Nykyvenäläisistä kirjailijoista dekkaristi Boris Akunin on tutuin, Erast Fandorin -dekkareita olen lukenut kolme ja näitä Pelagioita vuosi sitten The White Bulldogin. Kumpikin sarja sijoittuu historialliselle Venäjälle, tämä kirja aivan 1800-luvun loppuun (tarkkaa vuotta ei paljasteta, mutta tietyt historialliset tapahtumat ovat juonen kannalta tärkeitä. Mutta mitkä, sitä en paljasta).
Kirja alkaa varsin suoraan siitä mihin edellinen päättyi: piispa Mitrofaniin hiippakunnan alueella olevasta luostarisaaristosta tulee tieto, että siellä on maineikkaimman erakkosaaren lähistöllä yöllä nähty mustakaapuinen munkki kävelemässä vetten päällä ja varoittamassa uhkaavasta kirouksesta...
Piispa Mitrofanii lähettää asiaa tutkimaan nuoren nihilistiälykön, mielikuvituksettoman poliisipäällikön ja älykkään lakimiehen joille kaikille käy jollain tavalla huonosti, ja tästähän piispa sydämistyy sairaskohtaukseen; kohtauksen aikana sisar Pelagia päättää tarttua toimeen, ja, no, juttu käykin hyvin monimutkaiseksi.
Fandorin-sarjassa eri kirjat versioivat eri dekkarilajeja vakoojatrilleristä suljetun tilan whodunnittiin. Pelagia-kirjoissa taas viittaillaan hieman leppoisaan cozy-lajityypissä neiti Marplen tapaan paitsi että oikeasti ei lainkaan: tämän kirjan alkupuoli flirttailee jo kauhufantasian suuntaan, väkivallan uhka on todellinen ja toistuva ja muutenkin groteskin tummia yksityiskohtia pudotellaan tasaisin väliajoin. Ja toisaalta kirjan lukuisat henkilöhahmot ovat kaikki värikkään ilkikurisesti kuvattuja ja miljöö hahmoinen on jokseenkin eksentrinen (luostarin väki, sen yhteydessä olevan mielisairaalan johtaja ja potilaat ja hiippakunnan etsivätkin ovat kaikki varsin voimakkaita persoonallisuuksia). Ja tavallaan tuo voimistaakin erikoislaatuista tunnelmaa, kun varsin humoristinen tunnelma kääntyykin yllättäen uhkaavaksi.
Vaikutteita otetaan selvästi myös venäläisklassikoista, kerronta on laveaa ja poimuilevaa ja juonenkäänteitä riittää. Ja henkilöt ja miljöö huomioonottaen myös tapahtumat ovat varsin eksentrisiä, erikoiseen rikosjuttuun liittyy monenlaista erikoislaatuista ajattelua. Kerronnan rytmityskin on huomionarvoinen, kirja alkaa varsin hitaasti mutta kierrokset kiihtyvät loppua kohti, ja toisaalta esim. loppupuolella kun jännitystaso on jo korkealla, kerronta katkaistaan yhden henkilön taustamuistelojen ajaksi. Ja silti silläkin on merkitystä.
Myönnän myös hörähtäneeni ääneen kun vihdoin tajusin mistä tässä kaikessa oli lopulta kyse. Mustan munkin salaisuus on varsin...erikoislaatuinen, mutta sellainen joka tätä bloggaajaa ilahdutti suuresti.
Ja ennen loppuakin...kaikki lukemani Akuninin kirjat ovat olleet varsin mainioita, mutta tämä nousi suosikikseni. Pitää jostain kärkkyä se kolmas Pelagia-kirja, tai jatkaa Fandorinin seurassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti