Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä ja muita tarinoita

 

Kolmas Hesse vuoden sisään, ja tuntuu että tuotantonsa parissa tullee jatkettua, ehkä seuraavaksi vaihteeksi romaanejaan.

Tämä Aarno Peromiehen suomennos on nimensä mukaisesti yhdeksän tarinan mittainen kokoelma, nimittääkö näitä sitten novelleiksi vai saduiksi vai miksi. Saduiksi (Märchen) Hesse näitä itse kutsuu ja sieltä näissä ammennetaan, vaikka lastensatuja nämä eivät olekaan (vertailukohdaksi nostan taas Leena Krohnin jossain Oofirin kullan tienoilla, runollismaalailevaa filosofista spefiä).

Aikuisten satuihin muotona ehkä viittaa myös aihe jonka huomasin muutamassa kertomuksessa: henkilö oli tehnyt pitkän matkan (kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti), mahdollisesti umpikujaan ja palaaminen entiseen on välttämätöntä, että voi taas jatkaa...kehoitetaan ehkä siis myös lukemaan taas satuja, muoto ja sisältö saatetaan yhteneväiseksi.

En lähde yksittäisiä tarinoita sen enempää puimaan, osasta pidin enemmän (nimitarina, Augustus, Iiris, Faldum), osasta en oikein saanut tolkkua (Unisarja, Vaikea tie) ja ei tämä nyt niin suurta vaikutusta tehnyt kuin vaikka Matka aamun maahan, mutta hyvä kun luin.

Novellihaaste etenee yhdeksällä, kokonaismäärä siis 143, ja Helmet-haasteesta otan kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin (niminovellin suuri lintu).

Hermann Hesse - Katoava kesä

Hesseltä olin aiemmin tänä vuonna lukenut yhden kirjan, nyt sitten toisen johon en nyt täysin ihastunut mutta silti pitää ihmetellä että miksi en olekaan ennen lukenut herran tuotantoa, seuraava odottaa jo hyllyssä...

Tämänkertainen kirja on kolmen novellin kokoelma, tai oikeastaan ensimmäinen, Klein ja Wagner, on jo pienoisromaani (suom. Kai Kaila). Tarinan alussa keski-ikäinen mies Klein on tehnyt kavalluksen ja pakenee maasta, jättäen taakseen perheensä ja entisen elämänsä. Matkalla etelässä pohtii itsekin miksi oikein niin teki, ja miksi aikoinaan suhtautui niin kuohahtavan inhon vallassa erääseen opettaja Wagneriin joka oli tappanut perheensä, havaitsiko hänessä jonkun salaisen piirteen itsessään...ja uusi rahallisesti rikkaampi elämä demimondessa ei sekään niin helppoa ole...täytyy todeta että tämä tarina ei kovin paljoa vakuuttanut, ja erityisesti loppu oli lässähdys tavalla jota novelleissa ei oikein voi antaa anteeksi (romaaneissa olen joskus anteeksi antanut, erityisesti romaanisarjoissa).

Kahden muun novellin (suom. Eeva-Liisa Manner) jännite toimii paljon paremmin vaikka niiden tapahtumat ehkä sinänsä vähemmän dramaattisia ovatkin. Toinen tarina Pelko oli ehkä suosikkini näistä, sinänsä yksinkertainen tarina lapsesta joka pihistää isältään joitain sokeroituja viikunoita ja painii tämän jälkeen syyllisyyden ja pelon kourissa, mutta hyvä toteutus on hyvä.

Klingsorin viimeisessä kesässä taas vanheneva taiteilija kokee vielä yhden luovuuden ryöpsähdyksen: novellin nimessä ja alussa kerrotaan tämän olevan taiteilija Klingsorin elämän viimeinen, ja se luonnollisesti värittää kesän kokemuksia (joissa myös koetaan kiihkon lyhytaikaisuus, "dynamiittia ei käy polttaminen säästöliekillä"), haahuillaan niin kuin kesällä tehdään mutta niin kesät kuin novellit päättyvät, ja kunnialla.

Aloitan Ompun julistaman novellihaasteen kolmella novellilla (lasken nyt sen Klein ja Wagnerinkin mukaan). 

Hermann Hesse - Matka aamun maahan

En ole aiemmin Hesseä lukenut vaikka muutamakin henkilö joiden kirjasuosituksiin on ainakin ollut syytä kiinnittää huomiota on häntä kehunut, mutta kun tämä pienoisromaani tuli sitten vastaan niin kokeillaan (alkuteos näköjään julkaistu 1932, Kai Kailan suomennos 1975).

Päähenkilö HH on Veljeskunnan joukossa vaelluksella kohti itää, joukko on sekalainen ja yhteisen tavoitteen lisäksi jäsenillä on omia tavoitteitaan, mutta matka käy läpi paikan ja ajan, kunnes Morbion solan jälkeen yksi jäsenistä katoaa ja loppuryhmä hajaantuu. HH alkaa kirjoittaa vaelluksen ja Veljeskunnan historiaa (niitä salaisuuksia joiden pitämiseen on sitoutunut paljastamatta) mutta työ on vaikeaa, ja vuosien jälkeen hän kohtaa ryhmän kadonneen jäsenen...

Tyylillisesti tästä tuli mieleen jotkut Leena Krohnin fantasiat, erityisesti Oofirin kultaa, sävy on hieman satumainen ja liikutaan selvästi enemmän ideoiden tasolla kuin konkretiassa, tämä retkikunta ei ole ajassa ja paikassa vaan liikkuu niiden läpi.
Ja ideat ovat tosiaan keskeisiä, filosofis-mystillisessä teoksessa ego ja sen pyrkimys ratkoa mysteerejä kyseenalaistetaan ja hivenen mukana on myös metatasoa voiko mysteeristä kirjoittaa kirjan...
Ei varmastikaan kaikkien kirja, vaatii ehkä sopivasti virittyneen lukijan mutta minä pidin. Ja Hesseä siis ehkä pitää lukea enemmänkin.