Kejonen on selkeästi runoilija, jolle on tärkeää olla runoilija. Hän kirjoittaa aforismiin vivahtavia runoja runoilusta ja runoilijoista ja vastaavista teemoista. Mahtoikohan se henkilö, joka ensimmäisenä ehdotti että kirjoittajien pitäisi kirjoittaa siitä mistä tietävät, aavistaa, että aikanaan tulisi kirjoittajien joukko jotka kirjoittavat vain kirjoittamisesta, ja jos olisi tiennyt olisiko ollut hiljaa...
Suorasanaisuus on toki hieno asia mutta tästä niinkuin monista aforistikoista tulee vain tunkkainen olo, kyynisyyttä käytetään oikotienä älykkyyteen ja kaikesta vain jupistaan: silloinkin kun olen samaa mieltä runojen ajatuksen kanssa tai huomaan jonkun oikean oivalluksen niin olo on likainen. Jotenkin sitä alkaa arvostaa aiempaa enemmän vaikkapa sitä Katri Valaa joka uskalsi tuntea paljon.
Jälkirakkaus on turhaa,
kuin jälkiviisaus mutta surullisempaa.
Osalla miehiä ei muuta olekaan
kuin kaipuu
hukattuihin saumoihin.
ja siihen punatukkaiseen tyttöön
joka iän lisiessä
alkaa yhä enemmän muistuttaa äitiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti