Jatkamme viileän ranskalaisen trilleristin Jean-Patrick Manchetten tuotantoon tutustumista, ja aika lailla samoilla linjoilla tämäkin liikkuu kuin kaksi edellistä (ja tästäkin on kai Jacques Tardi tehnyt sarjakuvaversion).
Kansikin näytti tutulta, kun kuvana on sama kuin kolme kuukautta sitten lukemassani Babel-17:ssa, kiitos kansainväliset kuvapankit.
Tällä kertaa päähenkilömme on Julie, nuori nainen joka on viettänyt viimeiset viisi vuotta psykiatrisessa hoitokodissa, mutta rikas arkkitehti Hartog palkkaa tämän pienen veljenpoikansa Peterin hoitajaksi (Peterin vanhemmat ovat kuolleet jokin aika sitten). Rikollisjoukko kidnappaa Peterin ja Julien, tarkoituksena kerätä lunnaat Peteristä ja saada se näyttämään siltä kuin Julie olisi kidnappaaja, mutta varsinainen suunnitelma onkin sitten hieman toinen...Julie ja Peter pääsevät karkuun, mutta rikollisten intresseissä on että nämä kuolevat, hinnalla millä hyvänsä.
Kirjan ideassa on siis vähän samaa kuin Länsirannikon bluesissa, henkilö kiskaistaan ilman omaa syytään väkivallan kierteeseen (ja vasemmistolaista kapitalistikritiikkiä löytyy tästäkin). Kerrontakin pysyy samoilla linjoilla, kovaksikeitettyä vähän ironista trilleriä jonka varsin behavioristisena pysyvä kerronta etenee lyhyinä hiottuina lauseina. Hammettit on luettu ja kirjan juoni ei sinänsä tarjoa suuria yllätyksiä, painopiste on kuitenkin ilmaisussa.
Eli aika lailla siis sitä mitä tohdin odottaakin, vaikka jos kirjoja paremmuusjärjestykseen laittaisin niin tämä olisi kolmannella sijalla...ja arvelen yhä että Manchetten tuotannon parissa tulen jatkamaan.
Tekisipä mieli laittaa tämä Helmet-haasteessa kohtaan 33. Selviytymistarina, koska selviytyminen on tässä korostetussa roolissa.
Ja hei, tämä on blogin 900. postaus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti