ole kirjoittanut vain pastissia vaan myös kommentoi lajityyppiä. Jos noista sotienvälisistä brittidekkareista pitää, kannattaa tähänkin tutustua (ja jos ei pidä, saanee tästä vahvistusta pitämättömyydelleen).