Unto Kupiainen - Aamukuutamo

Jatkamme Unto Kupiaisen runotuotantoon tutustumista satunnaisessa järjestyksessä: tämä teos on vuodelta 1946, siis sotarunojen jälkeen mutta ennen noita muita lukemiani.

Biografista luentaa on taas aika vaikea vältellä tässä Kupiaisen saippuaoopperassa, aiheita ja tunnelmia on muitakin mutta vahvasti esiiin nousee sarja runoja intohimoisesta rakkaudesta, myös kielletystä, ja pettämisestä (näköjään Kupiainen ei ollut tähän aikaan naimisissa, mutta kahdesta tai useammasta samanaikaisesta naissuhteesta on kuitenkin puhe), aihe johon tullaa palaamaan myös myöhemmässä tuotannossa.
Ja toisena joukkona rakkaussuhteen loppumista käsitteleviä runoja sen verran että on vaikea uskoa etteivätkö edes vähän koettua todellisuutta heijastaisi...

Suuri osa runoista on lyhyitä, lyhyempiä kuin missä muodossa Kupiainen pärjää paremmin, mutta pari pitempääkin on mukana, runosykli Ylösnousemus merellä ja pari juhlarunoa, jossain tapahtumassa varmaan lausuttuja.
Ja kuten aiemminkin, kovin epätasaisena mennään, paljon on suht unohdettavaa tavaraa mutta kyllä niitä välähdyksiäkin riittää, jotkut osat Ylösnousemuksesta merellä ja Koira ja Ainoa tanssi ja Siniharmaat silmät ja...

Syksyllä

Sinä kypsyit ja putosit minusta pois
kuin valmis hedelmä omenapuusta.
Kipeämmin ei taivas rangaista vois
elontäydestä, kuumasta toukokuusta.

Syysyö tuo hurmansa huurteisen,
minä oksani ojennan, paljas runko.
Oma sydän on vieras, ja välitä en,
syliss' öiden säilyn vai palellunko.

Mikä nautinto julma on kuolemaa
kuten ennen elämän mehua juoda!
Syystähdet syttyvät taivaan taa.
Sydän, kun sinä kylmenet, haava ei vuoda.

Oli tehtäväs vain hänet kypsyttää,
veri kuohuva vihkiä elämälle.
Nyt päättyi työsi, ja se mikä jää,
se enää ei kuulu kypsyttäjälle.

Läpikuultava pilvikö vain väräjää,
kun elämä liukuu auringon alla
joka tuokio muuttuen, - matkanko pää
vain, kuolema, kultaa sen purppuralla.