Goethen
Nuoren Wertherin kärsimykset oli omansa kirjailmiö siinä missä nykyään
Harry Potterit ja Da Vinci Koodit, ja on myös nostettu kanonisoiduksi
klassikoksi. Tällaisena se on toki ollut epämääräisen mittailsella
"pitäisi kai joskus lukea"-listalla, nyt sitten sain tartuttua kun
Markku Mannisen käännös menee pariinsataan suht väljännäköiseen sivuun
ja on tuo Saksa-haastekin ja kaikkea, ja kirjan lainattuani huomasin sen löytyvän myös Lukudiplomi-kirjoista.
Tarinan
peruskuvio on klassikkomateriaalia ja lopputulos on osa sitä
historiallista ilmiötä, joten *SPOILAAN* surutta. Suuri osa kirjasta on
kerrottu Wertherin kirjeinä mutta "toimittaja" on sitten lisännyt
loppupuolelle jonkin verran selittäviä osioita, eli aikakauden suosimaa
fragmenttirakennetta käytetään tässäkin (eikä edes mitenkään erityisen
hyvin, parempiakin esimerkkejä rakenteesta löytyy).
Werther on
nuori mies joka on rakastunut Lotteen joka kuitenkin on alussa kihlattu
ja sittemmin naimisissa Albertin kanssa. Werther kipuilee tämän
rakkautensa kanssa ja lopulta tunnepuuskassa tappaa itsensä. Loppu.
Kirjan
nautittavuuteen olennaisesti vaikuttava seikka on suhtautuminen kirjan
päähenkilöön, ja ainakin minulla nuori Werther ylitti angstisen
nuorenmiehen sietorajani reippaasti. Werther piehtaroi itsesäälissä ja
pahoittelee kun ihmiset arvostavat häntä vain ylivertaisen älykkyytensä
eikä myös sydämensä herkkyyden vuoksi ja se rakkauskin tuntui olevan
enemmän rakastumista rakkauteen ja omaan itseensä rakastuneena ihmisenä,
Lotte oli aika tarpeeton näissä kuvioissa. Ja väliin sitten romanttista
filosofointia joka ei sekään minua oikein vakuuttanut. Päähenkilö on
selvästi jaxuhalien tarpeessa.
Tällä kertaa voin myös sanoa
että tarinan tunteminen etukäteen haittasi lukemista, sekin vähä
jännitys että mitenköhän tässä oikein käy oli hukassa ja niin tuli
keskityttyä suuremmin päähenkilöön ja tämän ärsyttävyyteen.
No,
onneksi tarina ymmärsi pysyä suht tiiviinä ja eteni hyvin eli vaikken
tästä juuri pitänytkään niin tämän sai aika vaivattomasti luettua. 50
vuotta myöhemmin kirjoitettuna tämä olisi 500-sivuinen three-part-novel
koukeroisella kielellä ja se olisi jäänyt kesken.
Lukudiplomi-tehtävänä
on vertailla päähenkilöä itseeni, ja Wertheriä riivin tuossa jo
ylempänä. Tässä on vähän sama ongelma kun vaikkapa Siepparissa
ruispellossa, näistä olisin ehkä pitänyt enemmän jos olisin lukenut ne
10-20 vuotta sitten, nyt olen liian vieraantunut teiniangstista että
kykenisin symppaamaan henkilöitä mutta niin kaukana en vielä ole että
nämä näyttäisivät jännittävän eksoottisina "kas, tuollaistakin
on"-hahmoina (hahmon uskottavuus tässä kyllä on kohdallaan, valitettavasti).
Pidin enemmän Aku Ankka -versiosta, ja kirjaa ovat lukeneet ainakin Ketjukolaaja, Morre, Nanna ja Macondon naiset.
10 kommenttia:
Hauskasti olit tiivistänyt juonen! Spoilerisi ei haitannut, koska olen lukenut romaania muutama vuosi sitten. Oli hauska lukea, että koit Wertherin lähinnä ärsyttävänä eikä samastumisesta ollut tietoakaan. Jos oikein muistan, kirja laukaisi aikoinaan oikein itsemurhabuumin. Taisihan kirja vaikuttaa myös nuorten miesten pukeutumiseen.
Omasta lukukokemuksesta en muista paljoakaan, mutta sen sijaan mieleen on jäänyt erään naisen kommentti tyyliin "W. on poikaystävä suoraan helvetistä". Nykyaikana Werther saisi ehkä diagnoosin "narsistinen persoonallisuushäiriö" tai muuta näppärää(?).
Joo, kirjalla oli omana aikanaan innokkaat seuraajansa jotka pukeutuivat dandymaisesti ja ampuivat itsensä. Ja tiedä mitä itse olisin tehnyt jos olisin lukenut tämän kaksikymppisenä ja/tai 1770-luvulla.
Kate Beaton on taas mestarillinen: http://beatonna.livejournal.com/124284.html
Ja harkitsin että olisin lainannut tähän pari pahinta esimerkkiä Wertherin mietteistä, jotka olisivat kyllä hyvää materiaalia lähetysmiskiellon hakemiseen.
Hieman negatiivisen puolelle taitaa hd:n arvio kallistua? Minä en kokenut kirjaa ärsyttävänä. Olen samaa mieltä siitä, että teos on sopivan tiivis.
Kirjan arvioinnissa tosiaan on hyvä pitää erillään itse kirja ja sen päähenkilö Werther. Uskonpa, että monelta menee sekaisin Wertherin ärsyttävä omahyväisyys ja kirjan kuvauksen tarkkanäköisyys.
Werther on nähdäkseni nuori, naiivi ihminen, joka kaiken lisäksi on hyväosainen ja siten aika selkeästi ulkona tavallisen kansan elämän realiteeteista. Mielestäni Goethen kuvaus Wertheristä (joka teknisesti vaikuttaa Wertherin kuvaukselta itsestään) tuntuu ihan sattuvalta ja jopa uskottavalta. Werther on omahyväinen, mutta minusta se ei taida olla narsismia. Pikemminkin hän vaikuttaa romanttiselta idealistilta. Minä uskon, että hän todella on sydämestään rakastunut Lotteen, sillä merkillisellä tavalla, joka ei hyväksy mitään korvaavaa "kompro-missiä".
Vähän negatiiviseen menee, mutta ainakaan kirja ei ole tylsä :)
Mietin tuota vaihtoehtoa että Wertherin kuvaus on tarkoituksellisesti ärsyttävän omahyväinen, kuvaus tällaisesta on tosiaan osuva ja uskottava. En kuitenkaan ole mitenkään luottavainen että näin on, vaan pelkään että hahmo on luettava sellaisenaan. Pitäisi varmaan tutustua Goetheen laajemminkin jos sieltä tämä selviäisi...
Kommenttini nivoutuu melko luontevasti hdcaniin edelliseen kommenttiin. Olen nimittäin lukenut Goethelta toisenkin romaanin, muutamaa vuosikymmentä myöhemmän Vaaliheimolaiset, jota mielestäni voisi käyttää harrastelijakirjoittajien peruskurssilla esimerkkinä siitä, miten proosaa ei pidä kirjoittaa.
Arvelisin Goethen suuren maineen lepäävän enemmän näytelmätaiteen ja lyriikan puolella kuin proosan innovaattorina, sekä tietenkin osaksi myös hänen ajattelussaan ja muussa laajassa yleisnerostelussaan.
Milan Kunderan Kuolemattomuudessa yksi keskeisistä näyttämöistä muuten on Goethen kotitaloudessa tämän yhden myöhäisen elämänvaiheen aikaan.
Minä olen aina ollut aika huono sietämään nuorten miesten angstikautta (varmaan siksi, kun itse olen aika pragmaattisesti maailmaan suhtautuva nainen). Muistan, kun nuorena meinasi pinna palaa parin lähipiiristä löytyvän huokailijan kanssa.
Nyt minulla on kolme poikaa ja esikoisen kanssa lähestytään pikku hiljaa huokailuikää... Vähän hirvittää.
Minä kyllä ihan pidin tästä, mutta luinkin tämän suht nuorena. Minusta kirjan omana aikanaan herättämä kohu oli ehkä kuitenkin itse kirjaa kiinnostavampi. Tai en tiedä, en nyt juuri muista kuinka paljon kirjasta pidin. Omasta hyllystä löytyisi, joten voisihan tämän melkein uudestaan lukea. Ehkä.
Jep, ilmiönä tämä on eittämättä kiinnostava kirja ja kun tämä on myös aika lyhyt ja reippaasti luettavissa niin kyllä tutustua kannattaa...jos ei muuten niin pohtien tuota onko Goethe tarkoittanut tätä ihannekuvaksi vai neutraaliksi omahyväisen nuorukaisen kuvaksi :)
Minä luin tämän joitakin vuosia kirjallisuuden yliopisto-opintojani varten ja kirjoitin kirjasta esseenkin pohtien sen rakkauskäsitystä je sen luomaa ihannetta aikansa yhteiskunnan valossa.
Sivusin siinä itsemurhakysymystäkin, siis miksi romaani vaikutti niin voimakkaasti aikalaisiin, että sai monet tappaamaan itsensä. Kysymys oli kiehtonut minua aiemminkin. Se kuulosti niin käsittämättömän absurdilta, että kirja voi vaikuttaa ihmisiin sillä tavoin. Muistan, että yhdessä lähdeteoksessa (Muistaakseni Saariluoman Muuttuva romaani-kirjassa) selvitettiin asiaa sillä tavoin, että aiemmassa kirjallisuuden traditossa ihmiset olivat tottuneet sellaiseen vahvaan moralisoivaan kertojaan (tai johonkin muuhun ääneen, esim tietty henkilöhahmo), joka kommentoi henkilöiden tekoja ja niiden paheellisuutta tai hyveellisyyttä. Jos henkilö tekee väärin, tulee kertoja ja osoittaa sormella, älkää hyvät ihmiset ikinä tehkö näin. Wertherissä ei tällaista moralisoivaa kertojaa ole, mikä johti eräänlaiseen "virheluentaan" aikalaisten keskuudessa. Ihmiset lukivat Wertherin teon ihanteena, vaikkei kirjailija edes itse ollut sitä näin tarkoittanut. Nykyajan suuressa tekstitulvassa kaikki ovat tietoisia siitä, että kaikkiin teksteihin tulee suhtautua jokseenkin kriittisesti eikä automaattisesti omaksua kaikkea lukemaansa. 1700-luvun ihmiselle tämä ei todellakaan ollut mikään itsestään selvyyys. Myöhemmällä iällään kuulemma Goethe katui, että oli tällä romaanilla mennyt turmelemaan nuorison elämän.
Pidin itse romaania mielenkiintoisena, mutta tottapuhuen, muakin vähän ärsytti kyllä Werther ja hänen käytöksensä. Olisi tehnyt mieli mennä sanomaan hälle, että kuule ukko, nyt otat itseäsi vähän niskasta kiinni. Teksisi mieli mennä sanomaan näin aika monelle romantiikan ajan sankarihahmolle, joilla on ikävä tapa velloa suurissa tunteissaan silloin, kun siitä ei ole mitään muuta kuin haittaa :P
Anna, kiitos pohdinnoista. Tuo että kirjasta puuttui moralisoiva kertoja ja antaa siis näin ymmärtää Wertherin olevan "ihanne" on varsin mahdollista. Eikä kai täysin tuntematonta nykyaikanakaan, ainakin on yleistä siirtää kirjan hahmojen ajatukset kirjailijan omiksi ajatuksiksi.
Mitä Goethe mahtoi ajatella kirjoittaessaan tätä en tiedä, ymmärrän kyllä että jälkeenpäin katsottuna katumusta hiipii mieleen, oli kyseessä sitten avoimen ihanteellisesti tai hienovaraisena parodiana kirjoitettu teos.
Vähän vanhemmasta kirjallisuudesta tulee sitten mieleen varhaiset veijariromaanit ja Jonathan Swiftin Vaatimaton ehdotus sekalaisista antiikin ajan teoksista puhumattakaan jotka viittaavat kyllä että satiiri on ollut tuttu ilmiö kautta aikojen. Mikä lie sitten Wertherin lukijat vetänyt mukaansa...
Lähetä kommentti