Näytetään tekstit, joissa on tunniste runot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste runot. Näytä kaikki tekstit
30.8.18
Helena Anhava - Vuorosanoja
Olen joku vuosi sitten lukenut yhden Helena Anhavan kirjan joka näköjään jäi vähän positiivispainotteisesti ambivalentiksi, nyt sitten toisen.
Muoto on niukkaa, runot lyhyitä joissa häivähdys aforismia, ja toisaalta aika monessa runossa kieli on arkisen juttelevaa, välähdyksiä arkielämästä, ja muutama henkilöä, todellista tai kuvitteellista, suoraan siteeraavakin löytyy. Tyyliä voisi pitää helposti lähestyttävänä, joskus ehkä jopa miettiä että mikä tässä tekee runosta runon...
Aiheissa on hieman perhe-elämää mutta myös aika paljon huomioita poliittisuudesta (siis eri asia kuin poliittisuus), voimakkaita vastakkainasetteluja ja niiden karrikointia. Kun lukemani painos oli myöhempi ja painettu 1983 niin ajattelin että tämä on ehkä kirjoitettu 70-80-luvun vaihteessa jonkinlaisena kommentaarina menneestä vuosikymmenestä, mutta ei, se olikin jo vuodelta 1973 ihan poliittisen kuohunnan ydinajassa.
Ja huomioita lapsuudesta, erityisesti lapsuudesta systeemin hampaissa...
Miellyttävä teos, en ihastunut mutta mielelläni luin.
- En mä sit tiedä mut niiden perhesuhteet taitaa
olla vähä sitä luokkaa kun Eikka Virtanen selitti
meille tähtisumujen tiheyden: niinkuin kolme
mehiläistä Euroopassa.
28.8.18
Unto Kupiainen - Peeveli ja peipponen
Vielä vähän lisää Unto Kupiaista, vaihteeksi myöhempää tuotantoaan.
Nimikin vihjaa sävystä joka on vähän humoristisempi ja leikkisämpi, vaikka mukana on myös hieman piruilua ja pisteliäisyyttä. Kraaterin itseterapoiva synkistelijä tai vähän myöhempi rakkauskiemuroiden setvijä on kääntynyt vähän seesteisemmäksi vanhenemisen hyväksyjäksi (vaikkei sitä ikää olekaan vielä tässä kuin viitisenkymmentä vuotta) muttei kuitenkaan ihan täysin seestyneeksi, ja itseironiaa heitellään.
Huomionarvoisia ovat jotkut pitemmät runot, Luuharpun kesäaamun ja olemassaolon tunnelmointi, Conceptio Artisin metailu runon kirjoittamisesta, Evoën Bacchus suomalaiskansallisena pontikankeittäjänä...väleissä sitten lyhyempiä purskahduksia.
Kelo
Luomisen päivät taitavat takana olla,
vaikka ehkä entinen jatkuu elo.
Laidassa suon
pursujen tuoksua, tuulien huutoa juon.
Ylväs muukalaisen nähdä on kelo.
24.8.18
Lauri Pohjanpää - Meren kaupunki
Näissä vähän vanhemmissa runokokoelmissa ei ole niin kauhean usein selkeitä teemoja lukuunottamatta kuvauksia siitä ajasta mitä runoilija on juuri elänyt (kuten sota-ajan sota-ajan runokokoelmat), tässä Lauri Pohjanpää on kuitenkin laatinut kokoelman meren kaupungille, Helsingille.
Myöhäistuotantoa tämä on ja tyylillisesti moneen suuntaan ja aikakauteen ulottuva, kun kirjan aloittaa ylistys Runottarelle ja mukana on runoja joiden juhlava nuotti kuuluu enemmän vuosisadan alkupuoleen (ja joitain aika keveitä riimittelyjä) mutta käytellään myös vapaata mittaa ja 40-50-luvun vaihteen modernimmat tyylit ovat kyllä myös mukana...
Kirjan neljä osaa vaeltavat yleisestä kasvavan yksityiseen tai ehkä kulttuurista kohti luontoa: ensimmäinen osa keskittyy historiallisiin välähdyksiin jossa on mukana niin Kaarle-herttuaa ja Nikolai I:stä kuin arkisempiakin henkilöitä, mutta välähtävistä episodeista huolimatta historiallisessa kontekstissa.
Tätä seuraavassa osassa ollaan sitten runoilijan nuoruuden Helsingissä, jolle leimansa antavat niin yliopiston ja kulttuuripiirien läsnäolo kuin työläiskorttelien vähän karumpi elämä...
Kolmannessa on impressioita tunnistettavista paikoista tai historiallisista hetkistä, joita kuvataan yhä enemmän itse koettuina, ja neljännessä ollaan jo siirrytty luontorunouden piiriin, joka sekin on toki Helsinki-väritteistä, erityisesti merta korostaen.
Tämä on vahvasti kokoelmapainotteinen teos, yksittäisistä runoista ei noussut oikein mitää erityisen vahvaa mieleen mutta niistä muodostui kuitenkin miellyttäviä sarjoja.
Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 23. Kirjassa on mukana meri.
Ylä-Brondin
Savua niinkuin taistelukentän yllä.
Puhetta niinkuin sateen ropinaa.
Kuppien kodikasta kilahtelua.
Nuorta, pitkätukkaista taiteilijaa.
Ei, on joukossa sentään vanhojakin!
Tuolla itse mestari Sallinen.
Totisten, teräväin prillien takaa haastaa
Kojolle tuossa Joel Lehtonen.
Tuolla Vikstedt, tuolla Larin-Kyösti.
Veljiä täällä on tuttu ja tuntematon.
Toisten nimi jo aikakirjoissa loistaa.
Toisten lehti on kirjoittamaton.
Ikkunain takaa katsoo tyly ja kylmä
luonnon ja elämän hyinen marraskuu.
Täällä on valoisaa, lämmintä ja turvallista.
Laskut ja maksut ja nälkä unhottuu.
Pöydän marmoriin taideteosta tuossa
nuori, kalpea poika piirtelee.
Siinä se hetken hehkuu. Tarjoilijan
käsi sen illalla pois siitä pyyhkäisee.
Tuolla soi nauru. Käy väittely kuuma ja kiivas,
vuorosanojen salamat sinkoaa.
Täällä ei kynttilää panna vakan alle,
täällä se räiskyy ja loistaa ja leimuaa.
Homeiset klassikot kuulevat kunniansa.
Polttakaa-museot-tunnelma tiivistyy. -
Yrmeät sanat vain panssari on, jonka alle
nuoruuden kaipuu ja pettymys kätkeytyy.
Mut mitä nyt? Mikä hälinä portaitten puolla?
Ruokokoski, boheemein kuningas,
tulee kuin tuulispää, joka solussansa
nero ja tarmo ja into riehakas.
Taulun hän myynyt on poroporvarille.
Hyvän sai hinnankin! Eläköön! Kuulittehan!
Meidän on maa ja meidän on tulevaisuus!
Pojat, on aihetta pieneen juhlahan!
13.8.18
Unto Kupiainen - Koski ja toukokuu
Lisää Unto Kupiaista, tätä tuotantoa on blogissa käsitelty jo runsaasti...nyt ollaan vuodessa 1945, sota on päättynyt ja kokoelmassa riittää tunteiden lainehdintaa moneen suuntaan.
Mukana on muutamakin intohimoinen lemmenruno, joskin sellaisina nämä jäväät ehkä vähän persoonattomiksi, peruskuvastoa liikutellaan tyylitajulla mutta runoilija kykenee myöhemmin parempaan.
Kirjassa on myös joukko pitempiä balladiomaisia tai kertovia runoelmia, joista pari tuntuu ehkä vähän itsetietoisilta pastisseilta, mutta on siellä ansiokkaampaakin tavaraa mukana, ja sitten aletaan jo paikkapaikoin maalaamaan hyvinkin mustalla pensselillä, tyylitajuisesti groteski on perinteisesti ollut suosikki-Kupiaiseni ja tässä sitä alkaa jo välähdellä.
Monet uskovat: kuolema vapauttaa.
Miten asian laita lie.
On juhla-asussa hautausmaa,
havun peitossa sinne tie.
Ruhon lihavan ruuaksi maan madot saa,
kun Saatana sielun vie.
Mukana on jonkin verran niitä sodan aikana sensuroituja runoja, hivenen näköjään muokattuna eikä kaikkia mutta ansiokas lisä kuitenkin kirjalle nämä Helvetinkukkulat ja Leikkilaivat...
Marjatta
Harmaana kulki se elämän juova
kuin meren hiekassa himmeä piirto,
yllänsä aallokko lauluja luova,
auringon valojen siivekäs siirto.
Harmava juova.
Yllänsä kultainen kimmel ja kilo,
allansa ainainen aavikko pohjaa.
Marjatta, Marjatta, elämän ilo
ei sinun askeltes kulkua ohjaa.
Äiti on kuollut, ja ken isä lienee?
Vierasten vierellä Marjatta varttuu.
Marjatan nuoruuden vieraat ne vienee,
toiset kun leikkivät, työhön hän tarttuu.
Ken isä lienee?
Pihalta pellolle, pellolta pihaan
kiire on kesällä, Marjatta, juokse!
Toisilla aikaa on lempeen ja vihaan,
kukapa joutaisi Marjatan luokse.
Muidenpa sineen ja punahan muiden
Marjatta hellästi harmaansa antaa.
Vain ajan lyhyen suo suvi puiden
yllänsä elämän kangasta kantaa.
Suo suvi puiden.
Vain ajan lyhyen käy elontiekin.
Elämän riemu ja kuoleman kauhu
- niistä ei tietoa kalpean liekin,
joka jo sammui ja jäi ohut sauhu.
Niin meni Marjatta, kuolema nouti.
Kalma kun kulkee, niin ihmiset lymyy.
"Marjatta vaivainen, mennäpä jouti."
Köyhässä arkussa hiljaa hän hymyy.
Kuolema nouti.
Harmaana kulki se elämän juova,
vain meren hiekassa himmeä piirto,
ei sitä aallokko, lauluja luova,
koskenut, ei valon siivekäs siirto.
Mitään ei jättänyt, mitään ei mukaan
Marjatta vienyt. Vain oli hän täällä.
Marjatan kummull' ei itkenyt kukaan.
Heinikko heiluu jo maan syvän päällä.
Mitään ei mukaan.
Aallokko leikkii ja ulappa pysyy,
aina käy auringon siivekäs siirto.
Kun ajat kuluvat, ken sitä kysyy,
mikä on pohjassa ihmisen piirto?
Mukana on muutamakin intohimoinen lemmenruno, joskin sellaisina nämä jäväät ehkä vähän persoonattomiksi, peruskuvastoa liikutellaan tyylitajulla mutta runoilija kykenee myöhemmin parempaan.
Kirjassa on myös joukko pitempiä balladiomaisia tai kertovia runoelmia, joista pari tuntuu ehkä vähän itsetietoisilta pastisseilta, mutta on siellä ansiokkaampaakin tavaraa mukana, ja sitten aletaan jo paikkapaikoin maalaamaan hyvinkin mustalla pensselillä, tyylitajuisesti groteski on perinteisesti ollut suosikki-Kupiaiseni ja tässä sitä alkaa jo välähdellä.
Monet uskovat: kuolema vapauttaa.
Miten asian laita lie.
On juhla-asussa hautausmaa,
havun peitossa sinne tie.
Ruhon lihavan ruuaksi maan madot saa,
kun Saatana sielun vie.
Mukana on jonkin verran niitä sodan aikana sensuroituja runoja, hivenen näköjään muokattuna eikä kaikkia mutta ansiokas lisä kuitenkin kirjalle nämä Helvetinkukkulat ja Leikkilaivat...
Marjatta
Harmaana kulki se elämän juova
kuin meren hiekassa himmeä piirto,
yllänsä aallokko lauluja luova,
auringon valojen siivekäs siirto.
Harmava juova.
Yllänsä kultainen kimmel ja kilo,
allansa ainainen aavikko pohjaa.
Marjatta, Marjatta, elämän ilo
ei sinun askeltes kulkua ohjaa.
Äiti on kuollut, ja ken isä lienee?
Vierasten vierellä Marjatta varttuu.
Marjatan nuoruuden vieraat ne vienee,
toiset kun leikkivät, työhön hän tarttuu.
Ken isä lienee?
Pihalta pellolle, pellolta pihaan
kiire on kesällä, Marjatta, juokse!
Toisilla aikaa on lempeen ja vihaan,
kukapa joutaisi Marjatan luokse.
Muidenpa sineen ja punahan muiden
Marjatta hellästi harmaansa antaa.
Vain ajan lyhyen suo suvi puiden
yllänsä elämän kangasta kantaa.
Suo suvi puiden.
Vain ajan lyhyen käy elontiekin.
Elämän riemu ja kuoleman kauhu
- niistä ei tietoa kalpean liekin,
joka jo sammui ja jäi ohut sauhu.
Niin meni Marjatta, kuolema nouti.
Kalma kun kulkee, niin ihmiset lymyy.
"Marjatta vaivainen, mennäpä jouti."
Köyhässä arkussa hiljaa hän hymyy.
Kuolema nouti.
Harmaana kulki se elämän juova,
vain meren hiekassa himmeä piirto,
ei sitä aallokko, lauluja luova,
koskenut, ei valon siivekäs siirto.
Mitään ei jättänyt, mitään ei mukaan
Marjatta vienyt. Vain oli hän täällä.
Marjatan kummull' ei itkenyt kukaan.
Heinikko heiluu jo maan syvän päällä.
Mitään ei mukaan.
Aallokko leikkii ja ulappa pysyy,
aina käy auringon siivekäs siirto.
Kun ajat kuluvat, ken sitä kysyy,
mikä on pohjassa ihmisen piirto?
10.8.18
Háfez - Ruusu ja satakieli
Tämä 1300-lukulainen persialaisrunoilija Háfez tuntuu jotenkin, no, arkkityyppiseltä vanhemmalta islamilaisen lähi-idän runoilijalta, viini virtaa ja satakieli rakastuu ruusuun ja rakastetun kasvoista ei saada kylliksi ja tätä se sitten on koko kirjan verran (suom. Jaakko Hämeen-Anttila).
Ajan runousestetiikkaan kuului että jokainen säe tehdään helmeksi ja runo on näiden helmien nauha, jossa teemaa lähestytään eri suunnista mutta varsinaisesti säkeestä säkeeseen ei aihetta muuten kehitellä (siinä määrin että monissa runoissa monia säkeitä voisi laittaa toiseen järjestykseen kokonaisuuden kärsimättä), ja vähän samanlainen tunne tulee tästä kokoelmasta, runot ovat erinomaisia ja ne lähestyvät samoja teemoja uudestaan ja uudestaan vähän eri suunnista, mutta ei ole paljoa syytä lukea tätä kannesta kanteen järjestyksessä, yhtä hyvin tästä voisi aika ajoin selata yksittäisiä pätkiä (ja näin Háfezia ilmeisesti luetaankin myös nyky-Iranissa).
Käytetyssä symboliikassa on niin korostuneesti vakiintunutta kuvastoa että kirjaimellisen luennan usein ohittaa allegorinen, tai anagoginen luenta, ja tätä kautta Háfez on ennemmin kuin varsinainen viinitupien laulaja (jonkun Bellmanin tapaan) mystikko, joka etsii ilmaisuja verhontakaisen kokemukselle, ja monen muun mystikon tapaan suhtautuu kielteisesti onttoon ulkokultaisuuteen.
Hämeen-Anttila avaa näitä symboleja ja viittauksia runsaissa selityksissä kirjan lopussa, joten aika lailla runojen rinnalla annetaan myös niiden selityksiä, mutta toisaalta kun mystiikan aihe aina on laajempi kuin mitä sanat tai niiden selityksetkään mahdollistavat, niin ei tätä puhkiselittää voi koskaan.
Tätä lukiessa ajatukset vaelsivat aiheeseen joka on mietityttänyt aiemminkin, eli runollisen sinän ja minän käsittelyyn. Runoissa puhutaan toistuvasti Rakastetulle, jonka nimeä ei perinteisesti lausuta (silloinkin kun kyse on maallisesta rakastetusta käytetään väärää nimeä, tunnistettava nimi olisi kauhistus), ja tämä runollinen Sinä on usein luettavissa myös Jumalaksi, ja maallisen rakkauden kuvat vertauskuvina mystiselle rakkaudelle (ja toisaalta teologisesti vain Jumala voi todella olla Minä, luomakunta on vain heijastusta Jumalan olemassaolosta, eli mites tämä nyt sitten oikein meneekään).
Runollinen Minä taas on hyvin esillä, melkein joka runon viimeisessä säkeessä Háfez mainitsee itsensä nimeltä, mutta niin, onko runo-Háfez kuitenkaan runoilija-Háfez...runo-minä kun ylistää viinin juovuttavuutta, kuten tekee moni muukin islamin mystikkorunoilija, myös he jotka muslimirunoilijoina eivät tietenkään viiniin itse koske...ja samalla teologisesti tämän minän katoaminen on keskeinen pyrkimys (ja siihen perustuu myös viinin juovuttavuuden autuus ja ehkä näin myös minän häpäiseminen).
Taas kerran vapaasti tulkiten otan tällä kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa (Runo18-haastekin edistyy yhä).
Emme me välitä totuudesta
Aamun koitteessa kedon lintu
sanoi vasta-auenneelle ruusulle:
"Älä kersku kauneudella;
tässä tarhassa
on monta kaltaistasi kukkaa!"
Ruusu nauroi vastaan: "Emme me
välitä totuudesta!
Yksikään rakastaja
ei puhu kovia sanoja rakastetulleen."
Joka ei ole pyyhkinyt
viinituvan lattiaa kasvoillaan,
se ei ole koskaan tuntenut
rakkauden tuoksua nenässään.
Jos tahdot maistaa tästä maljasta
- helmirivein koristeltu rubiinireunus -
sinun täytyy vuodattaa silmistäsi
helmiä ja rubiineita.
Minä kysyin ruusutarhalta:
"Jamshídin valtaistuin,
missä on nyt ruusu,
maailmannäkevä maljasi?"
Tarha vastasi: "Ah ja voi,
virkeä onneni väsyi ja nukkui pois!"
Eivät rakkauden sanat
nouse kiireesti kielelle.
Tarjoilija, kaada viiniä!
Pannaan piste keskustelulle!
Háfezin kyynel
hukutti mereen järjen ja mielen.
Mitä hän voi tehdä?
Hän ei pysty kätkemään
rakkauden polttavaa tuskaa.
9.8.18
Oiva Paloheimo - Pan kuuntelee virttä
En ole sitä Oiva Paloheimon tunnetuinta teosta, Tirlittania, lukenut, enkä kyllä muutakaan, nyt sitten tämän runokokoelman.
Painopiste on kristillisessä runoudessa, mukana on niin raamatullista apokryfiaa Jeesus-lapsesta kuin tuonpuoleisen läpäisemää arkisuutta, huumorikajeen ollessa mukana, kohdistuu se sitten ulkokultaiseen tekopyhyyteen tai kyvyttömyyteen havaita pyhää...ja tietty ulkopuolisuuden sävy on mukana niin kuin kokoelman nimiruno jo kertookin, mutta toisaalta jos ensimmäiset ovat viimeisiä ja toisinpäin niin ehkä se mikä näyttää ulkopuoliselta ja vähäiseltä onkin suurempaa.
40-luvulla ollaan eli mitallisuus on lähinnä viitteellistä mutta rytmi on kyllä keskeinen elementti, ja modernismista ei ole vielä kaikujakaan, sen verran runsaasti on kerronnallisuutta.
Loppuruno (ote)
Olen nähnyt ja puhunut näkyjen mukaan.
Mikä sitten on se, joka näkyjä tahtoo,
joka harhoja seurata, uskoa tahtoo.
Sydän sittenkään ei olla se saata,
sillä sydän on elämäntoivoa täynnä,
veren lämpimän itkunhyrskettä täynnä.
Ja itku on ainoa, joka on totta,
ja tosi ei harhojen turhuutta seuraa.
Mutta - entä jos ovatkin itkumme kaikki,
tämä kuolemanpelkomme toivoton nyyhke,
se jos onkin harhojen tähden saatu,
se jos onkin itkua siitä, että
ikiautuus itkuton harhaa onkin,
ja petosta toivo, koska se tuokin
rajatonten ja syvien vetten päälle
loputonten pettymystemme illat?
Tai ehkä tää kaikki on aivan toisin,
ja sekin taas tuhansin tavoin toisin?
Sitä tiedä en. Todistaa tahdo en, tohdi.
31.7.18
Aale Tynni - Balladeja ja romansseja
Tällä kertaa jäi välistä bloggaajien klassikkohaaste, muut kiireet estivät otolliseen aikaan harkitsemisen minkä ison klassikon haluaisinkaan napata tällä kertaa, mutta tämä Aale Tynnin runokokoelma omalla tavallaan sopii teemaan.
Kun Tynnillä on kokemusta vanhemman runouden kääntäjänä (Eddat ja muut vastaavat) niin tässä oman tuotantonsa teoksessa myös harjoitetaan historiallista tyyliä, runot tosiaan ovat laulumaisia balladeja ja romansseja vaikka mukana on modernimpaakin otetta.
Sisältökin viittailee historiaan, myytteihin ja tarinoihin eli kertovia elementtejä on mukana, mutta ihan perinteistä epiikkaa tässä ei kuitenkaan harrasteta, enemmänkin ollan viittauksen ja symbolin tasolla: osan lähteistä ja viitteistä tunnistin ja osaa varmaankaan en, ja osa runoista varmaan toimii hyvin vaikka viitteitä ei tunnistaisikaan ja osa ehkä ei...mutta tietty perehtyneisyys tarinoihin varmaan auttaa. Ovatko sitten vaikka Tam Lin tai satu aasinkorvaisesta kuninkaasta klassikoita? Kai ne ovat jos niihin voidaan näin vain viitata.
Narrin laulu
Kun katolla pääskyset helistävät
perintörahojaan,
minä rikkauttani helistän,
teen linnan Espanjaan.
Mikä kimmellys onkaan tarhassa,
kun kukkivat kirsikat,
kuin kultavitjat viserrykset
puista riippuvat.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans.
Kun oksat tuulessa pyörivät,
kun puissa huminoi,
minä käännyn myös, minä pyörin myös,
en mitään sille voi.
Ja kun vuorenrinta rapautuu,
kivi vierii alaspäin,
minä myöskin kuperkeikan teen,
teen monta peräkkäin.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans.
Kun vaahteranhedelmät irtoavat
ja lentävät siipineen,
minä siipiä poimin ja itselleni
pitkän nenän teen.
Se on hauska leikki ja harjoitus,
niin oppii sydänkin
sitä palkkaa vastaanottamaan,
mikä saadaan varmimmin.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans.
28.7.18
Olli Heikkonen - Jakutian aurinko
Jonkinlainen juoni tästä Olli Heikkosen esikoisrunokokoelmasta löytyy, tai ainakin selkeä rakenne, matka halki Venäjän (ilmeisesti Siperian radalla). Liike ja matkanteon rytmi tuntuvat kirjassa (niin oma kuin kerrotut viittauksen Spunikiin, Laikaan yms) mutta niille vastavoimana on myös nähtyjen ja koettujen ympäristöjen pysätyneisyys ja historian eri kerrostumien sekoittuminen: Neuvostoliitto on entinen mutta samalla yhä läsnä, ja viittauksia on kauemmaskin.
Kun tarpeeksi kauas mennään niin ihmiset ja ympäristö alkaa elää omaa rytmiään johon historialliset juonteet liittyvät hitaasti ja poistuvat yhtä hitaasti...
Venäjä- ja Siperia-mielikuvia heitellään sen verran tiheästi että alkaa mietityttää onko pohjalla kokemuksia vai tehdäänkö matka puhtaan fiktiivisesti, juurikin mielikuvien verkkoa punoen (ja onko sillä sitten niin väliäkään? Ehkä, ottaen huomioon lukijan taipumuksen omaksua fiktiotakin faktana). Toisaalta mielikuvien verkko kannattaa hyvin, teokseen ja sen matkalle on varsin helppoa päästä mukaan (tätä helppoutta ovat jotkut näköjään vähän kritisoineetkin).
Teosta on luettu Kiiltomadossa ja parissakin blogissa.
Hei vaan. Maisema ei vaihdu.
Täällä vanha filmi pyörii. Sama rahina
aamusta iltaan. Täällä hammas kasvaa
vinoon, ja niin rakennukset kopioivat toisiaan.
Siellä täällä lammas pakenee horisonttiin.
Eivätkä nämä tuoksut sinusta muistuta: salami,
seljanka ja joku muu, pistävämpi. Eivät loputtomat
puheet, kuten "reformi on viimein pantava toimeen"
ja "Tšeljabinskin Traktor pysyy sarjassa tänäkin vuonna".
Silti jokainen kiskonväli on isku.
Että pääsen lähemmäs asemaa, että pääsen lähemmäs
sinua. Edelleen filmi pyörii, mainoskatkot kelataan.
Edelleen lampaat pakenevat horisonttiin.
Kunnes niitä ei ole.
20.7.18
Timo Töyrylä - Kenttäharmaa nuoruus
Näitä sodanaikaisia ja välittömästi sitä seuraavia runoteoksia on tulllut luettua useampikin, Jylhää, Kupiaista, Koskenniemeä, Uurtoa, Kallasta...ja tähän joukkoon liittyy myös Timo Töyrylä esikoisrunokokoelmallaan vuodelta 1943.
Seurastaan Töyrylä kuitenkin eroaa varhaismodernismillaan, mitta on vapaata ja kielessä on jo pyrkimystä luonnollisuuteen erikoistuneen runokielen sijaan.
Myös aiheessa ja kuvastossa liikutaan vähän maltisillemmissa tunnelmissa kuin Jylhä, Kupiainen tai Uurto, sotilaan mielentunnelmista on puhe mutta kirjan nimi kertookin hyvin mistä on kyse, puhe on sodan riistämästä nuoruudesta ja väsymyksestä mutta liiallista makaaberiutta vältellään: Töyrylä on tämän kokoelman ilmestyessä 22-vuotias ja ehkä nuorempana ei sitten vielä tule niin voimakkaasti ajatelleeksi omaa kuolevaisuuttaan? Runon kokija on usein "me", ehkä kokonainen sukupolvi, jossa kuolema jää usein kuitenkin tilastolliseksi tapahtumaksi? (Tai ehkä se on hämäläisyys.)
Harmaudesta ehkä johtuu että teos ei ole jäänyt samalla tavalla tunnetuksi kuin moni muu sotatarina, vaikka ehkä tässä tavoitetaan myös realistinen kokemus joka ei ole mahtipontinen sankaritarina eikä myöskään makaaberia kauhua...
(Kirjassa on myös viehättävä Tapio Tapiovaaran kuvitus).)
Värit ovat kauniit -
Hänen ainoa veljensä kaatui Tuulosjoella
pitkän rantaheinän keskelle,
ja kun häntä siitä muistutettiin,
vastasi hän totisesti:
- Niin kuulemma teki -
Kolmeentoista vuoteen
hän ei ole käynyt kotonaan Pohjois-Hämeessä,
missä nyt saisi liikkua isäntänä
- eikä aio käydäkään enää.
Mutta noiden vuosien aikkana
hän on kuljettanut salakuljetusvenettä
Pohjanlahden sysipimeässä,
ajelehtinut tukkilautoilla,
kuokkinut vieraille soita,
- rikkonut paljon, ja kärsinyt unohtaessaan.
Sodassa saamansa vapaudenristin
hän luovutti pantiksi suuressa pelissä
puhuen hiljaa:
Värit ovat kauniit - jos elämäkin olisi kaunis.
16.7.18
Vapauden tulet
Lisää Kansankulttuurin runoantologioita, joku aika sittenhän luin kotimaista tuotantoa olevan Rautaisen virran ja nyt sitten unkarilaisia klassikoita Arvo Turtiaisen koostamana.
Runoilijoista kolmea olenkin jo ennestään lukenut, Sándor Petőfi, János Arany ja Endre Ady ovat kaikki blogattujakin, Attila József sen sijana on uusi tuttavuus (jonka nimenä olen toki kuullut): kääntäjinä Petőfille käytetään Otto Mannisen käännöksiä, muiden runot on ilmeisesti tätä kokoelmaa varten tehtyjä, Aranyt ja yksi József Elvi ja Aira Sinervon käännöksinä ja Ady ja loput Józsefit Turtiaisen.
Kustantaja huomioiden valikoima painottuu tietysti aatteeltaan punaiseen materiaaliin, ja Adyn esittelyssä Turtiainen kritisoi että tämän aiemmissa suomennoksissa on painotuttu lähinnä maailmantuskaiseen väsymykseen ja synkistelyyn ja työväenrunous on sivuutettu.
Ja antologioille ominaisesti tasokin vaihtelee: vaikka Petőfin epiikasta pidinkin niin tämän kokoelman pompöösi romantiikka ei nyt niin hyvin toimi...myöskään Ady ei näillä näytteillä vakuuta, vasemmistorunoilijana tuntui suorastaan tylsältä, päädyn arvostamaan enemmän sitä väsynyttä synkistelijää.
Mutta toinen puoli petraakin sitten: Aranyn yhteiskuntakritiikki läimähtelee tiukasti ja vaikka yhdessä runossaan sanookin että "laulujasi turhaan älä / rihkamalla peitä" niin kauneuttakin säkeissä on, se kai sitten ei ole rihkamaa. Ja József tunnustaa jo näkyvän nimeävästi aatetta ja puoluetta mutta on tässä myös kiitettävää voimaa mukana.
Tämän kirjan kesken ollessa satuin näkemään ohimennen lehtiotsikon jossa toivotettiin poliittinen taide roskakoriin (juttua en nähnyt koska maksumuuri): ensinnäkin on pakko todeta että huomattava osa, luultavasti suurin osa, kaikesta taiteesta on jossain yhteydessä yhteiskuntaan ja tätä myötä siinä on myös poliittinen ulottuvuus, ja on parempi olla tästä tietoinen kuin käyttäytyä kuin oma kanta olisi jotenkin neutraali, ja toisekseen tulee mieleen että jos taiteilijalla ei ole mitään sanottavaa niin ehkä silloin kannattaisi olla hiljaa...
Runo18-haaste jolkottelee eteenpäin (haastemateriaalin määrä taitaa ylittää jo sonetin...), ja Helmet-haasteesta saa kohdan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.
Attila József - Lohdutus (suom. Arvo Turtiainen)
Älä koskaan, ystäväin,
kauppiaalle nahkaas saata,
hän myy taivana pilvittäin,
itse ostaa palan maata.
Ennen koira luunsa kantaa,
hurtta, suojaa turkillaan,
ennenkuin ne avun antaa,
joill' on onni osanaan.
Puree hampaat jokaisella
itselleen vain eikä muille.
Voitko, kurja, kumarrella
metsäkarjun hammasluille?
Kylmä! Hyvä, voitko siis
miehen luokse mennä, jolla
huonetta on suurta viis,
taulut, matot permannolla?
Uskotko? On havannansa
halpa tumppi hälle vaan,
kurjuuttamme ammeessansa
suree, jos vain nuristaan.
Kellariinsa hiilet viemme,
pöllin rientää tarjoomaan.
Sydämellään taakka liemme,
hullu ois, jos harteillaan.
Murheen lauma, älä taivu!
Käydään rinnan talveen, jäähän.
Jäiseen hyhmään älä vaivu,
rivit liittyy rivin päähän!
Varmaan siksi varpaillamme
käyvät, koska olit heikko.
Älä koskaan taistostamme
luovu, lähde, nälkäveikko!
8.7.18
Viljo Kajava - Siivitetyt kädet
Tämä Viljo Kajavan teos asettuu kiinnostavaan hetkeen (vuonna 1949), modernismi ja vapaarytmisyys on tulossa muttei ihan vielä asettunut, joten vanhaa runokielistä ja mitallista runoa tässä ei tehdä mutta ei kieli ihan vielä luonnolliseksikaan, arkisesta puhumattakaan, ole vielä asettunut.
Käsien, siipien, sulkien kuvat kiertävät runosta toiseen, puhutaan enemmän luonnosta kuin yhteiskunnasta mutta luontorunoudelle tyypillisempää ajattomuutta ja universaaliutta ei tässä myöskään ole, mukana on kulttuuriviittauksia (jotka omalla tavallaan sijoittavat teoksen omaan aikaansa) ja kokijoitakin, joskus runollisesta minästä siirrytään jo roolirunouden puolelle, ja vähän myös yhteiskuntaa.
Aika miellyttävää, kiinnostaisi lukea lisää teoksiaan niin vähän ennen kuin jälkeenkin. Ja lisäosuma Runo18-haasteeseen.
Kun on asunut
takkukarvaisen vuokraemännän huoneessa
kahdeksan vuotta,
kun palkasta jää
varaa nylonsukkiin kaksi kertaa vuodessa,
kun kaasukeittiön haju
on lähtemätön päällysvaatteissakin,
kun mies,
jonka edessä on riisuuntunut, on mennyt toisen luo,
kun on lukenut kirjan,
jossa kerrotaan sinisistä vuorista,
kahdesta alasti uivasta ihmisestä ja Onnesta,
kun on huonosti permanentattuun päähänsä
saanut nimet: Riviera, Jean Gabin ja Arletty,
kun on alkanut u n e k s i a -
ei ole ihme, että jonakin sumuisena yönä
hyppää kuin siivekäs lintu
kaupungin halki alati virtaavaan kuolemaan,
missä ui virtsa ja lukemattomia samanlaisia kohtaloita.
18.6.18
W.H. Auden - As I Walked Out One Evening
Jo pitempään Auden on ollut mielessä englanninkielisenä runoilijana johon voisi tutustua, ja tämän valikoiman luettuani voisin lukea lisääkin.
Tähän valikoimaan on valikoitu nk. kevyempää runoutta: tyylillisesti monenkirjavaa materiaalia, lauluja, balladeja, limerikkejä yms, runoutta joka ei ota itseään kovin vakavasti (herkät kaunosielut saattavat hermostua joistain kokoelman runoista) mutta jossa näkyy kuitenkin omistautuminen ja taito, ja se että runo on hauska ei tarkoita etteikö se voisi olla myös fiksu tai ajatuksiaherättävä...silti monta olisi runoilijaa jonka tuotannossa esim. rivot limerikit olisivat jokseenkin outo lisä, tässä ne sopivat oikein hyvin muun runouden seuraan, itseironiaa käytetään joten samoin irvaillaan myös sille mitä runous voi tai runouden pitää olla.
Tätä lukiessa tuli mieleen myös ajatus jonka olen aika ajoin kuullut esitettävän runouden yhteydessä (sen lisäksi että runoudella on kieltä uudistava tehtävä), eli yksittäisen runoteoksen ja runoilijan suhde traditioon, kuinka runouden lukeminen ja ymmärtäminen vaatii yleensä kykyä ymmärtää tämä suhde.
Tässä ja muussa lukemassani, myöhemmässäkin, brittirunoudessa leimaa-antava piirre on nimenomaan hyvin pitkän tradition tunne, Auden viittailee sujuvasti vanhoihin kansanballadeihin ja modernimpien tunnelmien ohella kirjoittaa runoja jotka voisivat tyylillisesti olla hyvin 1700-luvulta (silloinkin kun sisältö tai kieli ehkä ei), ja muussakin lukemassani usien tuntuu että Chaucer, Shakespeare, Byron, Keats ja Wordsworth ovat tuttuja siinä missä TS Eliotkin.
Onko Suomessa historiaa? Tarkoittaako suomalaisessa runoudessa traditio ja konteksti viimeistä kymmentä vuotta tai korkeintaan edellistä sukupolvea? Kalevalan olemassaolo ehkä juuri ja juuri tiedetään, mutta keskusteleeko nykyrunoilija Siljon, Sarkian tai Mannisen kanssa?
Tavallaan tämä vaikeuttaa myös runouden lukemista ja runokentän seuraamista, siinä missä briteillä historia on yhteinen (ja tuntuu että sama pätisi myös moneen muuhun suureen kulttuuripiiriin) niin jos konteksti siirtyy ja vaihtuu koko ajan niin kuinka moni siitä pystyy olemaan perllä?
Epäilemättä tällä jatkuvan uudistamisen tavalla pystyy tuottamaan hyvin uudenlaista kieltä, mutta jääkö uudenlaisen kielen vaikutus sitten sen verran marginaaliseksi että kielen uudistuminen jää tapahtumatta, uudet kirjat voi lukea ja silti siteerata vain Racinea ja Flaubertia kun tietää ketkä ovat sen arvoisia että kannattaa osata ulkoa.
O Tell Me the Truth About Love
Some say that Love's a little boy
And some say he's a bird,
Some say he makes the world go round
And some say that's absurd:
But when I asked the man next door
Who looked as if he knew,
His wife was very cross indeed
And said it wouldn't do.
Does it look like a pair of pyjamas
Or the ham in a temperance hotel,
Does its odour remind one of llamas
Or has it a comforting smell?
Is it prickly to touch as a hedge is
Or soft as eiderdown fluff,
Is it sharp or quite smooth at the edges?
O tell me the truth about love.
The history books refer to it
In cryptic little notes,
And it's a common topic on
The Trans-Atlantic boats;
I've found the subject mentioned in
Accounts of suicides,
And even seen it scribbled on
The backs of railway guides.
Does it howl like a hungry Alsatian
Or boom like a military band,
Could one give a first-class imitation
On a saw or a Steinway Grand,
Is its singing at parties a riot,
Does it only like Classical stuff,
Will it stop when one wants to be quiet?
O tell me the truth about love.
I looked inside the summer-house,
It wasn't ever there,
I've tried the Thames at Maidenhead
And Brighton's bracing air;
I don't know what the blackbird sang
Or what the roses said,
But it wasn't in the chicken-run
Or underneath the bed.
Can it pull extraordinary faces,
Is it usually sick on a swing,
Does it spend all its time at the races
Or fiddling with pieces of string,
Has it views of its own about money,
Does it think Patriotism enough,
Are its stories vulgar but funny?
O tell me the truth about love.
Your feelings when you meet it, I
Am told you can't forget,
I've sought it since I was a child
But haven't found it yet;
I'm getting on for thirty-five,
And still I do not know
What kind of creature it can be
That bothers people so.
When it comes, will it come without warning
Just as I'm picking my nose,
Will it knock on my door in the morning
Or tread in the bus on my toes,
Will it come like a change in the weather,
Will its greeting be courteous of bluff,
Will it alter my life altogether?
O tell me the truth about love.
12.6.18
Anja Vammelvuo - Totuuden iskut
Eipä ollut Anja Vammelvuokaan ennestään tuttu kirjailija muuten kuin ajoittain nimen nähden runohyllyjä selatessa...
Tämä on suht myöhäistä tuotantoaan, ja kokoelman alussa olevissa runoissa käsitellään leskeyttä, puolison kuolemaa, henkilökohtaista ja usein akuuttia kaipausta ja surua. Tämän jälkeen siirrytään yhteiskunnallisille areenoille, poliittisesti tunnustetaan voimakkaasti punaista väriä mutta samalla katsellaan nuorempaa polvea (vuosi on 1973, kuohuvaa aikaa), itse pitkän linjan vasemmistorunoilijana hieman sivusta ajoittain hymähdellen muttei vailla ymmärrystäkään kun on ehkä itse ollut samanlainen...
Vähän tästä tulee mieleen Arja Tiainen, ei ehkä samanaikaisena mutta samanikäisenä.
Kirkkaimmillani uljaimmillani olin paljolti väärässä.
Sen totuuden iskut pitävät minut elossa,
kun sukupolveni luutuu.
5.6.18
J.K. Ihalainen - Sytykkeitä
Temaattisesti kirja jakautuu näppärästi kahtia, eroottiseen ja poliittiseen puoliskoon. Ensimmäisessä ollaan tai ei enää olla parisuhteessa tai muuten käsitellään erosta, joka joskus sytyttää ja joskus polttaa. Jälkimmäisessä taas puhe on yhteiskunnasta, poliittisista tilanteista, digitalisaatiosta ja sen kritiikistä. Ristivetoa näiden välillä on vähän vaikka olisi voinut olla kiinnostava enemmänkin nähdä...
Parhaimmillaan Ihalainen on kahdessa pitkässä runossa, joihin kumpaankin saadaan toistuvilla elementeillä miellyttävä rytmi, ensimmäisessä intensiivisempi ja toisessa vähän keinuvampi ja pyörähtelevämpi.
Muuten rakkausrunoissa on kiinnostavia kielikuvia vaikka jotkut runoista jäävätkin vähän hajanaisiksi...yhteiskunnallisessa osuudessa taas vaivaa hieman aiheiden ja niiden käsittelyn ilmeisyys ja sitä kautta helppous, ei ole mitenkään erityisen originellia olla epäluuloinen Facebookia kohtaan (eikä se ollut sitä myöskään pari vuotta sitten kun tämä ilmestyi) mutta tässäkin osuudessa löytyy sitten ne pari erinomaisen oivaltavaa fraasia...
Eripari-ihmiset (ote)
Kerronpa teille vielä eripari-ihmisistä
harhailevista ja ajelehtivista ihmisistä
joilla on heti aamusa tuhkanharmaat kasvot
ja kortisoninkelmeä katse
sinnikkäistä ihmisistä
joissa on merensiniset raidat
itsepäisistä ihmisistä
jotka menevät aina rullalle
ja eriperin olohuoneen nurkkaan
itsestään paikalle siunaantuvista ihmisistä
jotka ilmestyvät parittomina
kuin sukat tyhjästä pesukoneesta
ja ihmisistä joiden parit
ovat kaiken aikaa eksyksissä lomamatkalla
tai kadonneet jäljettömiin Kallion yöhön
parittomista ihmisistä
jotka yksintanssivat tuulitunneleissa
kun parilliset ihmiset keinuvat
Tallinnan laivan tanssilattialla
ja kerronpa teille eripuraihmisistä
jotka asettuvat kyltteineen
pitkään jonoon vastamielenosoitukseen
ja toisista jotka sillan vastapuolella
asettuvat vasta-vastamielenosoitukseen
ne huutavat herjoja ja sloganeita toisilleen
ja niiden välissä sillalla seisovat poliisivoimat
joita ei voisi vähempää kiinnostaa
ja selfiet sinkoilevat ilmakehässä kuin tiiliskivet
ja Lidlin roskalava sytytetään tuleen
Kirja on luettu myös Kiiltomadossa, ja on lisä Runo18-haasteeseen.
21.5.18
Aarni Kouta - Aurinkohäät
Satunnaisesti löydettyjä runokirjoja kirppikseltä, kirjoittaja Aarni Kouta ei ollut ennestään tuttu ja muutenkin saattaa olla tunnetumpi mm. Nietzschen, Strindbergin ja Ibsenin kääntäjänä kuin omasta tuotannostaan...
Kokoelma jakautuu kolmeen osaan. Kolmannessa on sellaista ylevää käyttörunoutta jota on laadittu juhlallisiin tapahtumiin 20-luvun alun tuoreenitsenäisessä Suomessa, mutta joka ei suoraan sanottuna ollut kovinkaan kiinnostavaa, tällaisia varmaan moni aikalaisrunoilija kirjoitti mutta ei välttämättä vaivautunut laittamaan mihinkään varsinaiseen kokoelmaan, ja keskimmäisessä taas kirjoitetaan uskonnollis-filosofista runoutta jossa ainakaan uskonnollinen osuus ei niin innostanut, sitäkin vaivaa sellainen pölyinen ylevyys.
Ensimmäisen osion rakkausrunot ovat lopulta kiinnostavinta ainesta, en nyt niihinkään varsinaisesti ihastunut, kliseitä ja sellaista korostetun runokieltä josta suunnilleen kaikki merkittävämmät 1900-luvun runoilijat ovat halunneet päästä irti (vinkki: "kuudan" on aina vältettävien sanojen joukossa), mutta on niissä kuitenkin jotain sympaattista...
No, tulipahan luettua, ja Runo18-haaste jolkottelee eteenpäin.
Aurinko-impi
Oma impeni valkea, kirkkaampi oot
kesän auringon korkeeta rataa.
Povehes kukat loistavat puhjetkoot,
sylihis sätehet suven sataa!
Kuhun jalkasi valkea koskettaa,
vihannoi heti nurmi, ja nuortuu maa,
ylenee sinun askeltes alla yrtit,
polulles pyhät puhkeevat morsiusmyrtit.
Olet morsian valkea valkean yön,
olemukses on valoa pelkkää,
tulokset tuon sulle ma laulun ja työn,
suloas suven kanteleet helkkää.
Kalevan tulet päällä pääs salamoi,
hääsoittoas sinikellot soi,
sinun morsiustelttaasi murheet kantaa.
Levon, ah, kätes siunaava sielulle antaa.
Minut sairaaksi tehnyt on rakkautein,
sinun tultasi tuleni halaa,
sinä kaikkesi annoit, ma kaiken vein,
sydämein ikilieskana palaa.
Hekumaa sinun henkesi huumassa join,
olentoos joka hetki ma hukkua voin,
minut tuollepuolen viet riemun ja huolen,
sinun jalkojes juureen ma siunaten kuolen.
5.5.18
Juha Siro - Musta runokirja
Huomaan päätyneeni pohtimaan kirjailijan vaikuttimia. Mitä en yleensä kovin mielelläni tee.
Tämä on Juha Siron toinen runokokoelma, olen aiemmin lukenut myöhemmän teoksen (ja siitä blogatessani ajautunut sivuraiteelle) ja sen yhteydessä kiinnittänyt huomiota runsaaseen intertekstuaalisuuteen. Sitä löytyi myös tässä, mutta muutakin.
Kun olen lukenut runoudesta viisaammin kirjoittavia (hei vaan Penjami ja te muutkin) niin nämä usein mainitsevat runouden tradition, joka olisi hyvä tuntea ja johon uudet runokirjat sitten ovat jossain suhteessa. Tämä Siron kirja tuntui ihan nimeä myöten olevan kovin tietoisesti runokirja.
Kirja jakautuu neljään vuodenaikateemaiseen lukuun, ja yksittäisissäkin runoissa näkyi jotenkin kovin paljon tuttuja elementtejä, sellaista miehen varman kokemuksellista runoutta (niin, runokirja musta), rohkenisinko sanoa "kliseitä" tai ainakin melkein-sellaisia? Juuri sen verran että en ole varma onko tämä ihan vakavissaan tehty ja runoilija on vain vähän liikaa kiinni olemassaolevissa traditioissa vai onko kyseessä jo metaleikittelyä kliseillä.
Sinänsä lukukokemus on molemmissa tapauksissa miellyttävä, mutta hieman eri tavoilla ja eri määrin.
Stiiknafuulia
Tunnistan kuninkaan kruunusta
ja herrasmiehen mustasta knallista,
pyhimys ilman sädekehää
voi olla saatanan sukua.
Minusta piti tulla taiteilija ja boheemi,
joka käyttää kaulaliinaa sisällä.
Valitsin naisen ja leipää,
on mahdoton tulla kaltaisekseen menttämättä.
Olen viinissä lionnutta lihaa,
kadehdin kahden päivän ikäistä
joka ei pysty kurottamaan käsiä päänsä ympäri.
Se on ainoa asia, jossa olen sitä etevämpi.
Kirja on luettu myös Kiiltomadossa.
28.4.18
Aaro Hellaakoski - Huojuvat keulat
Kirjan alkupuoli ei suoraan sanottuna tehnyt erityistä vaikutusta: taitavaa sanankäyttöä mutta ei niistä oikein saanut oikein mistään kiinni, tuntuivat olevan runoja ei-mistään, sellaista muodollista lyyrisyyttä jonka seuraavat runoilijapolvet innokkaasti unohtivat, ja ehkä ihan hyvästä syystä.
Seuraavissa osioissa vähän parannetaan, vaikka niissäkin tuntuu että taitoa ilmaista on enemmän kuin ilmaistavaa; joskus näinkin päin. Toki sieltä löytyy pari tuttuakin runoa (ja epäilemättä Hellaakosken kuuluisimmat säkeet "Tietä käyden tien on vanki / Vapaa on vain umpihanki"), mutmut...
Oikeastaan ansiokkaimmillaan tämä kokoelma on sarjassa uskonnollisia runoja, rukouksia tai muita vastaavia, niissä ainakin katse on kääntynyt johonkin suuntaan riippumatta siitä mitä tavoittaa tai ei.
Jooh, jotenkin ei nyt Hellaakoski säväyttänyt ehkä tuota allaolevaa runoa lukuunottamatta, pitää varmaan jatkaa Jääpeilillä.
Ääni läheltä
Niin, tilasin puhelinsoiton
hyvin kaukaisen, hyvin loiton,
luo Herramme istuimen.
En tiedä, jos yhdistettiin,
en tiedä, jos ymmärrettiin.
Sain vastauksenko? En.
Tosin ihmisen ajatuskaava
hänt' ei ole kiinni saava,
ei nyt, eikä milloinkaan,
mut sinua vaikka en tunne,
minä kysyä tahdoin: kunne
veit toivon lapsilta maan?
Sinä, hahmossa ihmisteuraan
liet joskus astunut seuraan,
jota lienet säälinyt.
Tule taas, välimatkojes takaa,
tule tahtonethan jakaa
tämän Golgatamme nyt.
Niin korisin puhelinsoiton
hyvin kaukaisen, hyvin loiton,
ja huusin, ja muutkin huus.
En tiedä, jos yhdistettiin.
En tiedä, jos ymmärrettiin.
Mut humisi hiljaisuus
ja ympäri kipeän pääni
soi aivan likeltä ääni:
mua katso, ja hiljene vait.
Tuo kärsijän kouriin vaivas.
Näet: syntyy laulu ja taivas.
Mua liian kaukaa hait.
26.4.18
Guillaume Apollinaire - La Chanson du Mal-Aimé
Miten "mal-aimé" käännetään suomeksi? Netin käännöskoneet tarjoavat "rakastamatonta" mutta se jättää epäselväksi että puhutaan nimenomaan rakkauden kohteena heikonlaisesti olemisesta. Sanakirja ehdottaa "hylättyä" joka on tarkempi muttei silti ihan tyydyttävä..."rakastettamaton" lienee muodollisesti pätevä sana muttei kovin sujuva.
Guillaume Apollinairen Alcools-suomennoksessa (suom. Jukka Kemppinen) tämä runo on ilmeisesti käännetty nimellä "Köyhän rakkauden laulu". Luin tämän nyt kuitenkin ranskaksi (antaen Google Translaten auttaa joissain kohdissa): kyseessä on siis oikeasti Alcools-kokoelmaan kuuluva pitkä runo, joka on julkaistu myös tällaisena yksittäisenä aika ohuena niteenä: kuusikymmentä viisisäkeistä säkeistöä, joka on yhtenäistä runoa vaikka onkin alaotsikoin jaoteltu, ja päälle hieman kuvitusta...
Aiheena on tietysti rakkaus, ja nimenomaan kurjassa jamassa oleva rakkaus. Aiemmin lukemani Apollinairen kirjan tapaan tämäkin vaeltelee mana ja taivaan välissä ja tuo mukanaan lukuisia rooleja ja viittauksia historiaan ja myytteihin, kuvia ja symboleja heitellään kovaa vauhtia, myös aika karuja...mutta on tässä joitain aika hienoja pätkiä.
Un soir de demi-brume à Londres
Un voyou qui ressemblait à
Mon amour vint à ma rencontre
Et le regard qu'il me jeta
Me fit baisser les yeux de honte
Je suivis ce mauvais garçon
Qui sifflotait mains dans les poches
Nous semblions entre les maisons
Onde ouverte de la Mer Rouge
Lui les Hébreux moi Pharaon
Oue tombent ces vagues de briques
Si tu ne fus pas bien aimée
Je suis le souverain d'Égypte
Sa soeur-épouse son armée
Si tu n'es pas l'amour unique
Au tournant d'une rue brûlant
De tous les feux de ses façades
Plaies du brouillard sanguinolent
Où se lamentaient les façades
Une femme lui ressemblant
C'était son regard d'inhumaine
La cicatrice à son cou nu
Sortit saoule d'une taverne
Au moment où je reconnus
La fausseté de l'amour même
Otan tällä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa, koska en minä ranskaa nyt niin hyvin osaa että runouden lukeminen ihan triviaalisti sujuu...
14.4.18
Aari Surakka - Sielulitania
Surakan tuotannossa tuntuu korostuvan ajankierto, tässäkin kirjassa on lukuisia runoja otsikolla "... aika": Paaston, pääsiäisen, leivosen, elokuun, joulukuun, ja näissä limittyvät vuodenajat, se mitä luonnossa näkyy, ja kirkkovuoden eteneminen. Muissakin runoissa tulee kyllä esiin kirjoittajan tausta ortodoksipappina, siinä määrin että ei-ortodoksina muutamat viittaukset menivät yli hilseen, mutta aika paljon kyllä myös ymmärsin.
Tässäkin kirjassa on hetkensä.
Litania I
Oi Herra,
miten yksinkertaiseksi muutit elämäni
yksinkertaiseksi ja yksinäiseksi
niinkuin kuivahtaneen oksan
sateen harmauteen tuulen viimaan pakkasen koetukseen
tänä aamuna kuultaa aurinko rannalla
kuultaa mutta ei näy
harmaata ruskeaa punertavaa okraa
on meren hiljaisuus ikkunan takana
kuulen miten nuoret äänet
laulavat vanhaa alkumelodiaa
vierain sanoin arvoituksen kaltaisin
ja mietin tomuun palajamisen arvoitusta
johon ei ole vastausta
vain varmuus.
27.3.18
Arvi Kivimaa - Passacaglia
Tässä Arvi Kivimaan kokoelmassa onkin jotain vähän samaa kuin edellisen bloggauksen Getsemanessa: yhtenäinen runojen sarja jossa päähenkilö vaeltaa pitkin Eurooppaa.
Tiettyä surumielisyyttäkin ja katoavuuden tunnetta on mukana, vaikka vähän eri lähteistä: Kivimaan Eurooppa kun on muutama vuosi aiemmin kulkenut läpi hajottavan suursodan jonka syitä tai oikeutuksia on vaikea nähdä tai hyväksyä...
Kokoelma on varsin yhtenäinen, runot on vain numeroitu nimeämisen sijaan ja jotkut kuvat, kuten vihreän veden laineet, toistuvat runosta toiseen. Kivimaa ei harrasta Branderin tapaista kuvapommitusta, vaan suosii enemmän abstrakteja käsitteitä (ja myös vertikaalista katsetta ylöspäin ja ikuisuuteen), joskin samalla on pakko sanoa että runojen kieli ja kuvat ovat aika usein aika kuluneita...
Helmet-haasteeseen tämä kuuluu kohdaksi 9. Kirjan kansi on yksivärinen (en laske noita tekstivärejä tähän). Ja Runo18-haasteeseen tämä tietysti kuuluu.
Vihreä vesi kohisee minulle:
kumarru maahan.
Kylmään multaan paina otsasi,
levitä kätesi sitä vasten.
Pian olet mullan pimeydessä,
pian olet hävinnyt,
jäljettömiin pyyhkäisty.
Ihmiskäsilläsi tajua katoamisesi.
Ota mullan imu huokosiisi -
pimeys on ympäröivä sinut.
Marmorinen oli muotosi,
kiveen hakattu ja kova:
pettymyksesi olit panssaroinut,
ankaraan kuoreen kätkenyt
kärsimyksesi ja kipusi.
Katoavaa ovat nekin.
Vain pahat tekosi jäävät,
kun liu'ut pimeyteen, palaamatta.
Yhä huudan sinua, Jumala.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)