Huomaan päätyneeni pohtimaan kirjailijan vaikuttimia. Mitä en yleensä kovin mielelläni tee.
Tämä on Juha Siron toinen runokokoelma, olen aiemmin lukenut myöhemmän teoksen (ja siitä blogatessani ajautunut sivuraiteelle) ja sen yhteydessä kiinnittänyt huomiota runsaaseen intertekstuaalisuuteen. Sitä löytyi myös tässä, mutta muutakin.
Kun olen lukenut runoudesta viisaammin kirjoittavia (hei vaan Penjami ja te muutkin) niin nämä usein mainitsevat runouden tradition, joka olisi hyvä tuntea ja johon uudet runokirjat sitten ovat jossain suhteessa. Tämä Siron kirja tuntui ihan nimeä myöten olevan kovin tietoisesti runokirja.
Kirja jakautuu neljään vuodenaikateemaiseen lukuun, ja yksittäisissäkin runoissa näkyi jotenkin kovin paljon tuttuja elementtejä, sellaista miehen varman kokemuksellista runoutta (niin, runokirja musta), rohkenisinko sanoa "kliseitä" tai ainakin melkein-sellaisia? Juuri sen verran että en ole varma onko tämä ihan vakavissaan tehty ja runoilija on vain vähän liikaa kiinni olemassaolevissa traditioissa vai onko kyseessä jo metaleikittelyä kliseillä.
Sinänsä lukukokemus on molemmissa tapauksissa miellyttävä, mutta hieman eri tavoilla ja eri määrin.
Stiiknafuulia
Tunnistan kuninkaan kruunusta
ja herrasmiehen mustasta knallista,
pyhimys ilman sädekehää
voi olla saatanan sukua.
Minusta piti tulla taiteilija ja boheemi,
joka käyttää kaulaliinaa sisällä.
Valitsin naisen ja leipää,
on mahdoton tulla kaltaisekseen menttämättä.
Olen viinissä lionnutta lihaa,
kadehdin kahden päivän ikäistä
joka ei pysty kurottamaan käsiä päänsä ympäri.
Se on ainoa asia, jossa olen sitä etevämpi.
Kirja on luettu myös Kiiltomadossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti