13.11.10

T.S. Eliot - Old Possum's Book of Practical Cats

Vaellus tauolta takaisin kirjoittamaan, kun nyt luin tämän...

Minusta on hienoa että sama tekijä on kirjoittanut sekä Waste Landin (josta suuresti pidän) että tämän, leikittelevän kissakirjan (josta joku teki menestysmusikaalin jota en ole nähnyt).

Macavity: The Mystery Cat (ote)

Macavity's a Mystery Cat: he's called the Hidden Paw -
For he's the master criminal who can defy the Law.
He's the bafflement of Scotland Yard, the Flying Squad's despair:
For when they reach the scene of crime - Macavity's not there!

Macavity, Macavity, there's no one like Macavity,
He's broken every human law, he breaks the law of gravity.
His powers of levitation would make a fakir stare,
And when you reach the scene of crime - Macavity's not there!
You may seek him in the basement, you may look up in the air -
But I tell you once and once again, Macavity's not there!

7.6.10

Runousoppia runoilijoille

Luin tässä Markku Soikkelin esseekokoelmaa Hyvästä on helppo pitää (2007), joka muuten toki on tämän blogin aiheen ulkopuolella mutta siitä löytyy essee nykyrunoudesta, ja erityisesti kiinnostava on kappale "runousoppia fyysikoille", eräänlainen vastine Kari Enqvistin muutaman vuoden takaiselle oppaalle 'Suhteellisuusteoriaa runoilijoille'. Tämän tarkoitus olisi esitellä runouden tärkeimmät periaatteet niin että fyysikkokin tajuaa...

No, en ole fyysikko mutta tunnen toki sekä ajattelutavan että kielen, ja on todettava että minusta Soikkeli epäonnistuu. Tämä on runousoppia kirjallisuuden fukseille tai joillekin mutta runollinen epämääräisyys, sanojen pyörittely ja kehäpäätelmät eivät sovi eksaktin luonnontieteen piiriin. Sinänsä sääli, koska minä haluaisin lukea sen kunnollisen "runousoppia fyysikoille", ja Soikkeli on muualla kirjassa terävämpänä ja selkeämpänä kuin tässä...

On kuitenkin mielenkiintoista että Soikkeli sanoo saman asian eri sanoin kuin josta minä aiemmin valitin, että runous itsessään on merkityksetöntä vaan sen on tarkoitus toimia vain tekosyynä "aktivoida lyyrinen ymmärrys omassa päässään", mutta kuten totesin sama efekti voidaan saavuttaa vaikkapa satunnaisgeneraattorin arpomilla sanoilla tai millä tahansa tekstillä. Myöhemmistä kohdista olen lukevani ajatuksen, että runo on runo, kun runoilija on sen kirjoittanut, mikä on kestämätön kehäpäätelmä.
Emme saa vastausta mikä on runo, paitsi epämääräisiä vertauksia, tai miksi on runo, paitsi plasebo. Jos joku haluaa selventää, tervehdimme ilolla.

8.5.10

Matti Paavilainen - Palapeli (1983)

Paavilainen näkyy tämän teoksen perusteella olevan myös sellainen runoilija jolle on tärkeää tuoda esiin se että hän on runoilija, tai muu kirjallisuuden ammattilainen. Alkusivujen namedropping on runsasta, muut kirjailijat toki erityisessä suosiossa, ja lisäksi löytyy tekstejä kirjoittamisesta ja tilasta jossa kirjoitetaan...jos kehuisi, kehuisi havainnointia ja keskustelevuutta, jos haukkuisi, huomauttaisi että "kirjoita mistä tiedät"-periaatteen kääntöpuoli on "älä vahingossakaan kirjoita mistään muusta", ja lopputuloksena on sisäsiittoista degeneraatiota.
Sinänsä sääli, koska "kirjoittaja kirjoittaa"-kliseen sisällä tämä on ihan mainio teos, joitain hyviä havaintoja ja oivalluksia oli saatu sujuvin sanoin paperille.

Tässä on taas sellaista 70-80-luvun vaihteen estetiikkaa kannen designissa ja muussakin...

Tietenkin maailma pitäisi ottaa niin kuin se on
eikä olla moksiskaan.
Mutta kun minä olen ruvennut ahdistumaan
ja varmaan sen vuoksi ruvennut käymään entistä useammin
kirkoissa.

Miettiessäni taiteen kohtaloita
olen katsellut alttaritauluja ja seinämaalauksia,
hautapaasia ja patsaita.

Ja sieltä se lohtu tuli myös nykyaikaan.
Tosin vähän, mutta kumminkin.
Vanhojen maalareiden somat helvetit lystikkäine piruineen
tekivät valtavan vaikutuksen:
sinne minä olisin mennyt kuin omaan kotiin.
Ja romantikko kun olen aloin uskoa,
että taide on edellä aikaansa myös silloin,
kun se on siitä satoja vuosia jäljessä.

13.3.10

Kai Nieminen: Vakavia runoja (1997)

Lisää näitä vaikeasti määriteltäviä kokoelmia, sekaisin runoa, proosafragmentteja, aforismeja...kirjallisuudesta, politiikasta, seksistä ja vähän kaikesta muustakin.
Ja kyllähän täältä taas löytyy muutama viehättävä ajatus ja lause, ja taas kerran ne tuntuvat löytyvän siitä runoudesta huolimatta eikä sen vuoksi...

Huonosti tuherretut graffitit, tökeröt tagit ovat totta kai
masentavan luotaantyöntävää katseltavaa. Mutta entä sit-
ten kun apatia syvenee niin syväksi ettei kukaan viitsi raa-
pustaa edes pillunkuvaa vessanseinään, missä luulette että
silloin olemme, paratiisissako?

17.2.10

väliaikatietoja

Niin, kaksikymmentä runokirjaa on tähän mennessä käyty läpi, joitain muita olen lukenut mutta minun puolestani ne voidaan vaieta kuoliaaksi.

Enkä vieläkään innosta hihku tai ole kokenut suurta valaistumista. Oikeastaan vain yksi noista, Eila Kivikk'ahon kirja, ansaitsee tulla kutsutuksi hyväksi runokirjaksi, muutamasta muusta olen pitänyt siitä huolimatta että ovat olleet runoja (no hyvä on, Uuno Kailas ja Katri Vala olivat ihan sympaattisia sellaisinaan).
Hutien määrä on ollut runsas, ja esimerkiksi kirjailijan arvostus piireissä ei näytä korreloivan tasoon mitenkään (tai saattaa korreloida jopa negatiivisesti).

Kommentteja ei ole tullut valtaisasti, ja kukaan ei ole vielä lähtenyt puolustelemaan näitä parkoja, eivät runoilijat itse (jos nyt edes tänne ovat eksyneet) tai heidän lukijansa...Statcounterin hakusana-analyysi paljastaa että tänne on kuitenkin tultu ihan kohtuullisessa määrin etsimällä hakukoneista runoilijoiden nimiä tai jopa rivejä noista runoista joita olen tänne lainaillut.
Vanhempiakin kirjoituksia saa kommentoida, kyllä minä ne luen.

Ja vinkkejä toki otetaan vastaan, samoin kuin arvostelukappaleita kirjoista (vink vink).

Kari Ilmonen - Merkkien sade (1993)

Hohhoijaa, tämä on taas tätä. Sellaista runoutta jota voisi alkaa jo epäillä parodiaksi mutta ei se vakuuta sellaisenakaan...

Yhä enemmän huoneita
joissa asiat kantavat
vain lauseen ajan.
Hetket vailla sanoja
luovat kuulaita nurkkauksia
levätä.

11.2.10

Jukka Viikilä - Runoja (2008)

Se on hyvä että Viikilä on maininnut kirjan nimessä sisällön olevan runoja, muuten voisi vaikka erehtyä. Ennemmin mieleen tulisi fragmenttisen proosan kirjoittajat...no, toisaalta tekstien rivit eivät ulotu palstan oikeaan reunaan asti ja sanoivat teoreetikot mitä tahansa, on se yhä paras tapa tunnistaa runo.
Mukavaa jutustelua mutta mieleen tulee eräskin tuttu jonka mielestä juotavia oluita ovat ne jotka eivät maistu oluelle...

Muistakaa että jokainen metsän puu on elämän puu.
Puun voi sahat poikki, koska elämää on kaikkialla.
Sahattu puu voidaan kuljettaa paperitehtaaseen,
mutta muistakaa että jokainen paperi on elämän sana tälle päivälle.
Paperin voi polttaa uunissa, koska sama sana toistuu kaikkialla.
Muistakaa että jokaisessa ihmisessä kasvaa sisällä elämän puu.
Ihmisen voi sahata poikki niin kuin puun, koska ihminen on kaikkialla.
Mutta muistakaa että vaikka elämä tapahtuu kaikkialla,
on sen jokainen koti sen ainoa koti.

8.2.10

Mirkka Rekola - Valekuun reitti (2004)

Raatimme sanoo "meh". Rekola on suuresti arvostettu kirjoittaja mutta joko tämä ei ole kauhean hyvä esimerkki häneltä (ehkä pitäisi tutustua siihen aforismituotantoon) tai sitten minä en vain tajua. Ja ottaen huomioon sen "kaikkien pitäisi lukea runoja"-asenteen joka tämänkin blogin inspiraationa on, jos minä en tajua niin vika on tekstissä.

Siellä täällä on muutama melkein viehättävä pätkä, mietteitä ajasta ja kuolemasta, ja siitä lopun Kurbinovo-tarinasta pidin, mutta...

Elit tätä vuotta, kun kolmen
kuun matka oli jäljellä,
toinen maailma
tempaisi sinut, ja taas olit ajassa
ennen tätä kaupunkia.
Sanoit "ensi vuonna"
ja ensi vuonna kävi samalla tavalla.
Mikään ei ollut muuta kuin
mahdollista. Ja kaikki oli.
Kaikki oli mahdollista.
Etkä enää tiennyt
mitä eroa näillä maailmoilla oli.

2.2.10

Pekka Kejonen - Mastodontin muistijäljet (2008)

Kejonen on selkeästi runoilija, jolle on tärkeää olla runoilija. Hän kirjoittaa aforismiin vivahtavia runoja runoilusta ja runoilijoista ja vastaavista teemoista. Mahtoikohan se henkilö, joka ensimmäisenä ehdotti että kirjoittajien pitäisi kirjoittaa siitä mistä tietävät, aavistaa, että aikanaan tulisi kirjoittajien joukko jotka kirjoittavat vain kirjoittamisesta, ja jos olisi tiennyt olisiko ollut hiljaa...

Suorasanaisuus on toki hieno asia mutta tästä niinkuin monista aforistikoista tulee vain tunkkainen olo, kyynisyyttä käytetään oikotienä älykkyyteen ja kaikesta vain jupistaan: silloinkin kun olen samaa mieltä runojen ajatuksen kanssa tai huomaan jonkun oikean oivalluksen niin olo on likainen. Jotenkin sitä alkaa arvostaa aiempaa enemmän vaikkapa sitä Katri Valaa joka uskalsi tuntea paljon.

Jälkirakkaus on turhaa,
kuin jälkiviisaus mutta surullisempaa.
Osalla miehiä ei muuta olekaan
kuin kaipuu
hukattuihin saumoihin.
ja siihen punatukkaiseen tyttöön
joka iän lisiessä
alkaa yhä enemmän muistuttaa äitiä.

19.1.10

teflonia

Niin, olen tässä lueskellut paria muutakin runokokoelmaa mutta en viitsi niistä tarkemmin kirjoittaa (tai edes nimeltä mainita) kun ovat olleet sellaisia teflonpinnoitteisia joihin ei mikään tarttunut. Hyvä juttu paistinpannulle, huono kulttuurituotteelle.

sanoja paperilla
sanoja sanoja sanoja
s a n o j a

allirepap ajonas

7.1.10

Katri Vala - Sininen ovi (1926)

Katri Valaa ei voi syyttää ainakaan hämäryydestä, sen verran väkevänä käy sykkivän kiihkon villi henkäys näistä runoista. Assosiaationa tulee hakematta että kyseessä on jonkinlainen lyyrinen hevoskirja (ilman niitä hevosia). Eksotiikka ja hurmio hymyilyttävät, mutta pohjimmiltaan on vain tunnustettava se, että ehkä minä en ole oikea henkilö lukemaan tätä, 20-30-luvun teinitytölle tämä voisi hyvinkin olla Se Juttu. Mutta ehkä itse kunkin on ihan aiheellista aika ajoin tervehtiä sisäistä teinityttöään...
Tämä kirja on niitä nättejä Lasipalatsi-reproja.

Nimesi

Kun ei minulla muuta ole,
sopertelen nimeäsi hämärissä,
hymyilen ja sopertelen nimeäsi.

Se on kuin elävä olento,
lämmin, lepertelevä lapsi,
jota elätän punaisen suuni verellä
hymyillessäni hämärissä
ja sopertaessa nimeäsi.

Mutta silmistäni vuotaa tietämättäni
               kyyneleitä.