Viktoriaanisen kirjailijan M.E. (Mary Elizabeth) Braddonin toisen kirjan olin aikoinaan rekisteröinyt mieleeni yhtenä 1001-kirjana jonka voisi lukea, se saa vielä odottaa kun luin nyt tämän pitemmän ja lyhyemmän novellin yhteisniteen.
She was very handsome. Her hair was of the darkest brown, her eyes grey - those large grey eyes, fringed with long black lashes, which are more dangerous than all other eyes ever invented for the perdition of honest men.
Nimitarinassa nuori nainen, Ellinor, saa kuulla olevansa rikkaan setänsä perijä, pienellä ehdolla: sedällä on kasvattipoika Henry Dalton, jota Ellinor ei ole koskaan tavannut, mutta jonka kanssa pitäisi mennä naimisiin tai muuten perintöä ei tule. Asianhoitaja Margrave on tietysti hyvin ymmärtäväinen jos Ellinor moisesta kieltäytyy, ja näin Ellinor aikookin aluksi tehdä mutta kohdattuaan Henryn, mieltyy hän tähän ja niin soivat hääkellot, ei ehkä rakkaudesta mutta arvostuksesta.
Mutta tarinassa on salaisuuksia! ja valheita! jotka sotkevat kuvioita...
Who can wonder that the Germans are a ghost-seeing people, when it is remembered that they eat raspberry jam with roast veal?
The Mystery at Fernwoodissa nuori nainen matkaa tapaamaan sulhasensa sukua muratin peittämään yorkshirelaiseen kartanoon, mutta tarinassa on salaisuuksia! ja valheita! jotka sotkevat kuvioita...
Braddonin lajityypiksi mainitaan "sensaatio-fiktio", ja ymmärrän kyllä nimityksen. Jutut ovat monen muun aikakautensa kirjan tapaan ilmestyneet aikoinaan jatkokertomuksina lehdissä ja ovathan ne, no, aika roskaa mutta 150 vuotta vanhassa roskassa on oma kulttuurihistoriallinen viehätyksensä ja sijainti genrekartalla on aika mielenkiintoinen.
Goottilaisvaikutteet ovat varsin selvät, Fernwoodissa selvemmin mutta The Lawyer's Secretissakin on samaa: kiinnostavaa jälkimmäisessä on että lajityypistä on otettu ripaus koukeroproosaa ja byronisia henkilöitä jotka kärsivät salaisuuksista (teos viittaa suoraan sinnepäin) mutta synkkien linnojen Italiassa sijaan tarina onkin siirretty lontoolaisen kotilieden lämpöön (ja myöhemmin Pariisiin, muttei sen demimondeen). Mieleen tuli myöhempi esimerkki, Ira Levinin Rosemaryn painajainen, jossa sama temppu tehdään yliluonnolliselle kauhulle, siirretään laji "normaaliin" ympäristöön.
Braddonin verrokki-aikalaisena mainitaan Wilkie Collinsin The Moonstone, jota pidetään dekkarigenren varhaisimpiin kuuluvana edustajana, ja vähän samaa tässäkin on. Braddon ei kirjoita dekkaria, keksin kyllä hyvissä ajoin mistä tarinassa oikein on kyse ja mistä salaisuuksista tässä vaietaan, mutta silti sinne ja trillerin suuntaan tässä tunnutaan kehittyvän joskin Braddon ihan oikeasti syyllistyy siihen mistä Rinehartia syytetään, salaisuuksien pimittämisen keskeinen syy tuntuu olevan että tarina vaatii sitä, ei että se olisi henkilöiltä kauhean uskottavaa käytöstä (kyllä, naamapalmuilin näiden tyyppien kanssa).
Kirjaa voi suositella jos tuo siirtymä goottilaisesta romaanista dekkariin ja trilleriin kiinnostaa, ja ajankuva on viehättävää, vaikka noin muuten kirjallisia ansioita en kovin korkealle nosta (okei, feministisellä luennalla voi saada jotain irti miten naisen yhteiskunnallinen asema kuvataan, mutta siihenkin saattaa olla otollisempia tekstejä...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti