Friedebert Tuglas - Felix Ormusson

Kovin monta romaania Friedebert Tuglas ei kirjoittanut, tämä on kahdesta ensimmäinen (suom. Otto Aho), ja tässäkin on aika fragmenttinen luonne, paljon lyhyitä lukuja ja tarinan ohella harrastetaan paljonkin pohdintaa joka hieman muistuttaa aiemmin lukemaani essee-aforismi-kokoelmaa Marginalia.

Mutta juonikin tässä on: nimihenkilö-kirjailija viettää kesää Viron maaseudulla erään ystävän kesähuvilalla, ystävä Johannes on valitettavasti kovasti sidottuna työssään kaupungissa joten huvilaseurana on enemmän Johanneksen vaimo Helene ja näiden pieni poika Juhani sekä Helenen nuorempi sisar Marion.
Felix rakastuu kirjan alkupuolella Heleneen mutta puolivälissä kirjaa kiinnostus siirtyy Marioniin, harmi vain että näiden kiinnostukset etenevät vastakkaisessa järjestyksessä...

Kirja vilisee viittauksia sellaisiin suuriin epätoivoisiin rakastajiin kuin Werther, Jacopo Ortis, Abelard jne kun rakastaja kerran on kirjailija, romanttinen ja ylevähenkinen ja filosofinen. Mutta vähän kuten edellisen bloggauksen Myöhästyneessä maineessa, on kuva reippaasti ironisempi (ja mahdollisesti ammentaa omaelämäkerrallisista kokemuksista...), ja saavatpa sanansa myös Felixin Pariisissa asuvat taiteilijaystävät jotka niinkuin Felixkin on paljon puhetta ja heikosti tekoja.

Felix itse osoittaa tunneheilahteluissa ja niitä rationalisoivissa jyrkästi vaihtuvissa tulkinnoissaan olevansa kaikkea muuta kuin luotettava puhuja, niin ylevä ja filosofinen kuin onkin, ja tämä heijastuu myös kerronnassa, alussa harrastetaan hyvinkin runsasta ja värikästä ympäristön havainnointia ja sen runollistamista mutta kun me ööd on nii valged ja kuluvad ruttu niin kirjan loppua leimaa harmaus ja pimeys...

Mutta omalla tavallaan tämä on hyvin sympaattinen kesäkirja, Tuglasin tyyli viehätti ja ironia huvitti (kun en itsekään ole niin ihastunut Werther-tyyppeihin).

Minun täytyi taas katsoa ikkunaan, mutta sne takana on sysimustaa. Ei näy mitään. Ei niinkään paljoa kuin sysimustasta neekeristä säkkipimeässä kellarissa.
Ja äkkiä luulen taas löytäneeni uuden totuuden:
Elämä ei ole esteettinen eikä eettinen ilmiö. Se on vain koominen. Ottakaamme se sellaisena vastaan.
Tämänöinen valvominen näyttää minua sittenkin karkaisevan. En ole tahtonut mitenkään pettää itseäni. Ei todellakaan ole katkerampaa lääkettä kuin totuus.
Jos ei voi olla lähellä itseään, on parempi olla oikein kaukana.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, ja Perkeet-lukuhaasteessa tämä tekisi mieli sijoittaa kohtaan 7. Mökki- tai mietelausekirja kun tämä on vähän molempia vaikkei ehkä sillä tavalla kuin haetaan.
Ja pääsinpäs osallistumaan myös Rakas Viro -haasteeseen.

Friedebert Tuglas - Marginalia

 

Virolainen kirjailija Friedebert Tuglas ei ollut aiemmin tuttu, mutta tämä Marginalia-kokoelma (suom. Johanna Laakso) vaikutti kiinnostavalta teokselta, kirjan täydeltä fragmentteja jotka sijoittuvat jonnekin aforismin ja esseen välimaastoon, kappaleen tai parin mietteitä: muotonsa puolesta osa teksteistä sopisi vaikkapa bloggauksiksi tai Facebook-julkaisuiksi...

Aiheita on monia, ja niiden käsittelyssäkin sijoitutaan aforismin ja esseen välimaastoon, joskus lausutaan yleisiä totuuksia (tai joskus hahmotelmia totuuksiksi, ja reippaan subjektiivisesti), joskus puidaan jotain tarkemmin rajattua aihetta. Suosittu teema on tietysti kirjallisuus tai taide yleisemminkin, mutta kun elinaikaan sijoittuu Viron ja maailman historiassa varsin dramaattisia vaiheita, niin Virosta ja maailmastakin puhutaan (ja näiden yhteyksistä). Sivistys ja viittausten aiheet ulottuu laajasti yli Euroopan (ja suomalaisetkin ovat luonnollisesti edustettuina) vaikka, myönnetään, osa vuosisadan alkupuoliskon taiteilijanimistä ja heidän merkityksistään olivat minulel tuntemattomia ja jotkut vain niminä tuttuja, ilman että ymmärsin mitä heistä haluttiin sanoa.
Aika suuri osa kirjan mietteistä oli kuitenkin tarpeeksi ymmärrettäviä, muodoltaan ja ilmaisultaan miellyttäviä ja aiheiltaan kiinnostavia. Joskus Tuglaksen kanssa oli samaa mieltä, joskus eri, ja vaikkei jokainen miete nyt mikään kultajyvä ollutkaan niin mukana oli myös ainesta oivalluksille tai pohdinnoille.

Osassa mietteistä on maininta vuodesta, aika monesta ei, eikä kirjassa muutenkaan käy mitenkään selvästi ilmi onko tekstien valinta ja järjestys suoritettu miten...

Hyvä kirja ei paljasta luojansa sielua vain lukijalle vaan myös luojalle itselleen. Suuren teoksen valmistuessa ei yksikään kirjailija ole enää sama kuin sitä aloittaessaan. Sitä luotaessa koetellaan monta outoa tapaa elää. Se on iloista matkantekoa uudessa maassa nuoren auringon alla. Se on vankilan hämärää, ahdistusta ja epätoivoa. Se on itsensä kadottamista ja löytämistä kerran toisensa jälkeen, itsensä luomista tuhannesta ajatuksen ja tunteen sirpaleesta. Toisille lahjoittaessaan lahjoittaa ennen muuta itselleen!

Arvostelu ei edes voi olla oikeudenmukaista. Oikeudenmukaisuus syö arvostelusta voiman ja mehun. Lohduttakaamme itseämme sillä, että arvostelun epäoikeudenmukaisuudessa voi piillä uusi totuus.
Arvostelussa pitää olla aktiivisuutta ja liikettä. Parempi joutua harhaan kuin polkea paikoillaan. Kiihkeässä valheessa on enemmän edistystä kuin veltossa totuudessa.

"Älkää tutkiko kirjoja vaan elämää!"
Mutta eivätkö kirjatkin sitten ole elämää? Huonokin kirja on fakta, huono fakta nimittäin.
Kirjat ovat tiiviimpiä kuin elämä. Niissä on elämän uutetta. Ne ovat valittuja lehtiä elämästä: elämän syvyyttä ja kauneutta, elämän tyhjyyttä ja latteutta.
Osatkaamme nähdä tämä oikeassa valossa: älkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää.
Huonoimmatkaan kirjat eivät ole vähemmän kiinnostavia kuin monet ihmiset ympärillämme.