Dekkareilla jatketaan. Crispinin Liikkuva lelukauppa ilmestyi alunperin 1946 eli ihan tiiveimpään brittidekkarien kultakauteen se ei osu, ennemminkin se tuntui olevan jonkinlainen parodia niistä koska kirjassa on varsin kattava otos lajityypin rasittavimmista piirteistä, myös niistä jotka ne vakavammat dekkarikirjailijat olivat dumpanneet vanhanaikaisina ja toimimattomina.
Meillä on rikoksenratkojamme Gervase Fen, kirjallisuuden professori Oxfordissa ja kaikinpuolin eksentrinen luonne jonka usko omaan nerokkuuteensa on horjumaton. Mutta siinä missä joku Hercule Poirot osaa myös haihtua sopivasti taka-alalle ja Peter Wimseylläkin on vakavammat hetkensä, Fen on äänessä ihan koko ajan.
Meillä on Watsonimme, runoilija Cadogan jolle sattuu ja tapahtuu ja jonka näkökulmasta tarina pääosin etenee. Ja joka tottakai ei kovinkaan usein tunnu pysyvän perässä Fenin järjenjuoksussa.
Meillä on murha, joka on suoritettu absurdin monimutkaisia hämäyksiä käyttäen ja johon kaikki osapuolet suhtautuvat lähinnä merkillisenä pulmapähkinänä. Henkilöt ja miljöö olivat hyvin tehokkaasti irrallaan kaikesta normaalia maailmaa muistuttavasta.
Ja ne pulmalliset johtolangat...mukana on mm. omalaatuinen testamenttijärjestely joka perustui Edward Learin nonsense-limerikkeihin. Ja niillä irrallisilla johtolangoilla ei edes ole kovinkaan paljon merkitystä kun asiat hoituvat juoksemalla ympäriinsä ja törmäilemällä sattumalta tarinaa edistäviin yhteensattumiin. Juoni ei kestä kovin tarkkaa loogista tarkastelua ja loppujen lopuksi on aika samantekevää kuka sen murhan teki.
Kirjassa on sen verran charmia että "trallalaa, tässä ei ole mitään järkeä"-lukukokemuksena 200-sivuinen kirja taittui ihan hyvin mutta en ole ihan heti tarttumassa kirjailijan muuhun tuotantoon.
4 kommenttia:
Heh, rakastan brittidekkareita, mutta ehkä otan varoituksesta vaarin ja jätän tämän väliin...
Joo. Tämä voi varmaan olla lievänä parodiana viihdyttäväkin brittidekkarien ja muunkin kirjallisuuden ahkerille harrastajille (itse hörähdin ainakin kirjan Jane Austen -viittauksille) ja ainakin PD James kuuluu arvostavan kirjan korkealle mutta ei tämä nyt oikein minuun toiminut.
Alkoi nyt tuo kirja kiinnostaa ihan vain tämän arviosi takia. En ole Crispiniltä yhtään kirjaa lukenut aiemmin, joten ei ole mitään hajua kirjailijan tyylistä tmv.
Tuo tietty absurdius voisi olla huvittavaa, jos kirja ei ole ihan mahdottoman sekava. Kysynkin voiko tuosta tajuta mitään?
"Pelkään" sekavia kirjoja: sellaisia, joita lukiessa ei tajua mistään mitään, koska tapahtumat ja ajatukset ymv. poukkoilevat paikasta toiseen kuin tuulessä lentelevät roskat. Epäjohdonmukaisuuttakin kestän ja se voi olla jopa huvittavaa, kunhan kirjasta saa jotain tolkkua. :D
Tarina etenee varsin johdonmukaisesti ja on sujuvasti kerrottu, eli tolkku pysyy mukana. Ankarammat haasteet asetetaan lukijan "suspension of disbelief"ille kuin ymmärrykselle.
Lähetä kommentti