Satunnaisia löytöjä divarin runohyllystä: Endre Ady on unkarilainen Eino Leinon aikalainen, jonka tuotannosta suomentaja Anna-Maija Raittila on tehnyt temaattisen läpileikkauksen keskittyen Adyn Jumala-runouteen: uskonnollinen aineisto ei ilmeisesti edusta Adyn koko tuotantoa mutta on kuitenkin keskeinen osa sitä.
Adyn kuvaama Jumala ei ihan perinteisimpiä kristillisiä (tai monen muunkaan uskonnon) käsityksiä edusta, Adyn Jumala tapaa olla etäinen, kylmä ja välinpitämätön ja muutenkin vähän ristiriitainen asia, vaikka puhuja olisikin kaipaava ja mystiikkaa tavoitteleva...ja ilmeisesti onkin spekuloitu tarkoittaako Ady jotain muuta puhuessaan Jumalasta tai muista kristillisistä symboleista. Kovin iloinen kirja ei siis ole, jo ennen ensimmäistä maailmansotaa johon Ady suhtautui alusta lähtien synkän pelokkaasti toisin kuin moni aikalaisensa ainakin aluksi...
Mutta kuitenkin, tässä on etsintää, kaipausta, voimaakin vaikka sitten edes seuraavaan päivään asti, aina läsnä olevaan eksistentiaaliseen kauhuun ei kuitenkaan niin vain sopeuduta.
Adyn tyyli on suht modernia, käännöksissä ei mitallisuutta harrasteta juuri lainkaan eikä ilmeisesti alkukielisissäkään, mutta on tässä silti hieman laulumaisuutta, ja huomiota herättävän paljon harrastetaan toistoa, niin yksittäisten sanojen kuin kokonaisten fraasien. Ja sellaisena tämän lukeminen vain lukemisena kävi joskus työstä, tämä suorastaan vaati ääneen lukemista.
Hyödyttömin uhri
Näin yltä päältä veressä
en ole ollut ikinä,
näin kuurona ja mykkänä
en ole ennen valunut,
poreillut, virtana huutanut,
pohjia myöten uupunut.
Joskus käteni puutuu,
kourastani tippuu jokaisen
taistelevan ihmisen veri,
ja minä vain itken ja katselen.
Sydämeni, urhea soturi,
sinä et kuole kuin sankari,
te puutuvat käsivarteni,
olette kuolleet jo sadasti,
ja te kuuluisat, surulliset silmäni,
surkaa, surkaa alati.
Silloin, kun Kaikkeus salamoi,
kun Jumalan käsi huitaisee,
ei yksi sydän, yksi käsi, yhdet silmät, yksi veri
kaikkien puolesta kamppaillenkaan,
kaikkien silminä,
kaikkien käsinä,
kaikkien verenä,
ei se kirousta estää voi.
2 kommenttia:
Tuosta runosta tulee minulle se vaikutelma, että kaveri kokee olevansa jotenkin vastuussa koko maailmasta. Että hänen pitäisi oikaista vääryydet, mutta hän ei pysty. Ehkä hän kokee olevansa älymystön edustaja, jonka pitäisi antaa neuvoja porukoille, miten elellä? Ehkä hän tajuaa, ettei ketään oikeesti voi neuvoa, pitää vain antaa kaiken mälsän tapahtua? Katsoitko jostain, ettei alunperin runot olisi mitallisia?
Kävin katsomassa unkarinkielisiä esimerkkejä, uran keskivaiheilta julkaistussa A menekülo Élet -kokoelmassa on joissain runoissa tunnistettavia riimitysskeemoja, osassa ei ainakaan minun silmääni ole, ja jos unkaria suunnilleen lausutaan kuin kirjoitetaan niin en varsinaista mittaakaan huomaa kuin ehkä joistain.
Ja tulkintasi lienee ihan oikea, tuollaista maailmantuskan kokemusta tuntui muutenkin löytyvän ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikaan (tämä runo julkaistiin postuumissa kokoelmassa 1923, Ady kuoli 1919). Ja kun nyt wikikuvausta luen niin tuo "Sydämeni, urhea soturi, sinä et kuole kuin sankari" voi suoraan viitata Adyn terveydentilaan, syfilis oli heikentänyt aortaa sen verran että se saattoi pettää minä hetkenä hyvänsä...
Lähetä kommentti