Runon ja suven juhlaa

Kuten parin päivän takaisessa bloggauksessa mainostettiin, järjestettiin tänään runokävely Helsingin  keskustassa: kävimme tervehtimässä J.L. Runebergin, Eino Leinon, Aleksis Kiven ja Larin Parasken muistomerkkejä ja sieltä Kansalaistorille ja Sanomatalon kahvilaan.

Runoutta hehkuvan Runebergin luo alkaa kertyä ihmisiä

Vaikka aamupäivällä näyttikin vielä huonolta, niin sää olikin dynaamisen yllätyksellinen, aurinko paistoi suuren osan matkaa ja välissä sitten keveitä sadekuuroja. Ja vaikka hieman pohdituttikin että tuleekohan paikalle ketään muita kuin me järjestäjät (tai meistäkään kaikki) niin tulihan meitä ihan mukavan kokoinen joukko, bloggareita, runoilijoita tai muuten vaan kiinnostuneita, osa ollen mukana osan aikaa ja osa koko reissun (siitä ei sitten ole niin varmuutta että kiinnittivätkö satunnaisemmat ohikulkijat mitään huomiota...). Ja mukana oli myös Helmet-kirjastojen kirjastopyörä, jonka valikoimissa oli mukava kattaus monenlaista runoutta (olivat myös lainattavissa, ja lainattiinhan niitä myös).

Ja luettiin runoja, muistomerkilliset olivat tietysti edustettuina mutta myös paljon nykyrunoutta, ja puhuttiin runoista ja lukemisesta, innostuneesti silloinkin kun joku "ei ollut mun juttu" (koska ei kaikki voi olla), ja juttua olisi varmaan voinut jatkaa pitempäänkin...(itse luin Olli Kymäläistä, Aleksis Kiveä, Larin Paraskea, Heidi Rundgrenia, Juho Niemistä, Katri Valaa, Uuno Kailasta)
Kivaa oli, tehdääs tämä uudestaan.

Eino Leino - Väinämöisen laulu

Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
yks kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
Kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yksi sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
Ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ ja tarmo.

Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
riemuja muita
ja murheita muita?
Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,
en kaloja meren,
en kukkia nurmen.
Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,
ei esiintuoda.
Sankarin sopii
laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
miten kipinät syttyy
ja jälleen sammuu
ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,
katinkultaa,
laineiden läikkyä.
Sankarin laulaa sopii niinkuin meri,
suurena, pyhänä,
peljättävänä -
lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.

Yksi on laulu
ylitse muiden:
ihmisen, aattehen, luonnon ankara laulu.
Kansat katoo,
ei katoa mahti
jonka on laulanut mahtaja heimonsa hengen.

Eino Leino - Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja

Nyt mennään vähän epiikan puolelle, tässä kokoelmassa kun seurataan nimessä mainittujen historiallisten henkilöiden vaiheita ja melkein koko kirja on kirjoitettu yhdessä mitassa (välissä on sykli muunlaisia lyhyempiä runoja). Toki varsinainen sisältö ei juurikaan toimintaa sisällä, tässä tosiaankin Juhana ja Catharina runoilevat toisilleen (yllättäen aika paljon rakkaudesta). Renessanssi-henkeä on mukana, vaikka en sitten tiedä kuinka historiallisesti pätevää tämä mahtaa olla, esim. mahtoiko Juhana oikeasti identifioitua näin innokkaasti suomalaiseksi...

Kun tässä on aika lailla yhtenäistä jatkumoa niin tästä kokoelmasta ei ole oikein mitään noussut myöhemmin siteeratuksi Leino-klassikoksi. Ja alkupuoli oli vielä aika kiinnostavaa mutta myönnän että jossain vaiheessa alkoi puuduttaa kun aiheet, mitat tai tyyli eivät juurikaan vaihdelleet...mutta hetkiä toki tästä löytyi (ja tässä niteessä myös joitain Tapio Tapiovaaran kuvituksia, kirjana tämä on kyllä nätti).

Arte & Marte (ote)

Meist' alkaa valtasuku Suomen uuden,
me perustamme, mitä perii muut,
ja vaikk'on verho eessä vastaisuuden,
nää mulle virkkaneet on viikot, kuut:
me ihmistämme korven ihanuuden,
me teemme puistikoiksi kerven puut,
myös pian täällä huojuu pyökit, tammet,
on taidelammikkoina metsälammet.

Ja tuonne lehtoon kilpakentän luomme,
miss' urhot jalot taittaa peitsiään
vuoks impiensä ihanain, ja tuomme
näin muiden maiden tavat maahan jään,
myös trubaduureille me suojan suomme,
jotk' omaa kieltä rahvaan raa'an tään
voi taivutella siroin taiderunoin,
näin sankartöille seppeleitä punoin.

Mut suotta solmia on voiton vöitä,
kun miestä ei, ken niillä vyötettäis,
tääll' ensin tehtävä on sankartöitä,
jos mieli, että harput heläjäis,
siks tuumin pitkin päivää, pitkin öitä,
ikuisin mistä meille maine jäis,
ens iskun Moskovako ansaitseisi,
vai Tukholmaanko meri meidät veisi.

Ah, Catharina, runon, kalvan impi,
Sa määrää, kunne meidät kuljetat,
kump' on Sun mielestäsi kaunihimpi:
haemme haaveet, joita halajat.
Ei Sulle riitä Suomen korpi, rimpi,
ei Venään veet, ei Ruotsin rantamat,
vain maailman jos jalkain juureen toisin,
ma ehkä arvoisesi olla voisin.

Suven ja runon päivänä

Legenda

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
ne merta, maata muinoin matkasi,
niin kerrotaan, he kesä-illan tulle
myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

He alle istahtivat koivupuun,
mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
he joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:

"Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mi kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

"Vaan Herra hiljakseen vain hymyili:
"Voi olla, maa on karu, kylmäki,
ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin."

Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen.
Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes
ja vainiolta roudan valta raukes.

Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
sa istut koivun alla, on kuin täällä
viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

Noin runoili nuori Eino Leino 115 vuotta sitten. Muitakin mainioita, parempiakin, kesärunoja herralta löytyy mutta menköön nyt tälleen. Toisaalta vähän jokaisessa niistä kesärunoista on tuollaista haurauden melankoliaa, monissa paljon enemmänkin (aluksi ajattelin siteerata ensimmäisen säkeistön "Näin unta kesästä kerran"-runosta, mutta se jatko on sellaista ettei voinut).

Eino Leino - Helkavirsiä (1903, 1916)

Tuolla edellisessä viestissä mainitsin että nuo vanhemmat eeppiset runoelmat ovat aika lailla oma juttunsa. Pääasiana niissä on kuitenkin se mistä ja mitä kertovat ja runomitta tuntuu olevan paikalla lähinnä sen vuoksi että sitä on helpompi lukea myös ääneen, jopa silloin kun lukee sitä ensi kertaa eikä vielä tiedä mitä se seuraava rivi tuo tullessaan.
Ja vastaavasti ei tuollaisia juuri nykyään kirjoiteta, ainakaan pitempiä runoelmia, viimeinen hurraa taisi olla siinä romantiikan aikakaudella.
Niin, Leinon Helkavirsiä. Lukemassani niteessä oli sekä ensimmäinen sarja jonka kirjoitti vähän päälle parikymppinen, innoittunut ja rakastunut, ja toinen sarja jonka kirjoitti nelikymppinen kyynisempi. Rinnakkaiselo ei ole ihan niin jyrkkä kuin Laulujen laulun ja Saarnaajan välillä mutta huomasihan sen eron. Ja kummin päin vain, kansanballadi kyllä on toimiva muoto.

Kokoelmassa oli joitain ennalta tuttuja (kai kaikki Tumman tuntevat, ja Räikkö Räähkä ja Ylermi ylpeä isäntä ovat myös tuttuja hahmoja) mutta myös sellaisia jotka nyt ensi kertaa näin, tässä muodossa. Samoja teemoja on toki tullut vastaan niissä vanhoissa balladeissa...
Mitä tästä nyt voi sitten sanoa. Vähän kuin Quentin Tarantinon leffat, hyviä mutta pastissi on pastissi.

Oterma ja Katerma (ote)

Oli kerran mies Oterma,
Otermalla veli Katerma,
kummallakin nainen nuori.

Ajoivat aamulla varahin
hämäräisen metsän halki;
lauloi puussa Lemmon lintu:
"Ontuva on mies Oterma,
kaunoinen on mies Katerma,
hyv' on syödä Hiiden linnun
veljen maksoa veristä."

Veli vanhempi kirosi:
"Mitä laulat Hiiden lintu!"

Sanan saattoi nuorempainen:
"Raikui matkamme ratoksi."