Arvo Valton - Pieni unikirja

Vaikka Arvo Valtonin teosta (suom. Maire Uusitalo) voisikin sanoa novellikokoelmaksi, asettuu se kuitenkin enemmän novellien ja fragmenttisen pitemmän proosan välimaastoon, yksittäisistä novelleista ei ole oikein mielekästä puhua vaan enemmän niiden yhteisvaikutuksesta.

Kirjan kaikissa pätkissä on varsin unenomainen tunnelma, ja osassa esiintyykin varsin perinteistä unikuvastoa, ollaan koulussa tekemässä koetta joka tuntuu jotenkin ihan käsittämättömältä, tai näyttelijänä näytelmässä mutta ei ihan varmoja olla mikä näytelmä, tai äkisti huomataan lentotaito, tai ollaan omissa hautajaisissa...
Näiden väleissä on sitten toisia tarinoita, jotka vaikuttavat todellisemmilta muistoilta, konkreettisessa maialmassa tapahtuneilta, mutta kerronta on yhä unenomaista ja väritys hieman absurdia (ja kun kerrotaan vaikkapa lapsuuden kokemuksista sota-aikana niin saattaa olla vaikea uskoa mikä on totta ja mikä unta ja kuviteltua...)

Jostain syystä lukemani virolainen kirjallisuus on ollut aika surrealistishenkistä, absurdiutta ja unta käyttävää, aiemmin olen lukenut Mati Untia ja Mehis Heinsaarta ja Hasso Krullkin yltyy aika korkealentoisen symboliseksi...onko tämä vain outoa tuuria vai onko siellä sitten vahvempi absurdin perinne kuin vaikkapa kotomaassamme.

No, joka tapauksessa tällä edistetään myös Rakas Viro -haastetta.

Serge Joncour - Tukalia tilanteita

Ei-kovin-paksussa kirjassa Serge Joncour kertoo 44 tapahtumasta (jutun keskipituus on kolmesta neljään sivua) jossa sinä olet joutunut kiusalliseen tilanteeseen: valitset hienossa ravintolassa viiniä, olet vierailulla ystäväperheen luona huomaten että juuri ennen saapumistasi on selvästi ollut mehevä riita käynnissä, nenäkäs yhdeksänvuotias on juuri matittanut kuninkaasi, maalariystäväsi kysyy mielipidettä uudesta teoksestaan jne.

Vähän tästä tuli mieleen Finnish Nightmares, kuvaukset epämiellyttävistä sosiaalisista tilanteista sillai humoristisesti: tässä tosin ihan mikä tahansa sosiaalinen tilanne ei herätä kauhua vaan tilanteiden pitää kehittyä hieman monimutkaisemmiksi ja kyse on enemmän kasvojen menettämisestä, mutta ei se ole elämä aina helppoa ranskalaisillakaan.

Ja siinä missä Finnish Nightmares -Matti pysyy aika sympaattisena, tämän kirjan laajemmin kehitellyissä tilanteissa myöskään sinä et selviä aina mukavana tyyppinä, monet negatiivisemmat ja häijymmätkin toimintamallit, joihin turvautumista et haluaisi tunnustaa edes itsellesi, tulevat käyttöön.

Yleissävy pysyy kuitenkin varsin kepeänä, mukavana välipalana tai laukkukirjana, mieleen tuli myös esim. Katja Kallion Tyypit. 

René Barjavel - Les enfants de l'ombre

Ei minulla oikein mitään tietoa ollut kuka on René Barjavel tai millainen tämä kirja olisi, kun lähdin lukemaan, olipahan ohut kolmen novellin kirja (ja näiden minikirjojen tapaan on itse asiassa osa isommasta novellikokoelmasta, Le prince blessé).

Ensimmäinen novelli lähtee kuitenkin sen verran omalaatuisiin maailmoihin että ei tässä mitään arkirealismia olla:

Le prince blessé viittailee Tuhannen ja yhden yön taruihin, joka nyt jostain syystä on jatkunut nykyaikaan asti, ja uskovaisten ruhtinas Bagdadin kalifi Harun al-Rashid jatkaa valtakauttaan. Kalifi tuntee kuitenkin aikansa pian päättyvän ja kantaa huolta jälkeläisestään...prinssi Ali syntyy, ja kasvaa kauniina, älykkäänä ja rakastettuna nuorukaisena ja koulutuksensa viimeisenä etappina hänet lähetetään djinni-opettajan kanssa Pariisiin oppimaan tavoille...ja kaikki sujuukin varsin hyvin siihen saakka kunnes Ali sattuu rakastumaan täysin epäsopivaan naiseen.

Kahdessa muussakin tarinassa liikutaan spefin laitamilla tai ihan sen ytimessä: niminovellissa pikkukaupungin asukkaat omistautuvat pyörittämään terveysvesibisnestä tavalla joka tekee elämästä aika merkillistä, ja Béni soit l'atomessa taas stratobussin kuljettaja ja matkustajat jäävät eloon kun suuri osa sivistyneestä maailmasta tuhoutuu maailmanlaajuisessa ydinsodassa (ja sitten novellia jatketaan hieman Viimeisen kiitoshymnin suuntaan).

Wikipediasta katselin sitten että näköjään Barjavelin muukin tuotanto näkyy olevan spefiä: tämä kolmen novellin läpileikkaus kattaa hyvin erilaisia tyylejä ihan perinteisestä ihan vaan kummalliseen mutta yhtäläisyyksiäkin on (mm. yksi aika omalaatuinen temaattinen linkki hyvin erilaisten novellien kesken). Ensimmäisestä novellista pidin varmaan eniten sen satumaisen kerrontatyylin ja omalaatuisen miljöön vuoksi, täytyy katsoa jos sopivatsi tulisi lisääkin Barjavelin kirjoja vastaan...

Renée Vivien - La Dame à la louve

En ollut tästäkään kirjailijasta ennen kuullut vaikka teoksiaan on näköjään käännetty sivistyskielille ja tämänkin blogin lukijoissa on varmaan heitä joita kiinnostaa...

Kirjailija taitaa myös kuulua heihin jossa taiteilijan henkilöllisyys nauttii myös suurta huomiota, ehkä suurempaa kuin varsinainen tuotantonsa...Renée Vivien on salanimi, britti Pauline Tarn muutti aivan 1800-luvun lopulla Pariisiin ja alkoi kirjoittaa ranskaksi salanimellä, ensin R. Vivien, sitten René Vivien ja lopulta Renée Vivien, samalla kun tuli tunnetuksi kirjallisissa piireissä julkilesbona ja muutenkin värikkäästä elämästään (myös kuollen nuorena).

Tämä 17 novellin kokoelma on varsin hämmentävä paketti, lajityyppien kirjo on rajua, mukana on suht perinteisiä novelleja, proosarunoa lähestyviä fragmentteja, legendoja ja conteja, essee, mininäytelmä...käytetyssä kielessä on myös jotain erikoisuuksia, ilmeisesti tarkoituksellisia jo aikanaan vanhahtavaa kieltä muistuttavia piirteitä, ja novelleissakin liikutaan kirjoitushetken ohella vähän historiallisemmissakin miljöissä sekä myös antiikin myyteissä tai Raamatun Vanhassa testamentissa...

Ilmaisumuotojen kirjo on laaja, mutta teemoissa ja aiheissa sen sijaan on yhtenäisyyttä, puheena ovat miehet ja naiset, kertojina usein miehet ja kertomuksena usein tuhoava eros: Vivienin naisten erinomaisuutta korostetaan mutta tähän liittyy läheisesti suuri itsetuhoisuus, ja jos ei itse ymmärrä tuhoutua niin ne miehet auttavat asiaa: teosta leimaa aikamoinen misandria ja tuon naisten kuolemankaipuun ja lajityyppikirjon kanssa lopullinen keitos on kyllä kiinnostavan dekadentti.

Novellihaasteeseen peukutan tässä Le voile du Vasthi -novellin sävyä, novelli kertoo Raamatun Esterin kirjan ensimmäisessä luvussa tapahtuvasta episodista ja kuningatar Vasthista eri näkökulmasta, ja tässä arkaainen, symbolis-dekadentti tyyli sopii erinomaisesti kerrottavaan legendaan.

Félix Fénéon - Nouvelles en trois lignes

Kun olin tätä kirjaa alkanut lukea, netissä silmieni eteen nousi juttu jossa Eino Santanen kyseenalaistaa suositun ajatusmallin että kirjallisuus tarkoittaa 300-400-sivuisia romaaneja. Vaikka onkin kirjan muotoon painettu, on kysymys myös Félix Fénéonin, ranskalaisen taidekriitikon ja anarkistin "pääteoksen" asemasta kirjallisuutena myös ehkä haastava.

Sanaleikillinen nimi kertoo jo kirjan sisällön: nämä ovat kolmen rivin mittaisia uutisia jotka ilmestyivät anonyymisti Le Matin -päivälehden sekalaisten pikku-uutisten palstalla vuonna 1906, mutta muotonsa puolesta ne ovat myös pieniä kolmen rivin novelleja (tai ehkä proosarunoja) mitä moninaisimmista tapahtumista, esitettynä vaihtelevilla tyyleillä mutta usein pisteliäällä huumorilla.

Fénéon itse ei ollut kiinnostunut näiden kokoamisesta, mutta kun rakastajattarensa oli niitä koonnut albumiksi niin myöhempi kokoaminen ja julkaisu tapahtui postuumisti, ja sen jälkeen tästä on otettu uusintapainoksia, sisältöä valikoiden: tämä minun lukemani teos on varsin ohut ja kuvitettu versio, jossa on ehkä noin parisataa uutista, laajempiakin kokoelmia on. Ja teos on käännetty myös englanniksi, jos ranska ei nyt satu sujumaan.

Le matelot Renaud s'est suicidé à Toulon avec sa maîtresse. Leur voeu dernier : le même cercueil, ou, du moins, la même fosse.

Le feu, 162, boulevard Voltaire. Un caporal fut blessé. Deux lieutenants reçurent sur la tête l'un une poutre, l'autre un pompier.

Koska kyseessä ovat uutiset, niin novelleissa pitää jotain tapahtuakin, ja erilaiset onnettomuudet ja erityisesti kuolemat ovat tietysti kiinnostavia, niinpä ruumiita tässä kirjassa riittää. Juonista ei novelleissa ole puutetta, joskin juttujen koon huomioon ottaen joidenkin tapahtumien taustat selvenevät vähän enemmän (mutta onko journalistisiin yksinkertaistuksiin luottamista?) ja joskus taas jutut jäävät kaihertavan elliptisiksi: kuka teki mitä ja miksi, kysymyksille jää tilaa.

Le soir, Blandine Guérin, de Vaucé (Sarthe), se dévêtit dans l'escalier et, nue comme un mur d'école, alla se noyer au puits.

Louis Tiratoïvsky a mortellement blessé, à Aubervilliers, Mme Brécourt, et s'est suicidé. L'amour.

Mutta miten näihin suhtautua kirjallisuutena tai teoksina? Yksittäisiä novelleja on hankala käsitellä itsenäisinä teoksina, mutta kokonaisuutena niistä muodostuu eräänlainen balzacilainen teos, ranskalaista yhteiskuntaa vuonna 1906 ja ehkä vähän koko ihmiskuntaa milloin tahansa laaja-alaisesti peilaava ja myötäelävä teos, joka ikuistaa yksilöitä taiteen ikuisuuteen. Tai ehkä tällaisen parodia, kohteet kun tavoitetaan usein heikompina hetkinään ja uutisarvo vääntää kokonaiskuvan irvokkuuden ja mustan huumorin puolelle (ja mitä tämä kertoo journalismista?)

Huomionarvoisena voi ehkä pitää, että Fénéon taidekriitikkona tunnetaan impressionistien ja neoimpressionistien puolustajana, erityisesti Georges Seuratin suosijana: onko tämä kirjallinen vastine pointillismille? Mutta näitä pisteitä ei tekijän toimesta ole asetettu mihinkään keskinäiseen järjestykseen muodostamaan yhtenäistä teosta. Vai onko teos julkaisuprosessi päivittäisenä pienenä annoksena?
Vaikuttaako asemaan taideteoksena anonyyminä toimiminen? Ja se että jos lokerointia harrastetaan niin Fénéon ei ole "kirjailija" tai "taiteilija" vaan nimenomaan kriitikko/journalisti, voiko teos silloin olla taidetta?

Taidepohdintojen sijaan voi tietysti ihan vaan lukea näitä nautiskellen kielenkäänteistä ja kummastellen sattumuksia, toimii teoksena niinkin ja saa ehkä tarkkailemaan muitakin tekstejä erilaisilla silmälaseilla, niillä joilla kirjallisuus ei ole vain 300-400 sivuisia romaaneja. Tämä on kieleltään yhtäaikaa helpohkoa ja vaikeahkoa, toteava sähkösanomatyyli pitää ilmaisun tiiviinä joten yksittäisiä paloja sai luettua näin yhä-vieraalla kielellä mutta onhan se tiivis ilmaisu joskus myös varsin haastavaa enkä ihan kaikkia juttuja oikein tajunnut...

Muni d'une queue de rat et illusoirement chargé de grès fin, un cylindre de fer-blanc a été trouvé rue de l'Ouest.

A Oyonnax, Mlle Cottet, 18 ans, a vitriolé M. Besnard, 25 ans. L'amour naturellement.


Mainitsen tämän novellihaasteessa kategoriassa "sävy": yksittäisiä novelleja ei tässä oikein voi peukuttaa, mutta omalaatuinen, kyynisen toteava sävy kulkee läpi kirjan.







Edit: yritetääs kääntää tässä siteeratut uutiset:
Merimies Renaud tappoi itsensä Toulonissa rakastajattarensa kanssa. Viimeinen toivomus: yhteinen arkku, tai ainakin yhteinen hauta.

Tulipalo, 162 boulevard Voltaire. Korpraali loukkaantui. Kahden luutnantin päähän putosi yhdelle palkki ja toiselle palomies.

Illalla Blandine Guerin, Vaucé (Sarthe), riisuutui porraskäytävässä ja alastomana kuin koulun seinä hukuttautui kaivoon.

Louis Tiratoïvsky on kuolettavasti haavoittanut, Aubervilliersissa, rouva Brécourtia ja tappanut itsensä. Rakkaus.

Rotanhännällinen ja näennäisesti hienolla hiekkakivellä täytetty peltisylinteri on löydetty rue de l'Ouestilta. 

Oyonnaxissa nti Cottet, 18 v., on heittänyt rikkihappoa päin hra Besnardia, 25 v. Rakkaus tietysti.

Ryunosuke Akutagawa - Hammasrattaat

Kun kävin Suomessa niin piti toki käydä vilkaisemassa keskustan Akateemisessa josko sieltä löytyisi jompaakumpaa tämän vuoden Merkittävistä Käännöstapauksista. No ei ollut. Sitäkin saa harmitella että kirjakaupoista on vaikea löytää edes pari vuotta sitten julkaistuja kirjoja, mutta jos edes tämän vuoden kirjojakaan ei enää löydä (vaikka ne olisikin pienten kustantamojen julkaisuja) niin onhan se masentavaa.

No, ostin sitten TH Whiten Muinaisen ja tulevan kuninkaan Aavetaajuudelta ja tämän Ryunosuke Akutagawan Hammasrattaat Niteeltä, niinkuin olisi kai kannattanut tehdä suoraan. 

Niin, Aporia-kustannus on sitten julkaissut Japanin ehkä merkittävintä novellistia Akutagawaa kymmenen novellin verran (suom. Markus Mäkinen). Akutagawa ei koskaan pitempää muotoa harrastanut, tuotanto keskittyy novelleihin ja muihin lyhyihin teksteihin joita ei kovin pitkän elämän aikana ehti kuitenkin tulla aikamoinen nippu, ja olen niitä jo aiemmin parin kirjan verran lukenut englanniksi: tästäkin valikoimasta aika monta mutta mukana oli kyllä myös pari joita en muista aiemmin lukeneeni...

Viehättävän monipuolisen valikoiman suomentaja Mäkinen on koonnut. Mukana on historiallisia juonivetoisempia tarinoita joissa lähestytään jo kerrotun tarinan, conten tai legendan tyyliä, mutta myös lyhyitä koetun tuntuisia impressioita ja myös laajempia, epämääräisempiä kokonaisuuksia: hyvin moneen tyyliin kirjoittaja taipuu, joten kukin lukija varmaan löytää ainakin jotain kiinnostavaa tästä valikoimasta.

Kuten aiemminkin olen todennut, ei Akutagawa ole niin tiukasti kiinni idän ja lännen kulttuurisessa konfliktissa kuin moni muu moderni japanilaiskirjailija muttei aihe niin vieraskaan ole, ja vaikka paljon ammennetaan suoraan Japanin historiasta niin vaikutteita huomaa myös Kiinasta ja joistain eurooppalaisistakin (mieleen tulivat lukemistani ainakin Anatole France, Guy de Maupassant, Selma Lagerlöf siinä missä aikalaisensa Natsume Sosekin länsivaikutteet tuntuvat enemmän brittiläisiltä ja amerikkalaisilta). Myöhemmistä japanilaisista lähinnä tuntuisi taas olevan Osamu Dazai joka myös liikkuu samanlaisessa tyylien kirjossa kuin Akutagawa.

Ilahduttavaa että tämä teos on saatu suomeksi, ja kun tiedän että hyvää olisi tarjolla vielä lisääkin (jos jatkoa saadaan niin seuraavaan sitten esim. Tyhmän miehen elämä?)

Peukutettavia novelleja Novellihaasteeseen olisi useampiakin, samoin kriteerejä, mutta jos nyt sitten valitsisin vaikka Helvettisermin, jossa historiallinen taiteilija haluaa luoda mestariteoksen mutta kun haluaa piirtää asioita vain mallista niin millaisia uhrauksia sen tekemiseen vaaditaan, ja millaisia uhrauksia sen tekemisestä lopulta annetaan (ja teoksella on tietysti myös tilaajansa).

Helmet-lukuhaasteessa tämä taas on kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

J.M.G. Le Clézio - Peuple du ciel

Olen J.M.G. Le Cléziota lukenut aiemminkin ja kirjailija on ollut tarpeeksi kiinnostava, että tutustumista sietää jatkaa.

Tuotannossaan kun sanotaan olevan myös useita eri suuntia joskin myös toistuvia teemoja, ja näiden puitteissa tämä teos kuuluu myöhempään tuotantoon joskin sen varhaisiin edustajiin: novellikokoelma Mondo ilmestyi 1978 ja siitä on poimittu tähän omaksi niteeksi kaksi novellia, Peuple du ciel ja Les bergers (joskin jälkimmäinen melkein sadan sivun mittaisena ja lukuihin jaettuna menisi ehkä myös pienoisromaanista). 

Yhtäläisyyksiä näissä novelleissa on, kummankin näkökulmahenkilö on lapsi, ja kummassakin keskiössä on paikka: paikkaa ei sijoiteta mitenkään perinteisen maantieteen mukaisesti vaan novellit keskittyvät sen kokemiseen (kummastakin syntyy toki varsin afrikkalainen mielikuva...)

Peuple du cielissa sokea tyttö Petite Croix istuu aurinkoisella mäenrinteellä ja ympäristö koetaan muiden aistien voimin ja niiden herättämin mielikuvin. Taivas on sininen, mutta mitä on sininen? Ja mitä on taivaalla?

Les bergersissa Gaspar-poika on hiekka-aavikolla: mitä ilmeisimmin on väärässä ympäristössä mutta miten hän on sinne päätynyt, sitä ei kerrota. Aavikolla Gaspar kuitenkin tapaa neljä lasta, jotka paimentavat vuohilaumaa, ja liittyy näiden joukkoon vaikka yhteistä kieltä ei olekaan, ja lapset asettuvat elelemään joksikin aikaa keitaalle.
Tässä novellissa tehdään enemmän mutta silti keskeisenä on paikan kokeminen: aisteja on käytössä enemmän mutta ymmärtäminen on silti rajallista, vieraassa ympäristössä irrallaan kontekstista.


Aiemmin lukemieni kanssa näissä on yhtäläisyyksiä, kovin juoni- tai henkilövetoisesti Le Clézio ei kirjoita, tärkeämpää on aistimukset, kokemukset, impressiot. Mutta ilmeisesti tässä myöhemmässä tuotannossaan kokijoina ovat useimmiten juuri lapset (ja auringon paahtama autiomaa suosittu ympäristö).

Novellihaasteen lisäksi otan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Naguib Mahfouz - The Time and the Place

 

Aikaisemmin olen egyptiläisnobelisti Naguib Mahfouzilta lukenut muutaman romaanin, ja kun kirjailijalta löytyi myös novellikokoelma niin pitihän se sitten lukea.

Kirjan kaksikymmentä novellia ovat valikoitu laajalta aikaväliltä 60-luvun alusta 80-luvun loppuun, ja kun tähän mennessä luetuissa romaaneissakin on käytetty varsin monenkirjavia kerrontatapoja niin myös novelleissa on vaihtelua, on tunnelmakuvia ja kansantarinan omaisia juttuja ja kaikenlaista siltä väliltä. Oikeastaan ainoa asia joka pysyy vakiona on paikka, ja kirjan esipuheessakin mainitaan Mahfouzin tuotannosta että vaikka se laaja onkin, niin se sijoittuu lähes yksinomaan Kairoon, edes maaseudulle ei Mahfouzia kiinnosta mennä, ja Kairon elämää sitten kuvataan kaikessa laajuudessa ja värikkyydessä, edustavampia ja kätketympiä puolia...

Niinkuin usein näissä novellikokelmissa, tässäkin toisista tarinoista pidin enemmän kuin toisista,
haluaisin tässä nostaa esiin At the Bus-Stop -novellin, jossa joukko ihmisiä seisoo bussipysäkin suojassa rankkasateessa, kun näkevät pakenevan varkaan ja tämän takaa-ajajat...jotka saavat varkaan kiinni ja alkavat hakata tätä...odottajat katselevat ja ihmettelevät kuinka läheisessä porttikongissa oleva poliisi ei tee mitään, mutta eivät tee myöskään odottajat, varsinkin kun pitäisi mennä sateeseen. Ja sitten varas alkaa pitää puhetta, jota odottajat eivät kuule mutta näkevät, ja aletaan pohtia josko tässä filmataankin elokuvaa...ja sitten bussipysäkin lähellä nähdään autokolari joka ehkä kuuluu myös elokuvaan ja kukaan ei tee mitään, ja sitten lisää mitä oudoimpia tapahtumia joihin kukaan odottelija ei kuitenkaan halua puuttua, pohtien ääneen että onko kyseessä todelliset tapahtumat vai ei, sillä vain näyteltynä ne voisivat olla hyväksyttäviä...
Ja lopulta poliisi kävelee bussipysäkille ja kysyy keitä odottajat ovat ja mitä suunnittelevat kun ovat näin kokoontuneet paikalle, ja kun nämä sanovat olevansa viattomia sattumalta paikalla olijoita jotka eivät tunne toisiaan, poliisi sanoo heitä valehtelijoiksi ja ampuu kaikki.

(Kuten näkyy, niin paljon kuin Mahfouz kuvaakin tavallista elämää, ei keinona välttämättä ole tavallisen arjen dokumentaarinen kuvaus...)

Kirja novellihaasteeseen ja Helmet-haasteen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (ei, en ole koskaan käynyt Kairossa). 

Shusaku Endo - Stained Glass Elegies

 

Tämä Shusaku Endon kirja on valikoima kahdesta novellikokoelmasta, mutta vaikka tarinat eivät sinänsä liitykään toisiinsa, on niissä kuitenkin paljon temaattista yhtenäisyyttä: samoja aiheita ja kysymyksiä lähestytään useissa tarinoissa. Ja kun näissä on vielä yhteyksiä kahteen lukemaani Endon romaaniin, Skandaaliin (Endon alter ego Suguro esiintyy myös joissain näissä novelleissa) ja Hiljaisuuteen (Japanin historian kristityistä marttyyreista ja apostatoista on paljon juttua), niin tuotantonsa läpi yleensä tuntuvat kulkevan tietyt aiheet jotka liittyvät toisiinsa.

Teos on usein hätkähdyttävän fyysinen, ruumiillisuutta korostava jopa inhottavuuteen asti, mutta tällainen groteskiinkin menevä korporeaalisen ihmisyyden mysteeri minua on aiemminkin viehättänyt...Endo oli ensimmäisen novellikokoelman aikaan ollut pitkään sairaalassa ja käynyt läpi raskaita rintaleikkauksia, ja tämä heijastuu tarinoihin joissa ollaan paljon sairaaloissa tai sairastetaan muuten (joskus tietysti myös iloittelevammin, mukana on myös yksi scifi-novelli joka lainaa ihan nimeltä mainiten Fantastic Voyage -aihetta mutta minne sen kanssa päädytäänkään).


Toisaalta fyysisyys on mukana useassa novellissa tehtävissä viittauksissa Japanin kristittyihin marttyyreihin, näiden kuolemia ja kidutuksia kuvaillaan hyvinkin selkeästi, ja tietoisuus näistä johtaa sitten Endon monessa tarinassa suosimaan aiheeseen, uskon vakauden ja uskosta luopumisen problematiikkaan, erityisesti silloin kun henki on altis mutta liha, liha on heikko. Hiljaisuus-romaanissa käsiteltiin yhtä näkökulmaa, halukkaan marttyyrin pelastuksen ongelmia, tässä teoksessa saavat enemmän huomiota luopujat ja erityisesti he, jotka ovat tietoisia toisten koettelemuksista ilman että joutuvat itse testattaviksi, ja joutuvat toistuvasti kyselemään itseltään miten olisi itse toiminut samassa tilanteessa.

Eikä tämä luopiuden teema rajoitu pelkästään kristinuskoon tai uskontoihin ylipäänsä. Despicable bastard -novellissa päähenkilö Egi vierailee muun asuntolansa väen kanssa leprasiirtolassa, on mukana koska ei halua näyttää että pelkää tautia ja tautisia ja haluaisi kovasti olla pelkäämättä, olla rohkea ja vahva ja hyvä, mutta eihän niin ole...ja tämä ristiriita ja sen selkeä tiedostaminen kalvaa miestä. Mutta erityisesti kalvaa se, että eräs lepratautinen huomaa sen ja osoittaa ymmärrystä, on eri asia olla haluamatta hyväksyä että on pelkuri ja että toinen sen näkee ja hyväksyy...

Mietin kyllä hieman sitä, miksi marttyyrit ja vainot näyttelevät näin keskeistä osaa Endon tuotannossa, onko kyse vain Endon omasta erityiskiinnostuksesta vai ovatko ne jotenkin erityisen keskeinen osa Japanin nykykristillisyyttä muutenkin...mikä voisi olla ihan mahdollista, kun ne ovat kuitenkin sen verran lähellä (viimeiset marttyyrit kuolivat 1800-luvun puolivälissä), ja nimenomaan kristillisyyden keskeinen ilmenemismuoto pitkällä ajalla...joten ehkä marttyyrien varjo ulottuu pitkälle japanilaiseen kristilliseen kulttuuriin ja antaa sille oman sävynsä.
Mutta vertailukohtana tuli mieleen omassa kotoisessa suomalaisessa kulttuurissamme vallitseva obsessio toisesta maailmansodasta, obsessio jonka vertailusta Endon marttyyriviittauksiin tuli ihan hedelmällisesti pohdittavaa...

Kirja novellihaasteeseen ja Helmet-haasteen kohtaan 25. Novellikokoelma.

Robert E. Howard - Pigeons from Hell

 

Vuoden ensimmäinen loppuun saatu kirja: 14 novellin kokoelmasta olin tosin lukenut kaikki paitsi viimeisen jo viime vuoden puolella, ja viimeisen nyt sitten viime yönä...

Robert E. Howard on 20-30-luvun pulp-fantasian tunnetuimpia tekijöitä, erityisesti kiitos luomuksensa Conan Kimmerialaisen yhä jatkuvan suosion, mutta muutakin tuotantoa löytyy, muita sankareita (tai "sankareita", Howard oli vähän ambivalentimpi näissä kuin vaikka joku Tolkien) mutta myös paljon itsenäisiä tarinoita, joihin tämäkin kirja painottuu.
Mukana on niin kaukaisempaan pseudohistoriaan sijoittuvia juttuja (kuten viikinkiaikaan sijoittuva The Gods of Bal-Sagoth) kuin nykyaikaankin sijoittuvia seikkailuja valkoisen miehen huonosti tuntemilla seuduilla (kuten Afrikkaan sijoittuvat The Hyena ja The Voice of El-Lil) tai kotoisempia kauhufantasian puolelle meneviä juttuja (parissa jutussa on viittauksia H.P.Lovecraftin Cthulhu-mythokseen, toisissa ei).

Yksi käytetty idea oli sijoittaa kertojaksi nykyaikainen henkilö joka jostain syystä saa päähänsä jonkun edellisen elämän aikaisia muistoja, joissa sitten taistellaan miekalla hirviöitä tai mustaa magiaa tms vastaan: tätä ideaa käytetään muutamaankin kertaan (Howard, kuten moni muukin pulp-kirjailija, kierrätti ideoitaan joskus kliseiksi asti, ja ne saattavat muodostua häiritsevämmiksi tälläisissä kokoelmissa kuin alkuperäisessä julkaisumuodossa kuukausilehdissä).
Sinänsä Howard muutenkin on usein yhdistänyt fantasiansa pseudohistoriallisuuteen ja harrastamansa ideoiden kierrätyksen myötä jälleensyntymisen tapainen eri aikatasojen yhdistely sopii myös linjaansa: myöhemmin Michael Moorcock vei tämän pitemmälle Eternal Championillaan.

Tyyliltään novellit ovat tietysti mitä mainiointa pulppia, toiminnallista ja vauhdikasta seikkailua, jossa juonia ei päästetä liian monimutkaisiksi mutteivät ne nyt ihan turhanpäiväisiäkään ole ja kliseiden käytössä ei epäröidä mutta niitä käytetään riittävällä taidolla. Stephen King vertasi joskus kauhu/fantasian kirjoittamista leikkaavaan veitseen: jotkut hyvät kirjoittajat hiovat veitsensä niin teräväksi että se leikkaa mitä vaan, ja toiset (Howard nostettiin esimerkiksi) käyttävät veistään sellaisella voimalla että tylsemmälläkin instrumentilla saa jälkeä aikaan.
Vaikka myönnän kyllä huvittuneeni mm. The Voice of El-Lilin loppupuolen kohtauksesta jossa Naluna puhkeaa puhumaan Conradille pateettisella korukielellä, kun ottaa huomioon että pariskunnan yhteinen kieli on kummallekin osapuolelle vieras ja horjuvasti osattu somali: vaikka Naluna olisikin noin puhunut, ei Conrad olisi häntä ymmärtänyt...

Tässä kokoelmassa kukoistavat kuitenkin erityisesti miljööt: niminovellin kummitusjutun rappeutuva Southern Gothic, Old Garfield's Heartin ja The Man on the Groundin yliluonnollisten tarinoiden sijoittuminen sujuvasti länkkäritaustaan, The Hyenan kuumeinen (ja kolonialistiskliseinen, tää on 30-lukua) Afrikka, kelttien kummut, Bal-Sagothin kadonnut valtakunta (Kuningas Salomon kaivosten yhteydessä mainitsin teoksen vaikutukseen myöhempään pulppiin, ja kyllä se täällä näkyy vaikka Howardin suhtautuminen onkin synkempi)...jopa In the Forest of Villeferen yksinkertaisen suorassa tarinassa on aistittava ennen kaikkea miljöö, ei niinkään suoraan kuvattuna kuin paikkana jossa tapahtuu tällaista.


Ja sitten tietysti herkullisen tolkuton The Voice of El-Lil, jossa kaksi seikkailijaa löytävät Somalimaasta piilossa olevan kaupungin Eridun, sumerien valtakunnan viimeisen linnakkeen joka on pysynyt eristyksissä siitä lähtien kun akkadit hävittivät muun sumerien valtakunnan yli neljätuhatta vuotta aiemmin...
Paikka ei ole irrallaan ajasta, ja 30-luvun menneisyydessä saattoi vielä tarjota Eriduja ja Bal-Sagotheja, siinä missä meidän menneisyydessämme moiset pitää tunkea jonnekin ihan toiseen maailmaan (onko meidän aikanamme sitten toisia Eriduja ja Bal-Sagotheja, se paljastuu ehkä vasta tuleville sukupolville...)

Oman lajityyppinsä mainio edustaja: jos lajityyppi ei kiinnosta niin ei tämä varmaan asennetta muuta, mutta jos kiinnostaa niin kyllähän tähän sietää tutustua.
Osallistun tällä novellihaasteeseen, ja Helmet-haasteessa tällä otan kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa (parissakin Cthulhu-vaikutteisessa tarinassa suuren huomion kohteena on von Juntztin kirja Nameless Cults).
En ole ihan varma osallistunko Yhdysvallat-haasteeseen enkä taida kehdata sanoa tätä kirjaksi jossa ovat "alkuperäiskansat osana kirjaa", vaikka kirjaimellisesti katsottuna se onkin totta...

Marina Tsvetajeva - Piru ja muita kertomuksia

Täytyy myöntää että ennakkokäsitykset tästä kirjasta (suomentanut Elina Kahla) olivat hieman erilaiset nimen ja takakansiteksin perusteella, nämä kun viittasivat enemmän täyteen fiktioon, jossa ehkä ammennettaisiin myös kansantarinoista, kummitusjutuista yms. (kirjailijan toki tiesin arvostetuksi runoilijaksi, tuttuni on tuotantoaan tutkinut akateemisella tasollakin ja näin ollen aiheesta myös puhunut)

Tämä kymmenen novellin nippu on kuitenkin hyvin elämäkerrallinen, nämä ovat tarinoita Marinan lapsuudesta ja elämästä Venäjällä 1900-luvun alussa (ja muuallakin, äiti ja lapset asuivat muuallakin Euroopassa ja mm. saksalaisesta sisäoppilaitoksesta on juttua). Mutta kyseessä ovat kuitenkin novellit, tarinoiden huomio keskittyy usein hyvinkin tiukasti rajattuihin asioihin ja kerrontatavat vaihtelevat, eli minään yhtenäisenä "muistelmana" tätä ei ehkä kannata lähestyä...

Runoilijataustuus näkyy toki kielessä ja kerrontatavassa, joka on usein varsin assosioiva, kuvista kuviin siirtyvä. Niminovellissa ehkä eniten, jossa pieni lapsi on havainnoissaan subjektiivisin ja impressionistisin (ja samalla kuvattu lastenkamarissa istuskeleva piru on yksinäisyyden symboli, se eristää juuri sillä että muut eivät voi sitä havaita).
Muissakin novelleissa tuodaan myös lukijoille vahvoja impressioita Marinan lapsuudesta, ajasta, paikasta, ihmisistä ja perhesuhteista.


Erinomainen esimerkki kerronnasta ja sen keinoista on novelli Äidin satu, jossa Marina ja sisarensa Asja kuuntelevat kuinka äitinsä kertoo satua, tai käytännössä kaikki kolme kertovat satua yhdessä, kun lapset koko ajan tekevät ehdotuksia mitä seuraavaksi tapahtuu. Niin kerrotun sadun kuin erityisesti sen sisältävän novellin aiheena on sisarkateus, ja se kyllä välittyy, kirjassa annettu kuva pikkusisko Asjasta ei ole kauhean positiivinen mutta samalla kuitenkin tilanne ja suhteet tuntuvat hyvin todellisilta...


Totean tämän teoksen muuten myös olleen hyvän esimerkin täällä käydystä keskustelusta että "nyt ei ollut oikea aika tälle" ei välttämättä ole eufemismi "tämä oli tosi huono"lle, aloin lukea tätä kirjaa jo jokunen kuukausi sitten ja muutaman sivun jälkeen laitoin takaisin hyllyyn, kun se ei toiminut ollenkaan...mutta nyt sitten lähti vetämään ihan eri tavalla. Eri hetki ja mielentila muuttivat paljon (samalla kuitenkin totean, että ensimmäinen, niminovelli, oli ehkä eniten sellainen jonka lukemiseen minulla pitää olla sopiva mieli, seuraavat novellit ovat helpommin lähestyttäviä).

Tämä teoshan on myös mitä mainioin haastekombottaja, novellihaasteen ohessa tämä sopii myös
Muuttoliikkeessä -haasteeseen sekä omalla tavallaan myös Naisen tie -haasteeseen.
Varsinaisesti olin teoksen napannut luettavaksi Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, ja se taitaakin olla vuoden viimeinen kyseisen haasteen kirja, täytyy paketoida kyseinen haaste ensi viikolla. 

Kirjan ovat lukeneet myös Margit, Jokke ja Kiiltomato.

Heinrich Böll - Palavat sielut

 

Tässä muutaman vuoden takaisessa kokoelmassa (suom. Otto Lappalainen) julkaistaan yhdentoista novellin (tai mitä nuo mikäkin sitten ovat) verran Heinrich Böllin elinaikana julkaisematonta varhaistuotantoa, vanhin tarina on kirjoitettu 36-37 ja uusimmat aivan 50-luvun alussa (Böllin esikoiskirjahan ilmestyi 1947).

Täytyy myöntää, että varhainen Böll ei ole suosikkieni joukossa, karu hemingwaylaisuutensa ei suuremmin vetoa, kun taas myöhempi näkökulmilla ja kerronnalla pelaava, huumoria (mustaakin) sirotteleva yhteiskuntakriitikko taas on erinomaisesti arvostamani kirjailija.
Tässäkin kokoelmassa tarinat jakautuvat puoliin, ensimmäiset novellit ovat sitä varhaista Bölliä josta en niin välitä (vaikka ehkä ansiokkaita esimerkkejä omassa lajissaan ovatkin), mutta 'Selvityksen Berkowon sillan vaiheista' mukakuivakka byrokraattiraportti tai 'Anekdootin Saksan ihmeestä' ivallisuus taas osuvat paremmin suosimaani tyyliin.

Edustava kompromissi näiden välillä on novelli 'Kelmeä koira', jossa minä-kertova lääkäri saapuu toteamaan nuoren miehen kuolleeksi ja siinä ennen kuin poliisit korjaavat ruumiin pois kuulee paikalla olevalta kappalaiselta miehen, murhaajan jota kutsuttiin Kelmeäksi koiraksi, elämäntarinan. Tarina on itsessään varsin synkkä ja toivoton, kurjista oloista tulevan älykkään ja kunnianhimoisen (ja siitä hyvin tietoisen) miehen vaellus 'puolueen' jäseneksi, sen murharyhmän toimijaksi ja myöhemmin ammattirikolliseksi, mutta noiden eri kertojatasojen läpi kerrottuna tarinaan tulee syvyyttä...

Yhdentoista novellin ohella kirjassa on myös saksankielisen alkuteoksen toimittajan teksti Böllistä ja suomentajan jälkisanat.

Kirja on luettu myös Maailmankirjoissa. Itse osallistun sillä novellihaasteeseen.

Reiner Kunze - Nuo ihmeelliset vuodet

Divarihyllyjä selatessa Reiner Kunzen kirja kiinnitti huomion kiinnostavan fragmenttisella rakenteellaan: kirja koostuu lyhytproosasta joka on hioutunut tiiviiksi, usein vain kappaleen tai kahden mittaisiksi teksteiksi. Takakannessa oli Heinrich Böllin blurb, mutta ei muuta tietoa sisällöstä, mutta mitä sitä enempää tarvitseekaan.

Ja kas, olinhan tästä kuullut aiemminkin ja kiinnostavana huomioinut Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piirissä kun Ketjukolaaja oli tästä blogannut. Kunze, itä-saksalainen dissidentti, tarinoi varsin tavallisesta elämästä rautaesiripun takana: lyhytproosa ei asetu varsinaisiksi novelleiksi, vaan pysyy fragmentteina, jotka muodostavat sarjoja jotka muodostavat jonkinlaisen ikkunan aikaan.
Erityisesti huomion kohteena ovat nuoret: yhdessä sarjassa isä puhuu tyttärestään ja näissä huomioissa limittyvät yleiset kokemukset teini-ikäisen kasvattamisesta ja yhteiskunnasta jossa postikortti Tokiosta on vihamielistä propagandaa ja keskijakauksen kuuluu olla suorassa (näistä tuli omalla tavallaan mieleen Marjane Satrapin Persepolis), ja monissa muissakin nuoret ovat niinkuin nuoret tapaavat olla, mutta eri asia on saavatko olla.

Loppupuolen taas täyttää sarja kokemuksia jotka liittyvät Prahan kevääseen 1968, kun muiden joukossa myös itäsaksalaiset sotilaat palauttivat Tsekkoslovakiaa ruotuun, ja niistä ristiriitaisista tunteista, joilla myös tavalliset itäsaksalaiset asiaan suhtautuivat. Tähän osaan oli otettu myös joitain sensuroitujen tsekkiläisten runoilijoiden runoja (muun kirjan on kääntänyt Aarno Peromies, nämä runot Kirsti Siraste).

Kirjassa saattaa olla kohtalainen määrä fiktiivisyyttä, mutta myös paljon sellaista joka on joskus tapahtunut ainakin jollekulle. Oma annoksensa huumoriakin tapahtumia ryydittää, mutta siinäkin on puolet hirtehisyyttä, ja muuten toteava-mutta-sirpaleinen kuvaus alleviivaa olojen absurdiutta...

Hän oli lukenut "Vankileirien saariston". Vastoin minun neuvoani. Mutta häntä eivät vainonneet selostukset fyysisistä kidutuksista. -Oletsä lukenut sen kohdan Ira Kalinasta? hän sanoi. En voinut muistaa. -Butyrkan, erään kauttakulkuvankilan asemalla muuan ostaja sanoo, huomattuaan seitsemäntoistavuotiaan Ira Kalinan: No, näyttäkääpäs, tavaranne! Hänet tuodaan alastomana katsastettavaksi.
- Kun kuvittelee, että kaikki voi yhdessä yössä taas muuttua tuollaiseksi, hän sanoi, -juoksenteleehan täällä ihan riittävästi noita tyyppejä -, kun sitä kuvittelee, alkaa ihmetellä, minkä takia ei sittenkään häivy täältä. Saisivat vaikka tärskäyttää kuoliaaksi, parempi sekin.

Stig Dagerman - Sleet

 

Pari vuotta sitten luin Stig Dagermanin romaanin Äidin varjossa, ja vaikken nyt ihastunutkaan niin uteloitti kuitenkin sen verran että vastaan tullessa otin luettavaksi tämän novellikokoelman, 12 novellia 40-luvulta.

Dagerman nimitti journalismia taidoksi tulla myöhässä niin varhain kuin mahdollista: ei kirjoiteta nälästä vaan siitä kuinka nälkä on johtanut väkivaltaiseen kapinaan tms. Dagermania kiinnistaa enemmän nälkä, tai pelko, ahdistus, häpeä, yksinäisyys, usein lapsen näkökulmasta. Paljoa ei välttämättä tapahdu (parissa novellissa niin vähän että en oikein saanut niihin edes mitään otetta), pelataan taskushakkia, mennään ulos juhannusaattona, piilotetaan eväsvoileipien suolalihaa ja kurkkua, odotetaan juoppoa isää kotiin, mutta merkityksensä noissa tapahtumissa kuitenkin on.

When you're the child of a small family farmer, your back grows crooked already at an early age from you trying to bear as much on it as the grown-ups. It's only fitting that we bear their burdens, seeing as we already wear their outgrown clothes and speak their castoff words. Our haunches burn from the strain of trying to keep pace with their long strides. It's not easy walking in these grown-up shoes, no sir. But it's what we've got to do, 'cause being children is a choice we've never really had.

Kovin iloisia kertomuksia nämä eivät ole, mutta lämpöä ja ymmärrystä niissä kuitenkin harjoitetaan (jopa viimeisen, pisimmän, novellin 'Where's My Icelandic Sweater?' Knut on yhtaikaa varsin rasittava ja sympaattinen henkilö...), ja Dagermanin ilmaisussa on kyllä myös eleganttia purevuutta...

Kirjan aloittavassa To Kill a Child -novellissa sen sijaan tapahtumat ovat keskeisiä ja dramaattisia. Alunperin tilaustyönä liikenneturvallisuuskampanjaan ajonopeuksien laskemiseksi tehdyssä novellissa on mittaa vain neljä sivua, mutta silti siinä kuvataan piinallisen tarkasti erästä kesäistä sunnuntaiaamua, kuinka lapsi lähtee lainaamaan sokeria naapurista ja mies ajaa autoa, mielessä merenranta.

Mutta "[b]ecause life is constructed in such a merciless fashion, even one minute before a cheerful man kills a child he can still feel entirely at ease, and only one minute before a woman screams in horror she can close her eyes and dream of the sea, and during the last minute of that child's life his parents can sit in a kitchen waiting for sugar[...]"

Tämä kirja kuuluu siis Novellihaasteen II piiriin.

Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia

Sisilialaisen Giuseppe Tomasi di Lampedusan kirjallinen tuotanto ei ollut järin laaja, ja sekin mitä julkaistiin tuli postuumisti: romaani Tiikerikissa on klassikko, ja suomeksi on tullut myös tämä pieni, neljän novellin kokoelma (tai mihin kirjallisuudenlajiin tuon neljännen tarinan sitten sijoittaakaan), suomennos tässäkin Tyyni Tuulion.

Ensimmäiset pari tarinaa eivät mitenkään suurta vaikutusta tehneet. Toinen kertoi sisilialaisesta maanomistajasta, joka on ahkerilla kaupoillaan hankkinut itselleen jo varsin suuren tilan, ja aiheuttanut ylempien luokkien edustajissa (jotka tietysti katsovat maanomistamisen olevan heidän etuoikeutensa joka ei alemmille luokille oikeasti kuuluisi) epäluuloista uteliaisuutta, vähän samoja tunnelmia siis kuin Tiikerikissassa. Toinen taas oli lyhyt tarina köyhästä konttorityöläisestä joka saa vuoden lopulla bonuksena ison joululeivonnaisen...luettavia mutta ansiokkaammat osiot ovat kaksi jälkimmäistä.


Niminovellissa taas nuori lehtimies tapaa baarissa vanhan miehen ja kun molemmat ovat Sisiliasta niin alkaa keskustelu ja pitemmän päälle myös yhteys. Vanha mies, Rosario la Ciura, helleenisen kulttuurin ja antiikin kreikan kielen arvostettu asiantuntija, on mitä viehättävin hahmo, korkeasti sivistynyt ja ylpeän itsetietoinen, mutta sillai karismaattisella tavalla: hän on erikoislaatuinen, tietää sen ja tuo sen esiin, mutta hölmöähän olisi väittää vastaan etteikö hän olisi erikoislaatuinen...niin, ja mikä hänet on sitten erikoislaatuiseksi tehnyt?

Neljäs "novelli" on ennemmin sarja fragmentteja tai kuvauksia kirjailijan lapsuudesta. Ensimmäisessä osassa hän toteaa lapsuuden muistin keskittyvän enemmän yksittäisiin aistivoimaisiin kuviin, joita ei välttämättä voi kovin hyvin sijoittaa mihinkään tunnettuun ajanhetkeen tai keskinäiseen järjestykseen, joten hän ei edes yritä rakentaa varsinaista kronologiaa, vaan seuraavissa seitsemässä luvussa kuvailee paikkoja joissa lapsuudessaan oli tai kävi.

Novellihaasteen lisäksi saan siis näppärästi osuman Helmet-lukuhaasteen kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

Primo Levi - A Tranquil Star

 

En ole tähän mennessä blogannut Primo Levin kirjoista mutta puhunut kirjailijasta olen pariin otteeseen, kun puheena on ollut esim. luonnontieteet kaunokirjallisuudessa: Levi ammentaa teksteissään usein omista kokemuksistaan kemistinä, ja muulloinkin aiheissa ja niiden käsittelyssä on oma leimansa...
(yleisemmin Levi tunnetaan tietysti muistelmastaan kokemuksistaan Auschwitzissa, Tällainenko on ihminen)

Molempiin aiheisiin viitataan tässä 17 novellin kokoelmassa, ensimmäisessä novellissa 'The Death of Marinese' päähenkilö tekee sen mitä Levi, vangittuna partisaanina, ajatteli muttei tehnyt, 'The Magic Paintissa' tutkitaan onnea tuottavaa maalia ja sen valmistusta, ja 'The Molecule's Defiance' on lyhyt novelli polymerisaatiosta. Montako on novellia polymerisaatiosta, kun kaikenlaisesta turhemmasta niitä on kyllä kirjoitettu vaikka millä mitalla...

Kokoelmassa tuntuu myös Italo Calvinon henki ja Jorge Luis Borgesinkin, mukana on novelleja ja ideoita jotka voisivat tulla noiltakin tekijöiltä, voimakas spekulatiivisuus ja fantastisuus yhdistyy esseemäisyyteen. 'In the Park'-novellissa omaelämäkerturi pääsee kirjallisuushenkilöiden asuma-alueelle, 'The TV Fans from Delta Cep.'ssa kaukaisen planeetan asukkaat lähettävät fanikirjeen Piero Bianuccille, 'Buffet Dinner'issa kuvataan vaikeuksia osallistua illalliskutsuille kun on kenguru...
Calvinoon ja Borgesiin verrattuna Levi tuntuu kuitenkin selvemmin pessimistiltä, kokemukset ihmisyyden barbaarisesta puolesta epäilemättä tuntuvat ja sitä näkyy myös näissä novelleissa, joissa on paljon rappiota, häviötä, katoamista, epäonnistumista, ja valittujen aiheiden ja mittakaavojen vuoksi ne tuntuvat ihmisyyden epäonnistumisilta.

Erityisen huomionarvoinen on novelli 'The Sorcerers', jossa kaksi tutkijaa ovat kenttätyössä siriono-heimon parissa Boliviassa. Onnettomuuden vuoksi heidän leirinsä tuhoutuu, ja he joutuvat turvautumaan primitiivisen heimon vieraanvaraisuuteen...ensin tehden vaikutuksen heimolle tuntemattomilla teknologioilla kuten tulitikuilla, mutta sitten tuleekin ongelmaksi että eiväthän tutkijat pysty valmistamaan lisää tulitikkuja, ja muissakin mieleen tulevissa mahdollisesti vaikuttavissa tempuissa on sama ongelma, ne ovat sen verran kehittyneitä että tutkijoilta puuttuu materiaaleja, osaamista tai molempia.

Tästä tuli jo mieleen Arthur C. Clarken toteamus, että mikä tahansa tarpeeksi kehittynyt teknologia näyttää taikuudelta, mutta se onkin käännetty nyt myös teknologian käyttäjiä vastaan, ja laajempi ongelma tulee näkyviin kun tuodaan esiin, että sirionot, todellinen nomadinen heimo Boliviassa, eivät kuvattuna aikana tunteneet tulentekoa tai veneenrakennusta, mutta kulttuuristaan käy ilmi että nämä taidot on aiemmin tunnettu, ne on vain unohdettu kun ne eivät silloisessa elinympäristössään ole olleet tarpeellisia: he ovat muistutus että ihmiskunnan kehityksen suunta ei välttämättä joka paikassa ja ajassa ole eteenpäin...

Novellihaaste etenee.

Kate Chopin - A Pair of Silk Stockings

Penguinin pikkumustista olemme tällä kertaa lukenut Kate Chopinia, viiden novellin verran.
Chopin tunnetaan parhaiten Herääminen-romaanistaan mutta en tämän kokoelman perusteella sitten tiedä onko tuolla linkissä esitetty väite sitä edeltävien novellien idyllisyydestä niin perusteltua, kyllä näissäkin pisteliäisyyttä löytyy tendenssiin asti (joskin seksuaalisuuden suuntaan ei mennä). Tietysti tähän on saattanut päätyä novellituotannon kantaaottavampaa puolta...

Chopin kuitenkin kaivelee esiin 1800-luvun jälkipuoliskon Louisianan kaksinaismoralismia: Désirée's Babyssa rotuluokittelu valkoisiin ja värillisiin määrittää kaiken siitä huolimatta että parhaimmissakin perheissä on sekoittumista, tai Miss McEndersissä varakkaammilla luokilla on mahdollisuus harjoittaa moraalista ylenkatsetta köyhempien luokkien edustajiin mutta millä tavallla se omaisuus onkana hankittu...

The Story of an Hour toi esiin kiinnostavan konfliktin: sydänvaivaiselle rouva Mallardille kerrotaan varovasti että tämän mies on on kuollut rautatieonnettomuudessa. Mutta vaikka Mallardit toisiaan rakastivatkin ja rouva oli varma että tulee myös miestään suremaan, niin nopeimmaksi ja päällimmäiseksi tunnetilaksi tuleekin ilo ja vapautumisen tunne. Ja sitten mies tuleekin kotiin, koska ei ollutkaan siinä junassa joka oli onnettomuudessa, ja, no, rouvan kohtalokas sydämen pettäminen määriteltiin johtuvan riemukkaasta yllätyksestä...tarina on tiivis ja lyhyt, vain kuusi pienikokoista sivua, ja keskittyy täysillä olennaiseen.

Miellyttävä tuttavuus tämä on, vaikka tendenssiys tulee ehkä vähän liikaa esiin mutta juonia punotaan silti onnistuneesti.
Ja novellihaaste juoksee eteenpäin kuin hirvi.

Alifa Rifaat - Kaukaa siintää minareetti

Lisää teoksia jotka päätyvät luettavaksi lähinnä haastekombottelun perusteella, novellihaaste ja Frau, Signora & Bibi kohtaavat taas, koska egyptiläinen Alifa Rifaat kirjoitti tämän kokoelman viisitoista novellia arabiaksi. Suomennos (Marja Helanen-Ahtola) on tosin ilmeisesti tehty englannin kautta, Denys Johnson-Daviesin käännösvalikoiman perusteella.

Rifaatin novellit ovat usein varsin tiiviitä arjen kuvauksia (parilla vähemmän arkisella poikkeuksella), kotien elämää kaupungissa ja maaseudulla jossa päiviä rytmittävät rukouskutsut. Näkökulma on usein naisten, joiden elämää tarkastellaan yleensä toteavasti: patriarkaattinen yhteiskunta on tosiasia joka otetaan sellaisena kuin se on.
Kiinnostava piirre näissä novelleissa onkin että niissä ei ole pyrkimystä länsimaisen feminismin mukaisuuteen: toki miehistä tulee ongelmia mutta enemmän se johtuu näiden epäonnistumisesta täyttää puolison, isän tai pojan velvollisuuksia, ja esim. naisten seksuaalisuus on paljon esillä, mutta samalla tässä ei välity näkemys novellien henkilöistä sorrettuina uhreina jotka pitää vapauttaa länsimaiden hyväksymällä tavalla (joskin kun vilkuilin netistä joitain kommentteja kirjasta, jotkut näköjään päättäväisesti halusivat lukea tuollaisen narratiivin kirjaan). Jotenkin vaikea uskoa että tällaista kirjaa käännettäisiin nykyaikana.

Vaikka novellit ovatkin arkisia ja tapahtumat, ihmissuhteet yms voisivat sinänsä esiintyä monessa muussakin paikassa ja ajassa, tulee novellikokoelmasta kuitenkin hyvin vahva tunne omasta miljööstään.

Erityisen huomionarvoinen novelli on yksi niistä vähemmän arkisista, Matkani tuntemattomaan. Novellissa aviopari muuttaa uuteen kaupunkiin, vaimo on löytänyt viehättävän talon hyvältä paikalta ja halvalla, mutta talossa majaileekin djinni joka naisen ja/tai käärmeen muodossa aloittaa lemmekkään suhteen vaimon kanssa...hivenen kummitusjuttumainen tarina, ja paranormaali romantiikkahan on tietysti havaitun suosittua tavaraa ympäri maailmaa, mutta miljöö tuo tähän oman persoonallisen sävynsä.


Viehättävä kokoelma tämä, olisi näitä enemmänkin voinut lukea.

Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina

Haastekombotteluna poimimme osumia sekä novellihaasteeseen että Frau, Signora & Bibi -haasteeseen: Ljudmila Petruševskaja on venäläinen kirjailija jolta on 80-luvun lopulla julkaistu tämä 21 novellin kokoelma (suom. Katja Losowitch). Novellit ovat varsin lyhyitä, suurin osa kahdesta kymmeneen sivua, ainoastaan kaksi kirjan lopussa olevaa ovat hieman pitempiä.

Luonnehtisin kokoelman yleissävyä häiritseväksi: Petruševskaja suosii monissa novelleissaan eräänlaista tyhjyyden kehystämistä. Asia jota halutaan tapahtuvaksi ei tapahdu, muutosta ei tule tai tulee aivan eri aikaan ja suuntaan kuin kuuluisi ja kaikesta puhutaan hyvin viileään, toteavaan, hivenen absurdin perinteen suuntaiseen sävyyn.
Lopputulos on joskus hyvinkin kiehtova, minua viehätti esim. N.-novelli joka käsittelee erästä tarinaa, sen kertojaa ja miten se kerrotaan, millaisia vaikutuksia sillä on ja missä olosuhteissa se on syntynyt, mutta tarinaa ei kuulla ja sen sisältöönkin vain epämääräisesti vihjataan.

Tai Seinä-novellin päähenkilö Anja, josta moni sanoi että hänen lävitseen saattoi kävellä kuin seinän läpi: Anja antaa voimakkaasti vaikutelman toisaalta seinästä ja toisaalta höyrypilvestä jonka läpi voi kävellä mitään hipaisematta, ja nämä mielikuvat sekoittuvat absurdiksi sanonnaksi joka kuitenkin ymmärretään. Anja on täydellinen sillai tylsällä tavalla, ulkoisesti harmonisen täydellinen ja ystävällinen, tyyni, väritön niin ettei oikein kukaan saa selville onko pinnan alla mitään, eikä sinne päästetä lukijaakaan. Ja tämä on merkillisesti saatu toimivaksi.


Turhautumisen kokemuksia ei siis voi välttää, joskin ne tuotetaan juurikin lukijalle, novelleissa asiat kun kuitataan kovin toteavaan sävyyn...ja ehkä tuo piilevä turhautuminen, tyhjyyden ja toteutumatta jäämisen tunne kuvastaa 1980-luvun Neuvostoliittoa laajemminkin, en tiedä. Ja vaikutus tulee voimakkaammin juuri kokoelmasta, yksittäisinä novelleina saattaisivat aiheuttaa lähinnä "höh, tuossako se nyt oli"-fiiliksen.
Kirja ei siis ollut varsinaisesti miellyttävä, mutta kuitenkin suhteellisen sujuvasti luettava ja Petruševskaja tekee siinä kiinnostavia asioita...

J.M.G. Le Clézio - Kuume

 

Olen ranskalaisen nobelistin J.M.G. Le Clézion tuotantoon tutustunut aiemminkin, silloin myöhäisempien aikojen lastenkirjan parissa ja nyt varhaistuotannon novellien: eroja oli mutta vähän yhtäläisyyttäkin.

Kirjan yhdeksää novellia luonnehditaan takakannessa sielunmaisemiksi ja impressionistisiksi, ja osuvasti: kovin selkeitä juonia ei ole odotettavissa (tai ainakaan dramaattisia kaaria) ja keskeisempänä on hetkelliset tunnelmat ja kokemukset. Novelleissa vyörytetään aistikokemuksia, tuntemuksia, ajatuksenpätkiä sellaista tahtia että lukijalle välittyy usein hyvin konkreettisiakin kuvia ja tunnelmia, ja kokemusten määrä ja taajuus tuo kerrontaan neuroottisen, ahtaan, ahdistuneen sävyn (ja kirjailija toteaa novelliensa olevan kertomuksia hulluudesta). Keskustelutkin ovat nakuttavan päämäärättömiä, taukoja tuovat ajoittaiset siirtymiset toisiin tekstilajeihin (Martinin lehtihaastattelu, Vanhuuden päivän sisätarina). Se tunne kun herää kello neljä yöllä niin kovaan kipuun että tuntee kuolevansa, ja kuolevansa yksin ja hylättynä, Beaumont haluaa siitä kertoa jos et vielä kokemusta tiennyt.

Erityisesti haluaisin nostaa esiin niminovelli Kuumeen fyysisyyden, kuvauksen kuinka Roch, helteessä ja välinpitämättömyydessä kylpien, vaeltaa kohti työpaikkaansa. Sairaus ottaa valtaansa, kuume nousee, migreeni ja pahoinvointi, ja henkilökohtainen kokemus paisuu kohti maailmantuskaista globaalia järjestystä. Kerronnan painostava vellovuus auttaa kyllä myös lukijaa osallistumaan kokemukseen (lisäksi minulle nousi novellin luettuani myös kuumetta, mutta se oli luultavasti sattumaa. Luultavasti).


Katu värähteli Rochin jalkojen alla kummallisesta maanalaisesta elämästä. Jossain syvällä vilisivät pienet näkymättömät eläimet, bakteerit ja mikrobit, loiset; vilisivät pienet näkymättömät eläimet, bakteerit ja mikrobit, loiset; oikeastaan kaikki lainehti ilmassa, maassa ja vedessä; jonkinlainen hämärä, salaperäinen elämä, lyhyt ja hetkellinen kuin kärpästen, paisutti koko maailman pintaa. Eliöt erittivät lakkaamatta, valuivat kirveltäviä nesteitä. Kaikkialla oli rauhasia, näkymättömiä rakkoja jotka kuplivat syvällä materiassa. Jalkakäytävät, talojen seinät, taivas, ohikulkijoiden iho olivat todellisia elimiä, eläviä osasia joita puistatti kutakin sama omituinen sairaus.

Tällaisella konkretian, yksityiskohtaisten kokemusten vyörytyksellä Leila Adlerin käännösurakka ei varmaan ole ollut helpoimpia, ja lisäksi käännös osoittaa ikänsä joissain kohdissa (ilmeisesti pikakahvi ja farkut eivät olleet vielä tunnettuja termejä 1967...), ja pariin kertaan puhutaan myös hiilihaposta kun tarkoitetaan hiilidioksidia...

Avaan tällä bloggauksella Juhan uuden novellihaasteen: 9 * Le Clezio.