Dramaattinen on nimi mutta kokoelma on vähän tasalaatuinen, niin että huippuja on harvassa. Kiinnostavampi tämä on suhteutettuna Unto Kupiaisen muuhun tuotantoon: julkaisuvuosi on 1948 eli vuosi Kraaterin jälkeen, kaksi vuotta ennen Rakastunutta koppakuoriaista. Ja kummastakin on kaikuja tässä, hyvin kirjallisesti astutaan eteenpäin Kraaterin masennusterapoinnista (aloitusrunossa käännetään murheen nuttu nurinpäin, mikä on sisällä ei näy ulospäin) vaikka esimes hyönteisidentifikaatiota käytetään tässäkin. Ja kuvioihin tulee nainen nimeltä Ringa...onko näissä tapahtumissa jotain yhteistä, yhäkään en tiedä kun en ole kirjailijan elämään tutustunut muuten kuin mitä näissä runoissa löytyy.
Runollista "minää" ja "sinää" on puitu useammankin kirjan kohdalla ja Kupiainen tuntuu venyttävän käsitettä aika pitkälle, tai jopa röyhkeästi sivuuttavan sen:
Paistetta
Kuten laine kallion kaulaa
väsymättä suutelee,
jokin minussa soi ja laulaa,
jokin minussa hymyilee.
Mikä kuultoa on, se kiitää,
mikä kiveä on, se jää.
Jokin minusta lähtee, liitää,
ja ilmat kimmeltää.
Jokin lennoltansa palaa
ja siipeen painaa pään.
Omat huulet minulta salaa,
mitä tänään hymyillään.
Voi, Unto Kupiainen,
minä tiedän kyllä ties!
Taas narraa sinua nainen,
taas Ringaa mietit, mies!
2 kommenttia:
Kansikuvasta tulee mieleen, että kyseessä voisi olla mukaelma sanonnasta "kaiken takana on nainen". Kuvan tapauksessa kuitenkin Ringan takana on Unto Kupiainen?
No, Ringan (sellaisena kuin hän tässä esiintyy) takana tosiaan on Unto Kupiainen, en kyllä ollutkaan oikein ajatellut tuota kantta...
Sinänsä tässäkin kokoelmassa löytyy runoja värittömästä tarkkailijasta ja kirkkaasta kohteesta, minä puuta kaivava toukka kuuntelen satakieltä puun oksalla...
Lähetä kommentti