Katri Valaa ei voi syyttää ainakaan hämäryydestä, sen verran väkevänä käy sykkivän kiihkon villi henkäys näistä runoista. Assosiaationa tulee hakematta että kyseessä on jonkinlainen lyyrinen hevoskirja (ilman niitä hevosia). Eksotiikka ja hurmio hymyilyttävät, mutta pohjimmiltaan on vain tunnustettava se, että ehkä minä en ole oikea henkilö lukemaan tätä, 20-30-luvun teinitytölle tämä voisi hyvinkin olla Se Juttu. Mutta ehkä itse kunkin on ihan aiheellista aika ajoin tervehtiä sisäistä teinityttöään...
Tämä kirja on niitä nättejä Lasipalatsi-reproja.
Nimesi
Kun ei minulla muuta ole,
sopertelen nimeäsi hämärissä,
hymyilen ja sopertelen nimeäsi.
Se on kuin elävä olento,
lämmin, lepertelevä lapsi,
jota elätän punaisen suuni verellä
hymyillessäni hämärissä
ja sopertaessa nimeäsi.
Mutta silmistäni vuotaa tietämättäni
kyyneleitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti