Nyt mennään vähän epiikan puolelle, tässä kokoelmassa kun seurataan nimessä mainittujen historiallisten henkilöiden vaiheita ja melkein koko kirja on kirjoitettu yhdessä mitassa (välissä on sykli muunlaisia lyhyempiä runoja). Toki varsinainen sisältö ei juurikaan toimintaa sisällä, tässä tosiaankin Juhana ja Catharina runoilevat toisilleen (yllättäen aika paljon rakkaudesta). Renessanssi-henkeä on mukana, vaikka en sitten tiedä kuinka historiallisesti pätevää tämä mahtaa olla, esim. mahtoiko Juhana oikeasti identifioitua näin innokkaasti suomalaiseksi...
Kun tässä on aika lailla yhtenäistä jatkumoa niin tästä kokoelmasta ei ole oikein mitään noussut myöhemmin siteeratuksi Leino-klassikoksi. Ja alkupuoli oli vielä aika kiinnostavaa mutta myönnän että jossain vaiheessa alkoi puuduttaa kun aiheet, mitat tai tyyli eivät juurikaan vaihdelleet...mutta hetkiä toki tästä löytyi (ja tässä niteessä myös joitain Tapio Tapiovaaran kuvituksia, kirjana tämä on kyllä nätti).
Arte & Marte (ote)
Meist' alkaa valtasuku Suomen uuden,
me perustamme, mitä perii muut,
ja vaikk'on verho eessä vastaisuuden,
nää mulle virkkaneet on viikot, kuut:
me ihmistämme korven ihanuuden,
me teemme puistikoiksi kerven puut,
myös pian täällä huojuu pyökit, tammet,
on taidelammikkoina metsälammet.
Ja tuonne lehtoon kilpakentän luomme,
miss' urhot jalot taittaa peitsiään
vuoks impiensä ihanain, ja tuomme
näin muiden maiden tavat maahan jään,
myös trubaduureille me suojan suomme,
jotk' omaa kieltä rahvaan raa'an tään
voi taivutella siroin taiderunoin,
näin sankartöille seppeleitä punoin.
Mut suotta solmia on voiton vöitä,
kun miestä ei, ken niillä vyötettäis,
tääll' ensin tehtävä on sankartöitä,
jos mieli, että harput heläjäis,
siks tuumin pitkin päivää, pitkin öitä,
ikuisin mistä meille maine jäis,
ens iskun Moskovako ansaitseisi,
vai Tukholmaanko meri meidät veisi.
Ah, Catharina, runon, kalvan impi,
Sa määrää, kunne meidät kuljetat,
kump' on Sun mielestäsi kaunihimpi:
haemme haaveet, joita halajat.
Ei Sulle riitä Suomen korpi, rimpi,
ei Venään veet, ei Ruotsin rantamat,
vain maailman jos jalkain juureen toisin,
ma ehkä arvoisesi olla voisin.
2 kommenttia:
Eino Leino oli tuommoinen aika suvereeni runontaja, joka nähtävästi pystyi ilmaisemaan itseään aika mainiosti kulloinkin valitsemallaan tyylillä. Tämä jambi-poljento on varmaankin sopii rakastavaisten väliseen riimittelyyn. Itselleni tuli tuosta näytteestä se tunnelma kuin Leino olisi pyrkinyt rakentamaan runoelmallaan Suomelle komeaa menneisyyttä? Tässä kohtaa ei olisi pahitteeksi mainita runoelman kirjoitusvuotta tai ensimmäistä julkaisuvuotta.
Ensijulkaisu on 1919 (tämä minun lukemani on viides painos 1954, tosin näköjään painoksiksi 2-4 on laskettu kootut tai valitut teokset, eli tämä on toinen painos omana niteenään...)
Eli myöhäisempiä kokoelmiaan ja tietysti julkaisuajankohta on historiallisesti dramaattista aikaa, ja Leinon bibliografiasta huomaan samalta ajalta löytyvän jotain muutakin ehkä samantyylistä (Simo Hurtta, runoja isonvihan ajoilta). Ja mieleen tuli kyllä että tässä vaiheessa Dantet ja muut oli jo käännetty...
Juhana näyttäytyy Ursus Finlandicuksena ja Catharina taas valittelee kuinka on päätynyt tänne Ultima Thuleen, tuota näytettä seuraavassa runossa varoittelee Juhanaa luottamasta liikaa suunnitelmiinsa tai kansaansa...
Ah, Juhana! He sua rakastavat,
niin luulet, luotat että pety et,
mut heillä rakastaa on toiset tavat
kuin meillä: sutten, jotk' on nälkäiset.
Jos voitat, laativat he juhlalavat,
jos et, niin mestauslavat, kirvehet,
ja sun he kieltää veljes tuiman tullen,
suo purppuraksi punapaidan sullen.
Eli rakastavaisten riimittelyn ohella puhutaan myös paljon Suomesta, ja varmaankin tässä käytiin läpi myös nuoren kansakunnan ja eurooppalaisen kulttuuripiirin välejä...ja seuraavalla vuosikymmenellä Tulenkantajat olivatkin jo täydessä vauhdissa.
Lähetä kommentti