Johann Wolfgang von Goethe - Faust

Klassikkohaaste etenee neljännelle kierrokselle, taas tänään moneen blogiin ilmestyy kirjoitus jostain vahvasta klassikkoteoksesta (ja tällä kertaa luettuja kirjoja listataan Yöpöydän kirjat -blogissa).
Olen mielelläni osallistunut näihin kun vaikka muutenkin luen kohtalaisen paljon vanhempaa kirjallisuutta ja myös klassikoita (vaikka myös korostan että eivät kaikki vanhat kirjat ole klassikoita, osa on vaan vanhoja kirjoja), niin tämä on ollut hyvä motivaattori taklata joitain isoja nimiä "no nyt mä sen sitten vihdoin luen"-hengessä. Aiemmilla kerroilla olen lukenut Draculan, Rouva Bovaryn ja Rikoksen ja rangaistuksen.

Tällä kertaa alkuperäinen suunnitelma oli lähteä lukemaan Kafkan Oikeusjuttua mutta kun kirjan aloitus alkoi olla ajankohtainen niin ei sitten ollutkaan ollenkaan kafkamainen olo (tai siis ainakaan olo jossa luetaan Kafkaa). Niinpä spontaani vaihdos teokseen joka viime kirjamessujen ostoksena odotti omassa hyllyssä.

Goethelta olen lukenut (ja blogannut) aiemmin kaksi muuta teosta, Hermann & Dorotheasta pidin, Nuoren Wertherin kanssa en ihan päässyt yhteisymmärrykseen vaikka tavallaan arvostankin. Faustin tarinakin on pääpiirteiltään ennalta tuttu, tästäkin on tullut blogattua jopa neljän eri version voimin, vaikka niissäkin kyllä huomasi että perusideasta huolimatta tarinaa voi viedä hyvinkin eri suuntiin.

Aika pian saattoi myös huomata olevansa superklassikon äärellä. Sen lisäksi että noista aiemmin mainituista Faust-versioista Murnaun leffa pohjaa aika vahvasti Goethen versioon, tässä kuussa luetuista muista kirjoista kahdessa (Ulkomuseo ja Epäily) tämä teos mainittiin nimeltä ja ainakin ensimmäisestä osasta saattoi bongailla tuttuja elementtejä, ai tästä tulee se outo sanonta "villakoiran ydin" ja nyt Mefistofeles laulaa sen laulun kirpusta, josta pidän Mussorgskin liedinä, ja nyt Margareta ihastelee sitä korurasiaa, joka Gounodin oopperasta päätyi Bianca Castafioren bravuurinumeroksi...ja toisaalta teos itse viittailee klassiseen sivistykseen sellaista tahtia että päätä huimaa...

Teoksena tämä on varsin vaikeasti luokiteltavissa. Teoksessa on kaksi osaa jotka erottuvat toisistaan sen verran voimakkaasti että niitä voi pitää myös erillisinä teoksina, ja ensimmäinen osa julkaistiin Goethen ollessa keski-ikäinen, toista sitten viilailtiin seuraavat vuosikymmenet ja lopulta se julkaistiin postuumisti (tekijän luvalla kyllä, mutta voi vain kuvitella että jos elinvuosia olisi ollut enemmän niin muutoksia ja lisäyksiä olisi vielä tehty...)
Molemmat ovat periaatteessa näytelmämuodossa, jossa toiminta esitetään vuorosanoin, ja kakkososa on jaettu myös viiteen näytökseen, mutta samalla tästä tulee mieleen että teos on ennemmin laaja eeppinen runoelma. Ykkösosaa ilmeisesti esitetään kyllä myös teatterin lavalla, kakkososaa ei juurikaan (ja se onkin paikka paikoin sellainen että haluaisin kyllä nähdä sen teatterissa nähdäkseni miten joitain kohtauksia pystyy lainkaan toteuttamaan...)

Faustin perustarina oli ennestään tuttu, mutta oma variaationsa tässäkin siitä oli tehty. Goethen Faust on jo varsin taitava ja osaava mies, sen verran mahtava että kokee jo kaiken nähneensä ja jäljellä on enää lähinnä kyllästyminen, samantekevää on kaikki. Mefistofeles tulee tarjoamaan kaikenlaisia hienoja juttuja vastineeksi sielusta mutta Faust on sitä mieltä ettei tällä ole tarjota mitään sellaista mitä hän todella haluaisi, ja päätyykin ennemmin lyömään vetoa, että Mefistofeles ei pysty mitään niin suurta onnea tarjoamaan että Faust kokisi sellaisen onnenhetken että haluaisi sen hetken jatkuvan...panoksena tietysti sielu.
Mefistofeles pelaa kierosti ja saa Faustin juomaan lemmenjuomaa, joka saa Margareta-neidon näyttämään kauneimmalta päällä maan, mutta rakkausjuttu lähtee etenemään huonoihin suuntiin ja eräiden tapahtumien jälkeen Margareta on vankilassa odottamassa kuolemantuomiota, ja Faust haluaa tämän pelastaa mutta Margareta kieltäytyy. Ensimmäinen osa päättyy.

Jos Murnaun leffa on tuttu niin joidenkin omien lisäysten ja poistojen kera tuossa on reilu 90% elokuvan tarinasta...Otto Mannisen suomennos ei suurelta osin ole kauhean selväsanainen tai mitenkään helppoa luettavaa, mutta tarina juoksee kuin hirvi, vaikka varsinainen loppu jääkin vielä ratkaisematta.
Kakkososa olikin sitten huomattavasti hankalampi, kun hankalan kielen lisäksi juoni heitetään sivuun ja henkilöistäkään ei niin väliä ole, niitä tulee ja menee...
Pitkä kirjoitushistoria aiheuttanee että teos luopuu varsinaisen yhtenäisteoksen ihanteesta, ennemmin mukaan alkaa tulla aivan kaikkea hyvin irrallisina elementteinä niin että lopputuloksesta alkoi tulla enemmän mieleen Elämä: Käyttöohje kuin perinteinen draama...ja kun itse nyt kuitenkin arvostan tyylikkäitä dramaattisia kokonaisuuksia niin tämän kakkososan lukeminen oli kyllä aikamoista tappelua: luulen että tätä arvostaa enemmän sitten viidennellä uudelleenluennalla, luultavasti kun on ensin opetellut saksaa tarpeeksi hyvin että sen voi lukea alkukielisenä.
Mutta ystävällisesti Goethe nyt kuitenkin laittoi ihan loppuun mitä hienoimman päätöskohtauksen, jossa samalla vastaa kysymykseen, jonka Marlowen Faust toistuvasti esitti muttei rohjennut vastata: onko katumus ja pelastus mahdollinen?

Siteeraan nyt kuitenkin kakkososaa (osittain koska tästä pätkästä tuli mieleen tämä Hark, a Vagrant -strippi).

Baccalaureus [...]
Veressä elää elämä, ja missä
niin veri käy kuin nuorten sydämissä?
Elävä veri, raikas voima tuo
uutt' elämää se elämästä luo.
Se liikkuu, läikkyy, tekoon tenhoaa,
ja heikko sortuu, kunto kukoistaa.
Kun voitimme me puolen maailmaa,
mi teillä työnä? Mietteet, kuvitelmat,
unelmat, hourehaaveet, havitelmat.
On vanhuus totta kylmä kuume, tarttuu
kuin horkan puuska, jäytää, painaa:
kun komas kymmen ikää karttuu,
mies yhtä hyvä on kuin vainaa.
Nutistaa teidät paras ajoiss' ois.

Mefistofeles. Lisätä perkele mit' enää vois?

Baccalaureus. On perkeleitä vain, jos minä sallin.

Mefistofeles syrjään. Se sinut vielä kamppaa mullinmallin.

Baccalaureus. Tää jaloin kutsumus on nuorison!
Ei ollut maailmaa, se minä loin;
ma nostin meren aalloist' auringon,
kuun vuorojansa kulkemaan ma toin.
Kuss astuin, tielle päilyi päivän kulta,
vihertyi maa ja kukki mulle multa;
ma viittasin, ja ensimmäisen yön
jo ylle kutoi tähdet välkevyön.
Ken, paitsi minä, katkoi teiltä siteet,
kaikk' arkisielun ahtaat mielipiteet?
Vapaana riemuin seuraan, kunne johtaa
mua hengen ääni, sisin valo hohtaa,
ja riennän täynnä tosint' innoitusta,
eess' aamu kirkas, takana yö musta.       Poistuu.

Mefistofeles. Vain mene, uljas omaperäis-otus!
Mi kolaus sun tietää ois:
ken tyhmää, viisasta mit' aprikois,
jot' ammoin aatellut ei rotus? -
Mut tääkään meit' ei vaaraan saata, jonkin
on vuoden pääst toisin, malttakaamme!
Jos mehun käytös aivan päätönt' onkin,
lopulta sentään viinin saamme.
    Nuoremmalle katsojistolle, joka ei taputa.
Sanani teit' ei intoon saa,
niin, niit' ei kiltit lapset yllä;
on piru vanha, vanhetkaa,
niin hänet ymmärrätte kyllä!

Noniin, kun sain tämän luettua niin heti tuli sivistyneempi olo, eli selvästi täyttää klassikkohaasteen vaatimukset. Ensimmäistä osaa uskallan myös suositella, kakkososaan suhtaudun suuremmalla varauksella (joskin, kuten sanottua, saatan itse palata siihen joskus myöhemmin).
Helmet-lukuhaasteen valinta on selvä: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Johann Wolfgang von Goethe - Hermann ja Dorothea

Tämän poimin divarista lähinnä koska eeppinen runous yhä kiinnostaa ja Goethea voisi lukea enemmänkin, mutta sen kummempia taustatietoja ei ollut...

Vaan sanon: oivempaa, mikä oivempaa! Joka miehen
ei eloaan, oloaan lie alkaa alkua myöten
pakko ja rehkiminen, mikä meillä ja muill' oli silloin.
Onnen poika se, kell' isän, äidin hankkima valmis
on koti, kaunistaa min viihtyisäksi hän voipi!
Alku on hankala aina, ja hankalin on talon alku. 
[...]
Siksipä, Hermann, nyt sinun kohtakin meille jo toivon
nuorikon noutelevan kera sievoisten kapioitten; 
rikkaan morsion arvoinen näet miehevä mies on.

Suureksi huviksi huomasin lukemiseni olevan taas vahingossa ajankohtaista, eli Goethe runoilee pakolaiskriisistä. Pakolaisten joukko tulee yli Reinin (ilmeisesti liittyen Ranskan vallankumoukseen tai muihin levottomuuksiin), ja varakkaan talon väki kasaa tavaraa annettavaksi kurjille maanpakolaisille (tietysti! niinkuin ihmisyyteen kuuluu!).
Näitä tavaroita lähtee pakolaisjoukolle viemään talon poika Hermann, jolle naimaikäisenä isänsä esittää ylläolevia aiheellisia neuvoja...mutta pakolaisten joukossa Hermann kohtaakin Dorothean, kauniin, neuvokkaan, urhean, köyhän Dorothean...
Niin on Hermannin sydän valinnut, isä vastustaa, äiti tyynnyttelee ja perheystävät pastori ja apteekkari lähtevät pakolaisten joukkoon ottamaan selvää tytöstä, onko hän rakkauden arvoinen.

No, ei kahdeksaankymmeneen sivuun kovin paljoa juonenkäänteitä mahdu eli asiat sujuvat kun ne laittaa sujumaan.

Henkilöitä on siis rajallinen joukko ja tapahtumat kattavat parisen päivää eli mittakaava ei ole ihan sama kuin suurissa eepoksissa. Teos oli jaettu yhdeksään lauluun joka kukin oli nimetty jonkun muusan mukaan, tämä ehkä antoi hieman lukuohjetta kullekin osalle vaikka varsinaiset yhteydet kyseisten muusien vaikutusaloihin tuntuivatkin aika marginaalisilta.
Henkilökuvaus oli kuitenkin mainiota, ja joitain kiinnostavia huomioita esitettiin myös pakolaisuudesta (mm. täysin epärealistisesta nostalgisesta toiveikkuudesta lähtömaataan kohtaan, tai että pakolaisjoukot eivät joukkona välttämättä pysty toimimaan oman parhaan etunsa mukaisesti...ja toisaalta että joukossa riittää myös toimijoita, selviytyjiä, juurtujia...(mutta kelpaako miniäksi?))

Otto Mannisen suomennos ei nyt ihan selkeäkielisintä ole mutta kyllä tätä silti sujuvasti luki.

Näin apteekkari taas nyt arvelevaisena vastaa:
"Montakin kertaa voi näkö pettää! Kuorta en usko;
nähdä mä tuon todeks sain sananlaskun niin useasti:
Ennenkuin vakan suoloja syöt kera tuttavan uuden,
ei tule laatuun tuon sinun luottaa. Aika sen yksin
näyttää voi, mik' on miehekseen, miten taattu se tuttuus.
Ensin on kuultava siis, mitä kunnon ihmiset virkkaa,
neidon tuntevat, nuo; nehän tietoja voi hänest' antaa."

Johann Wolfgang von Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset

Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset oli omansa kirjailmiö siinä missä nykyään Harry Potterit ja Da Vinci Koodit, ja on myös nostettu kanonisoiduksi klassikoksi. Tällaisena se on toki ollut epämääräisen mittailsella "pitäisi kai joskus lukea"-listalla, nyt sitten sain tartuttua kun Markku Mannisen käännös menee pariinsataan suht väljännäköiseen sivuun ja on tuo Saksa-haastekin ja kaikkea, ja kirjan lainattuani huomasin sen löytyvän myös Lukudiplomi-kirjoista.

Tarinan peruskuvio on klassikkomateriaalia ja lopputulos on osa sitä historiallista ilmiötä, joten *SPOILAAN* surutta. Suuri osa kirjasta on kerrottu Wertherin kirjeinä mutta "toimittaja" on sitten lisännyt loppupuolelle jonkin verran selittäviä osioita, eli aikakauden suosimaa fragmenttirakennetta käytetään tässäkin (eikä edes mitenkään erityisen hyvin, parempiakin esimerkkejä rakenteesta löytyy).
Werther on nuori mies joka on rakastunut Lotteen joka kuitenkin on alussa kihlattu ja sittemmin naimisissa Albertin kanssa. Werther kipuilee tämän rakkautensa kanssa ja lopulta tunnepuuskassa tappaa itsensä. Loppu.

Kirjan nautittavuuteen olennaisesti vaikuttava seikka on suhtautuminen kirjan päähenkilöön, ja ainakin minulla nuori Werther ylitti angstisen nuorenmiehen sietorajani reippaasti. Werther piehtaroi itsesäälissä ja pahoittelee kun ihmiset arvostavat häntä vain ylivertaisen älykkyytensä eikä myös sydämensä herkkyyden vuoksi ja se rakkauskin tuntui olevan enemmän rakastumista rakkauteen ja omaan itseensä rakastuneena ihmisenä, Lotte oli aika tarpeeton näissä kuvioissa. Ja väliin sitten romanttista filosofointia joka ei sekään minua oikein vakuuttanut. Päähenkilö on selvästi jaxuhalien tarpeessa.
Tällä kertaa voin myös sanoa että tarinan tunteminen etukäteen haittasi lukemista, sekin vähä jännitys että mitenköhän tässä oikein käy oli hukassa ja niin tuli keskityttyä suuremmin päähenkilöön ja tämän ärsyttävyyteen.

No, onneksi tarina ymmärsi pysyä suht tiiviinä ja eteni hyvin eli vaikken tästä juuri pitänytkään niin tämän sai aika vaivattomasti luettua. 50 vuotta myöhemmin kirjoitettuna tämä olisi 500-sivuinen three-part-novel koukeroisella kielellä ja se olisi jäänyt kesken.
Lukudiplomi-tehtävänä on vertailla päähenkilöä itseeni, ja Wertheriä riivin tuossa jo ylempänä. Tässä on vähän sama ongelma kun vaikkapa Siepparissa ruispellossa, näistä olisin ehkä pitänyt enemmän jos olisin lukenut ne 10-20 vuotta sitten, nyt olen liian vieraantunut teiniangstista että kykenisin symppaamaan henkilöitä mutta niin kaukana en vielä ole että nämä näyttäisivät jännittävän eksoottisina "kas, tuollaistakin on"-hahmoina (hahmon uskottavuus tässä kyllä on kohdallaan, valitettavasti).
Pidin enemmän Aku Ankka -versiosta, ja kirjaa ovat lukeneet ainakin Ketjukolaaja, Morre, Nanna ja Macondon naiset.