Unto Kupiainen - Peeveli ja peipponen

Vielä vähän lisää Unto Kupiaista, vaihteeksi myöhempää tuotantoaan.
Nimikin vihjaa sävystä joka on vähän humoristisempi ja leikkisämpi, vaikka mukana on myös hieman piruilua ja pisteliäisyyttä. Kraaterin itseterapoiva synkistelijä tai vähän myöhempi rakkauskiemuroiden setvijä on kääntynyt vähän seesteisemmäksi vanhenemisen hyväksyjäksi (vaikkei sitä ikää olekaan vielä tässä kuin viitisenkymmentä vuotta) muttei kuitenkaan ihan täysin seestyneeksi, ja itseironiaa heitellään.

Huomionarvoisia ovat jotkut pitemmät runot, Luuharpun kesäaamun ja olemassaolon tunnelmointi, Conceptio Artisin metailu runon kirjoittamisesta, Evoën Bacchus suomalaiskansallisena pontikankeittäjänä...väleissä sitten lyhyempiä purskahduksia.

Kelo

Luomisen päivät taitavat takana olla,
vaikka ehkä entinen jatkuu elo.
Laidassa suon
pursujen tuoksua, tuulien huutoa juon.
Ylväs muukalaisen nähdä on kelo.

Unto Kupiainen - Koski ja toukokuu

Lisää Unto Kupiaista, tätä tuotantoa on blogissa käsitelty jo runsaasti...nyt ollaan vuodessa 1945, sota on päättynyt ja kokoelmassa riittää tunteiden lainehdintaa moneen suuntaan.

Mukana on muutamakin intohimoinen lemmenruno, joskin sellaisina nämä jäväät ehkä vähän persoonattomiksi, peruskuvastoa liikutellaan tyylitajulla mutta runoilija kykenee myöhemmin parempaan.
Kirjassa on myös joukko pitempiä balladiomaisia tai kertovia runoelmia, joista pari tuntuu ehkä vähän itsetietoisilta pastisseilta, mutta on siellä ansiokkaampaakin tavaraa mukana, ja sitten aletaan jo paikkapaikoin maalaamaan hyvinkin mustalla pensselillä, tyylitajuisesti groteski on perinteisesti ollut suosikki-Kupiaiseni ja tässä sitä alkaa jo välähdellä.

Monet uskovat: kuolema vapauttaa. 
Miten asian laita lie.
On juhla-asussa hautausmaa,
havun peitossa sinne tie.
Ruhon lihavan ruuaksi maan madot saa,
kun Saatana sielun vie.

Mukana on jonkin verran niitä sodan aikana sensuroituja runoja, hivenen näköjään muokattuna eikä kaikkia mutta ansiokas lisä kuitenkin kirjalle nämä Helvetinkukkulat ja Leikkilaivat...

Marjatta

Harmaana kulki se elämän juova
kuin meren hiekassa himmeä piirto,
yllänsä aallokko lauluja luova,
auringon valojen siivekäs siirto.
Harmava juova.
Yllänsä kultainen kimmel ja kilo,
allansa ainainen aavikko pohjaa.
Marjatta, Marjatta, elämän ilo
ei sinun askeltes kulkua ohjaa.

Äiti on kuollut, ja ken isä lienee?
Vierasten vierellä Marjatta varttuu.
Marjatan nuoruuden vieraat ne vienee,
toiset kun leikkivät, työhön hän tarttuu.
Ken isä lienee?
Pihalta pellolle, pellolta pihaan
kiire on kesällä, Marjatta, juokse!
Toisilla aikaa on lempeen ja vihaan,
kukapa joutaisi Marjatan luokse.

Muidenpa sineen ja punahan muiden
Marjatta hellästi harmaansa antaa.
Vain ajan lyhyen suo suvi puiden
yllänsä elämän kangasta kantaa.
Suo suvi puiden.
Vain ajan lyhyen käy elontiekin.
Elämän riemu ja kuoleman kauhu
- niistä ei tietoa kalpean liekin,
joka jo sammui ja jäi ohut sauhu.

Niin meni Marjatta, kuolema nouti.
Kalma kun kulkee, niin ihmiset lymyy.
"Marjatta vaivainen, mennäpä jouti."
Köyhässä arkussa hiljaa hän hymyy.
Kuolema nouti.
Harmaana kulki se elämän juova,
vain meren hiekassa himmeä piirto,
ei sitä aallokko, lauluja luova,
koskenut, ei valon siivekäs siirto.

Mitään ei jättänyt, mitään ei mukaan
Marjatta vienyt. Vain oli hän täällä.
Marjatan kummull' ei itkenyt kukaan.
Heinikko heiluu jo maan syvän päällä.
Mitään ei mukaan.
Aallokko leikkii ja ulappa pysyy,
aina käy auringon siivekäs siirto.
Kun ajat kuluvat, ken sitä kysyy,
mikä on pohjassa ihmisen piirto?

Unto Kupiainen - Mustan linnun puu

Blogattuja Kupiais-kokoelmia on tämän myötä nyt kymmenen, ja kun en yhäkään lue näitä järjestyksessä niin tämä kuuluu alkupään tuotantoon, sodanaikaisiin runoihin.

Varsinaisia sotarunoja tässä ei tosin juuri ole, kun se aineisto juuttui sotasensuuriin liiallista sotaväsymystä osoittavana ja morbidina, tai olikohan yksi tai kaksi samantyylistä runoa päässyt mukaan vähän eri muodossa?
Ei tämäkään aineisto nyt suoranaisesti hilpeää ole, intohimoja liikkuu ja osa niistä synkempiä, huulia suudellaan vaikka ne ovat toisten kuin sinun, minun vuokseni hän oppii että rakkaus on valhetta, aavistusten tummat laivat saapuvat satamaani jne, elämän vimmaa on ja pelkoa että se on tyhjää...

Mutta ei Kupiainen vielä tässä ole parhaimmillaan, aika monta tuntuu enemmän kisällin työnäytteiltä kuin varsinaisesti kypsiltä teoksilta, muodollisesti päteviltä mutta vähän mitäänsanomattomilta tai sellaisilta joita ei olisi jo tehty paremmin, joissain tapauksissa iskelmäsanoituksina...
Epätasaisessa kokoelmassa on kuitenkin mukana myös joitain onnistumisia...

Soutaja

Vieras on virta, ja vieras on vene,
eivät ne unelmies uomia mene.
Ilta on ihmisessä, aamu on outo;
illasta aamuun on ihmisen souto.
Illasta aamuun on yöllistä matkaa;
jos jaksat uskoa, jaksat jatkaa.
Taapäin tuijotat, soudat eteen
outoa venettä outoon veteen.

(tämä taisi olla se runo jota kaipailtiin samannimisen kokoelman yhteydessä?)
Kirja osuu Runo18-haasteeseen.

Unto Kupiainen - Polaris

Blogimme suosikin Unto Kupiaisen tuotantoon tutustuminen jatkuu, tällä kertaa ihan uran loppua eli viimeiseksi jäänyt kokoelmansa vuodelta 1961.
Vaikka Kupiainen onkin aina perinteisen mitallisen runon suosija niin tässä tehdään ainakin jotain myönnytyksiä modernismin kuvallisuuden ja vapaan mitan suuntaan, ei paljoa mutta kuitenkin...

Ja runoilijan saippuaoopperassa taisi olla onnellisempi vaihe käynnissä, tai ainakin Me-osiossa rakkaus kukoistaa, mutta toisaalta myös vanheneminen on esillä, ehkä myös viitteet tulevasta kuolemasta (mm. Rajan ylitse -runon toteamus kuinka eivät enää pitele mitkään siteet tai konventionaalisuus kun on alkanut niitto...), ja itseironisen tuntuisesti sitten näiden yhdistelmänä runoa vanhenevan miehen lemmestä (eikä Kupiainen nyt edes niin vanha ollut, vähän päälle viisikymppinen). Lempeää resignaatiota vaikka niitä tuttuja groteskin sävyjäkin annostellaan...
Otetaan tällä nyt se Helmet-haasteen kohta 2. Kotimainen runokirja.

Ensi lumi

Taas puhe katkes. Tovin totisina
ikäänkuin unohdumme. Hiljaisina.

Vain sormet naputtelee tyhjään pöytään.

Käy sydämessä vuodenajat, arvaan.
Ja syksyn tähti syttyy silmissäsi.
Minua silittelee vastakarvaan
sisällä sitkeästi jonkun käsi.

On lunta satanut, kun ulos töytään.

Unto Kupiainen - Soutaja

Aika monta Unto Kupiaisen kirjaa on täällä jo blogattu, mutta on niitä vielä myös jäljellä, satunnaisessa järjestyksessä lukeminen jatkuu.

Tällä kertaa suorempaa henkilökohtaista tilitystä on vähänlaisesti, suuremman osan tässä saa luontorunous, joskin niissäkään ei ravisteta henkilökohtaisuutta, muulla lukemiini luontorunoihin verrattuna näissä näkyy yhä runollinen minä joka katselee luonnon ilmiöitä (lukuaikaan sopivasti useissa ollaan kesän ja syksyn taitteessa).

Mukana on myös sarja Bellman-käännöksiä: en Bellmanin runoja ole juuri muuten lukenut mutta mielikuvien perusteella suosimansa aihepiirit ovat Kupiaisellekin tuttuja.

Tämä jäi nyt kuitenkin varsin koskettamattomaksi kokoelmaksi, lajina en ole luontorunouden ystävä ja muutenkin tuntui että kirjoittajan paras terä oli tässä poissa.

Rajalla

Häviää katseestamme kesän lämmin harha,
suupielen piirteet hieman kovenee,
ja silmänurkkaan rypyt useammin
pysähtyvät ja paljon vakavammin.
Syys lähenee. Jo syttyy tähtitarha,
enteellisenä taivas säteilee.

Levoton sydän, unes loppu kestä
urhoollisesti: kiitä lyhyestä!

Unto Kupiainen - Sotarunot

 

Blogi jatkaa ykkösrunoilijakseen nousseen Unto Kupiaisen seurassa, tällä kertaa kokoelmalla joka alunperin kirjoitettiin jatkosodan tunnelmissa mutta juuttui sotasensuuriin koska se "uhkuu synkintä sotaväsymystä ja morbidia kauhukuvausta" (Olavi Paavolaiselta sitaatti takakannessa, eivät ole takakannen mainosblurbit samanlaisia kuin nykyään), ja tässä muodossa (parilla runolla täydennettynä) ilmestyi vasta 1955.

Kontrastia syntyi kun oli jokin aika sitten lukenut tätä edeltävän Kalvan laulun, joka on hyvin mahtipontinen ja paatoksellinen isänaallisen sankaruuden kokoelma, tässä siitä on tultu alas ja lujaa: lähempänä vertailukohtana on Yrjö Jylhän Kiirastulen keskusaineisto, joskin Kupiainen vetää omia juttujaan hirtehisempään suuntaan...'Helvetinkukkulasta' tulee vähän mieleen Jylhän 'Kaivo', muttei kuitenkaan

On ruoka loppunut, voi vettä noutaa
vain hengen-kaupoin tilkan huuliin kuumiin
kranaattikuopasta, joss' sormin soutaa
silvotut jätteet lahon ryssänruumiin.

Kupiaisen tuotannossa olen aiemminkin arvostanut hyvän mitan hallinnan ohella ironisuutta ja taitoa sekoittaa ylevää ja groteskia, ja tässä sitä tosiaan riittää, varmaan enemmän kuin missään. Kirjassa riittää klassista aineistoa, ensimmäisessä runossa (nimeltään 'Elämän laulu') kuunnellaan linnunlaulua ja seuraavassa runoillaan täysikuusta, mutta kun näitä ei ihastella rakastetun kanssa puutarhassa...ja toisaalta tunnelmaltaan ylevin ja positiivisin runo on nimeltään 'Luurankovartio'...
Osallistun kirjalla Ompun Runohaasteeseen,  ja Helmet-lukuhaasteesta valitsen teoksen hengen mukaisesti kontrastisen 5. Kirjassa liikutaan luonnossa.

Muutos

Näin sinut usein hyökkäyksen aikaan
tulessa, helvetissä teräksen.
Sinussa muutoksen se minkä saikaan,
en tiedä, - mut et ole entinen.

Lomalla oomme. Välkkyy viinilasi,
ja ihmeen ihme, naisen nauru, soi.
Elämä hehkuu sinun katseestasi,
sen hurmaa juuri nuori ruumiis joi.

En milloinkaan noin villin-kiihkeänä
sua vuosinamme nähnyt nuoruuden.
Kuin liekki leimahtelee yönä tänä
suus humaltunut suulla neitosen.

Mut tämän tästä jäätyy naurus huuliin
sekunnin ajaks ehkä, - herää taas.
Ja mykin silmin tuijottelet tuuliin,
vavahdat kesken sanaa hurjimpaas.

Sun sisälläs on tapahtunut jotain
tai parhaillansa jotain tapahtuu.
Sen kypsyttäneet ovat kentät sotain,
mut muilta lukitsee sen iäks suu.

Nyt elämää kuin kuolleen äidin kättä
- myös itse vainajana - hapuilet
tuvassa tutussa, mut löytämättä.
Jäit elämään, mut elämälle et.

Unto Kupiainen - Aamukuutamo

Jatkamme Unto Kupiaisen runotuotantoon tutustumista satunnaisessa järjestyksessä: tämä teos on vuodelta 1946, siis sotarunojen jälkeen mutta ennen noita muita lukemiani.

Biografista luentaa on taas aika vaikea vältellä tässä Kupiaisen saippuaoopperassa, aiheita ja tunnelmia on muitakin mutta vahvasti esiiin nousee sarja runoja intohimoisesta rakkaudesta, myös kielletystä, ja pettämisestä (näköjään Kupiainen ei ollut tähän aikaan naimisissa, mutta kahdesta tai useammasta samanaikaisesta naissuhteesta on kuitenkin puhe), aihe johon tullaa palaamaan myös myöhemmässä tuotannossa.
Ja toisena joukkona rakkaussuhteen loppumista käsitteleviä runoja sen verran että on vaikea uskoa etteivätkö edes vähän koettua todellisuutta heijastaisi...

Suuri osa runoista on lyhyitä, lyhyempiä kuin missä muodossa Kupiainen pärjää paremmin, mutta pari pitempääkin on mukana, runosykli Ylösnousemus merellä ja pari juhlarunoa, jossain tapahtumassa varmaan lausuttuja.
Ja kuten aiemminkin, kovin epätasaisena mennään, paljon on suht unohdettavaa tavaraa mutta kyllä niitä välähdyksiäkin riittää, jotkut osat Ylösnousemuksesta merellä ja Koira ja Ainoa tanssi ja Siniharmaat silmät ja...

Syksyllä

Sinä kypsyit ja putosit minusta pois
kuin valmis hedelmä omenapuusta.
Kipeämmin ei taivas rangaista vois
elontäydestä, kuumasta toukokuusta.

Syysyö tuo hurmansa huurteisen,
minä oksani ojennan, paljas runko.
Oma sydän on vieras, ja välitä en,
syliss' öiden säilyn vai palellunko.

Mikä nautinto julma on kuolemaa
kuten ennen elämän mehua juoda!
Syystähdet syttyvät taivaan taa.
Sydän, kun sinä kylmenet, haava ei vuoda.

Oli tehtäväs vain hänet kypsyttää,
veri kuohuva vihkiä elämälle.
Nyt päättyi työsi, ja se mikä jää,
se enää ei kuulu kypsyttäjälle.

Läpikuultava pilvikö vain väräjää,
kun elämä liukuu auringon alla
joka tuokio muuttuen, - matkanko pää
vain, kuolema, kultaa sen purppuralla.

Unto Kupiainen - Kalvan laulu

 

Palaamme pitkästä aikaa Unto Kupiaisen tuotannon pariin, nyt varhaisemmasta päästä: kirjan runot ovat peräisin pääosin vuodelta 1940 ja vaikka runot on ilmeisesti kirjoitettu monenlaisiin tarkoituksiin (ja mukana on myös pari käännöstä Bertel Gripenbergiltä ja Jarl Hemmeriltä) niin teema on yhtenäinen, puheena on sota ja sävy paatoksellisen isänmaallinen.

No, mitallisen runouden Kupiainen toki osaa mutta kun muuten suosikkipiirteenä tuotannossaan on piilevä ironisuus, itse- ja ilman, ja tyylien sekoittaminen, tasapainoilu ylevän ja groteskin välillä, niin tätähän ei näin yksirekisterisessä kirjassa sitten löydy. Kailas teki jo ylevän patetian paremmin, ja myöhemmistä vaikka Yrjö Jylhä ja Lasse Heikkilä osuvat vakavampina siihen mitä soisi Kupiaiseltakin odottaa...

Tosin alkusanoissa Kupiainen itsekin suhtautuu näihin aika vähättelevästi, todeten niiden kuvastavan enemmän aikakautta ja sen tunnelmia ja toiveita kuin olevan "suurta runoutta", ja että ei ole juuri niitä jälkeenpäin tyylitellyt ja kokoelmassakin ne ovat suunnilleen kirjoitusjärjstyksessä.
Tässä on siis ehkä kyse käyttörunoudesta, tietyn aikakauden tarpeisiin laaditusta ja jos on niin onnellinen että ei niitä tarvitse, hyvä niin: historiallisen ymmärryksen lisääminen lienee suurempi syy lukea tätä kuin taiteellinen ansiokkuus (ja tekisi myös mieli kysyä: ketkä nykyaikana kirjoittavat käyttörunoutta? Iskelmäsanoittajat?)
Ja näköjään seuraavana vuonna julkaistavaksi tarkoitettu kokoelma taas tarttui sosasensuurin hampaisiin liian morbidina: joitain runoja päätyi sitten myöhempiin kirjoihin. Täytyy niitäkin kai vilkaista.

He palaavat

He tulevat miehinä hiljaisina,
he saapuvat hangen ja haudan takaa.
Heist' outoa täällä on kiire ja kina,
he katsovat kauaksi tuijottavina,
monet toverit heiltä mullassa makaa.

He ryhtyvät jälleen rakennustyöhön,
monen koti on jäänyt taakse rajan,
monen koti on savunnut pommitusyöhön.
Käsi tulijan tapaa puukkovyöhön,
ovat kylmiä rauniot rakkaan majan.

He seisovat hetken, lähtevät siitä
pihan ylitse, pientaren poikki ja ojan.
Isoisien käsky on: kylvä ja niitä!
Ja hartaus, jolle ei sanoja riitä,
pyhän hetken pyyhkii polulle pojan.

Ja on kuin astuisi outoon tahtiin
mies kotipintaren pellonpäätä,
kuin jotakin jäis kotirannan lahtiin,
sydän pysähtyis sinne ja syttyis vahtiin,
ja ei olis missään elämän jäätä.

He katsovat kauas, ei haasta kieli.
On pohjalla poven hartaus uusi.
Ovat miehet vaiti, ei miesten mieli.
On nouseva uusikin pihtipieli,
on kuiskiva uusien kotien kuusi:
             SUOMI ELÄÄ!

Unto Kupiainen - Kohtalon viima

Dramaattinen on nimi mutta kokoelma on vähän tasalaatuinen, niin että huippuja on harvassa. Kiinnostavampi tämä on suhteutettuna Unto Kupiaisen muuhun tuotantoon: julkaisuvuosi on 1948 eli vuosi Kraaterin jälkeen, kaksi vuotta ennen Rakastunutta koppakuoriaista. Ja kummastakin on kaikuja tässä, hyvin kirjallisesti astutaan eteenpäin Kraaterin masennusterapoinnista (aloitusrunossa käännetään murheen nuttu nurinpäin, mikä on sisällä ei näy ulospäin) vaikka esimes hyönteisidentifikaatiota käytetään tässäkin. Ja kuvioihin tulee nainen nimeltä Ringa...onko näissä tapahtumissa jotain yhteistä, yhäkään en tiedä kun en ole kirjailijan elämään tutustunut muuten kuin mitä näissä runoissa löytyy.

Runollista "minää" ja "sinää" on puitu useammankin kirjan kohdalla ja Kupiainen tuntuu venyttävän käsitettä aika pitkälle, tai jopa röyhkeästi sivuuttavan sen:

Paistetta

Kuten laine kallion kaulaa
väsymättä suutelee,
jokin minussa soi ja laulaa,
jokin minussa hymyilee.

Mikä kuultoa on, se kiitää,
mikä kiveä on, se jää.
Jokin minusta lähtee, liitää,
ja ilmat kimmeltää.

Jokin lennoltansa palaa
ja siipeen painaa pään.
Omat huulet minulta salaa,
mitä tänään hymyillään.

Voi, Unto Kupiainen,
minä tiedän kyllä ties!
Taas narraa sinua nainen,
taas Ringaa mietit, mies!

Unto Kupiainen - Kraateri

Olen Unto Kupiaisen runoja lukenut aiemmin parin kokoelman verran ja viehättynyt niiden tasapainoilusta groteskin, lyyrisen ja humoristisen välimaastossa (ainakin parhaimmillaan).

Tässä kokoelmassa ei juuri tuota tasapainoilua kuitenkaan ollut, tässä ollaan vakaasti ranteet auki -materiaalissa keskivaikean masennuksen keskellä, ihmiselämän symboleina on mm. tulivuori ja suo ja muutenkin on kurjaa. Jollekulle voisi mennä ehkä terapiakirjallisuudesta, minulle tämä oli ihan vaan raskassoutuista.

Vähän jäi taas pohdituttamaan mikä osuus tässä on elämäkerrallista (mm. ampuiko runoilijan isä itsensä) mutta taas kerran taidan olla mieluummin harjoittamatta biografista tulkintaa koska se on vähän tylsää.

Purkaja

Syvät silmät tähdiksi revähtäneinä
hän vuoteella hengitti, tuoksuva heinä,
kuun kimallus iholla ihmeellinen,
käsivarret kauniiksi kaariksi taipuin,
poven hengitys kuumana nousten ja vaipuin,
- hän, ajat jo jättämä nuoruuden.
Ja hän silmin katseli kauaksi näkevin,
oman itsensä oli hän käsikijä väkevin.
Ja kun syttyi kostea aamun tähti,
hän vavahti, nousi ja tanssiin lähti.

Ei kuulunut hänelle päivien helle.
Ja hän tahtoi tanssia vanhuudelle
sitä vastaan lähtien vuoteestaan
povi lainehtien sekä keinuvin uumin,
yhä silmissä loimoten yön palo kuumin,
hymy niinkun arvoitus huulillaan.
Ja hän tanssi villin hurmion huumassa,
palo leimuten sielunsa luolassa kuumassa,
johon pälyi korkea taivas päältä
kuin mitaten kaikkea kaukana täältä.

Syvät silmät tähdiksi revähtäneinä
hänet nään, miten heräs hän, niitetty heinä,
sinä aamuna, tauoten tanssistaan,
miten häipyi hän kauaksi kadulla kulkein,
jääkuoreen kuuman sydämen sulkein,
joka takoi: ei koskaan, ei milloinkaan!
Miten silmin kauas ja selvästi näkevin,
oman itsensä ollen käskijä väkevin,
hän helpotti vaivaa Elämän Herran,
joka kaiken, min rakensi, purkaa kerran.

Unto Kupiainen - Rakastunut koppakuoriainen

Kupiaisen runoja on blogissa luettu aiemminkin, nyt sitten toinen kokoelma joka on kirjoitettu vähän tuota edellistä aiemmin (Puuhevonen 1960, Rakastunut koppakuoriainen 1950).
Mutta mikä päti edelliseen pätee myös tähän. Epätasaisuudesta huolimatta minua viehättää kirjan nimestä lähtien esillä oleva ristiriitaisuus, lyyrisyydestä siirrytään helposti groteskiin ja takaisin ja tuntuu ettei kirjailija itsekään oikein tiedä onko lintu vai kala ja päätyy sitten olemaan jotenkin ironinen kaunosielu. Ironia on minusta aika väsyttävä elämänasenne ja se antaa tällekin kokoelmalle "suomalaista miestä ahistaa"-pohjavireen, samoin kuin valitut aiheet.

Epätasainen Kupiainen on tässäkin, osa runoista ei juuri hetkauta mutta parhaimmillaan jatkaa yhä kiinnostavana. Ja on hieman harmi että kirjoittaa niin säästeliäästi pitempiä runoja, niissä on yleensä enemmän ytyä kun taas muutaman rivin huokaisut eivät yleensä tee mitään mitä muut eivät olisi tehneet paremmin.

Tiedä sitten miten paljon omaelämäkerrallista ainesta näihin runoihin voi lukea. Onko Sukukokous-runossa mainitut yksityiskohdat runoilijan suvusta tosia vai eivät? Oliko runoilijalla jotain avioliiton ulkopuolista säätöä kuten Ringa-sarjan runot antavat ymmärtää? En tiedä, eikä se oikeastaan edes kiinnosta. Pohjimmiltaan aiheet ovat yleisempiä.

Kevät

Pölyä pöydällä. Kärpäsenpilkkuja
nurkissa paperien.
Kevät on ihmeellinen
kaikelle-ilkkuja
sielussa ihmisen.

Pihalla piiat mattoja hakkaa.
Venettä tervataan.
Käärmettä tapetaan.
Lintujen laulu ei lakkaa.

Jostakin minuun tai johonkin minusta
johtaa tie.
Niin taas lie:
uneksin sinusta.
Peijakas vie.

Keskellä pölyä povessa hakkaa
keväinen kello. Raksuttaa
niin että itkettämään ihan pakkaa
(Toisen akkaa
himoita eihän saa.)

Ah, kevät! Nyt mua tue!
Maa, jonka paljastit, ruoholla peitä,
kukkiin pue!
Omenakukkien tuoksu mieto
herkempi on kuin hedelmän tieto.
Ah, kevät, nyt mua tue!

Kuudes käsky ja myös Isämeitä
minulle lue!

Unto Kupiainen - Puuhevonen

Nämä kirjamerkinnät menevät nyt vähän väärässä järjestyksessä: edellisen merkinnän Eliot inspiroi vilkaisemaan jotain runoantologiaa, ja se joka käteen tarttui on vielä kesken ja varmaan tulee puhutuksi seuraavassa merkinnässä.
Mutta siitä antologiasta löytyi pari Unto Kupiaisen runoa, jotka viehättivät kovasti, ja niin nappasin perään herralta kokoelman jonka luin sitten tässä välissä.

Kupiaisesta en muista ennen kuulleeni, mutta tuotantoa näkyy olevan runsaasti, niin runoja kuin kirjallisuustieteitä, pakinoita, käännöksiä yms. Luetun Puuhevosen (ja niiden parin antologiarunon) perusteella Kupiainen vaikuttaa kirjoittajalta jolta kannattaisi varmaankin lukea joku Valitut Runot -kokoelma: tässä on joukossa muutamia todella hienoja pätkiä mutta myös aimo joukko niitä vähemmän onnistuneita.
Parhaimmillaan Kupiaisen runoja leimaa hirtehinen huumori, kauniista ja hauskasta siirrytään yllättäen makaaberiin ja toisinpäin, ja sanankäyttö on nokkelaa ja taitavaa muttei tarkoituksellisen kikkailevaa.
Elämäkertansa nimi näkyy olevan Kukka ja kraateri, mikä kuulostaakin varsin sopivalta, ja esimerkiksi kokoelman aloittava runo Kohina kuvailee hyönteisiä syömässä linnunraatoa, mutta sillai kevyen ilkikurisesti. Runomittaa ja riimiä on käytetty ja joskus mm. alkusointua (tästä aina pisteet minulta), mutta vähän satunnaisesti, riimit ovat paikallaan tai eivät ole ja rytmikin tuntuu paikka paikoin menevän ihan miten sattuu. Onko tarkoituksellista vai tulivatko muotopuolina ulos, en tiedä.

Epätasainen mutta kiinnostava, näitä pitäisi lukea lisää.

Uusi luominen

Maailman päätti luoda aivan uuden
maamyyrä, ahven, kissa keskenään.
Ja tarvittu ei aikaa päivän kuuden,
kun pääsivät he työstään lepäämään.

Käpälin Kissa tahtoi käydä kuivin
ja käski: Järvet, meret haihtukaa!
Ja Ahven sanoi: Elää evin uivin
olennot kyllä. Poissa olkoon maa!
Ja tihrusilmä Myyrä pitkin nokin
työn päätti: Sammukoon pois aurinkokin!