Tulin myös tietoiseksi siitä että yksi niistä tehtävistä, joita isällä oli elinaikanaan ollut, oli ollut minun suojelemiseni kuolemalta. Niin kauan kuin hän oli elossa minusta tuntui - ei tietoisesti vaan jossian mielen perukoilla - että minun ei tarvinnut ajatella omaa kuolevaisuuttani. Mutta isän mentyä tuo alue, joka oli minun ja kuoleman välissä, piirtyi esiin tarkempana; näkymä ei ollut enää kokonaan hämärän peitossa, ja - pidinpä siitä tai en - minun oli katseleminen osaa kuoleman merestä.
Yasushi Inouen Äitini tarina (suom. englannista Jarkko Laine) alkaa minäkertojan, keski-ikäisen kirjailijan vanhan isän kuolemasta, ja ensisivuilla puidaan tämän elämää ja Inouen omaa suhdetta isäänsä, vanhenemiseen ja kuolemaan. Tämän jälkeen kirjan keskukseksi nousee äiti, joitain vuosia miestään nuorempi ja fyysisesti hyväkuntoinen, mitä nyt muisti alkaa heiketä, sen verran pahasti että yksinasuminen ei tule kyseeseen, niinpä äiti muuttaa Tokioon tyttärensä luo ja muut sisarukset hoitavat häntä myös vuorollaan.
Tähän kirja sitten keskittyykin, äidin etenevään seniliteettiin ja muistiongelmiin, miten ne ilmenevät ja miten muut suhtautuvat vanhenemiseen.
Kirja on oletettavasti omaelämäkerrallinen ja kertoo tositapahtumista, ainakin se on tyyliltään dokumentaarinen muttei alleviivaavasti muistelma (niin perinpohjaisesti en alkanut ottaa selvää että tarkistaisin ovatko tapahtumat keksittyjä, ainakin tämä on minusta uskottava). Mitään suuria dramaattisia ristiriitoja ei ole odotettavissa, suuri osa kirjasta koostuu kuvauksilla äidin merkillisistä käyttäytymisistä tai yllättäen ilmenevistä päähänpinttymistä ja sitten lasten arveluista mistä missäkin on kyse ja miten äidin mieli toimii (äidiltä ei tietenkään voi suoraan kysyä koska tämä ei muista mitään tehneensä).
Inoue kuvaa kyllä perhettään rehellisenoloisesti, vanhempia ja näiden suhdetta ei kaunistella ja lapsetkin tuntevat väsymystä, turhautumista ja katkeruutta, mutta kirjan yleissävy on kuitenkin varsin meditatiivinen ja kaikkia osapuolia ymmärtävä. Äidin seniliteetti etenee ja mielestä pyyhkiytyvät niin puoliso kuin lapsetkin ja lopulta jää yksinäisyys, mutta ei kai sille mitään voi.
Pidin kirjasta, ei tämä mikään hyvänmielen kevyt kirja ollut muttei mikään murheen alhossa vellovakaan, sellainen mietiskelevän hyväksyvä.
"Siinä suhteessa he voivat olla samanlaisia", toinen pojistani sanoi, "mutta toisaalta Izun mummi ja ja Hiroshiman mummo ovat varsin erilaisia, Izun mummi teki isästä vainajan ja äidistä jonkun joka oli lähdössä pois hänen luotaan. Hänessä on jonkinlaista ilkeyttä. Hiroshiman mummo taas ei ollut niin pahansuopa. En osaa kuvitella, että Izun mummi koskaan tarjoaisi taskurahaa pojantyttärelleen,"
"Seniliteetissä on siis yksilöllisiä eroja, sitäkö tarkoitat? Izun mummi olisi niin ollen Shingekiä, nykydraamaa, ja Hiroshiman mummo klassista, Shimpaa", lisäsi toinen pojista.
(ja hei, toinen kirja Elegian Mielenterveys-haasteeseen, näitähän kertyy huomaamatta)
2 kommenttia:
Meillä oli lukupiirikirjana noin vuosi sitten saman tekijän toinen kirja, Metsästyskivääri. Siinä oli jotenkin niin vaikuttava tunnelma, että piiriläiset vieläkin joskus muistelevat, että olipa hieno kirja!
Joo, olen sen Metsästyskiväärin lukenut myös, ja suomeksi on näköjään tullut myös Erään väärentäjän elämä.
Lähetä kommentti