Blogi jatkaa ykkösrunoilijakseen nousseen Unto Kupiaisen seurassa, tällä kertaa kokoelmalla joka alunperin kirjoitettiin jatkosodan tunnelmissa mutta juuttui sotasensuuriin koska se "uhkuu synkintä sotaväsymystä ja morbidia kauhukuvausta" (Olavi Paavolaiselta sitaatti takakannessa, eivät ole takakannen mainosblurbit samanlaisia kuin nykyään), ja tässä muodossa (parilla runolla täydennettynä) ilmestyi vasta 1955.
Kontrastia syntyi kun oli jokin aika sitten lukenut tätä edeltävän Kalvan laulun, joka on hyvin mahtipontinen ja paatoksellinen isänaallisen sankaruuden kokoelma, tässä siitä on tultu alas ja lujaa: lähempänä vertailukohtana on Yrjö Jylhän Kiirastulen keskusaineisto, joskin Kupiainen vetää omia juttujaan hirtehisempään suuntaan...'Helvetinkukkulasta' tulee vähän mieleen Jylhän 'Kaivo', muttei kuitenkaan
On ruoka loppunut, voi vettä noutaa
vain hengen-kaupoin tilkan huuliin kuumiin
kranaattikuopasta, joss' sormin soutaa
silvotut jätteet lahon ryssänruumiin.
Kupiaisen tuotannossa olen aiemminkin arvostanut hyvän mitan hallinnan ohella ironisuutta ja taitoa sekoittaa ylevää ja groteskia, ja tässä sitä tosiaan riittää, varmaan enemmän kuin missään. Kirjassa riittää klassista aineistoa, ensimmäisessä runossa (nimeltään 'Elämän laulu') kuunnellaan linnunlaulua ja seuraavassa runoillaan täysikuusta, mutta kun näitä ei ihastella rakastetun kanssa puutarhassa...ja toisaalta tunnelmaltaan ylevin ja positiivisin runo on nimeltään 'Luurankovartio'...
Osallistun kirjalla Ompun Runohaasteeseen, ja Helmet-lukuhaasteesta valitsen teoksen hengen mukaisesti kontrastisen 5. Kirjassa liikutaan luonnossa.
Muutos
Näin sinut usein hyökkäyksen aikaan
tulessa, helvetissä teräksen.
Sinussa muutoksen se minkä saikaan,
en tiedä, - mut et ole entinen.
Lomalla oomme. Välkkyy viinilasi,
ja ihmeen ihme, naisen nauru, soi.
Elämä hehkuu sinun katseestasi,
sen hurmaa juuri nuori ruumiis joi.
En milloinkaan noin villin-kiihkeänä
sua vuosinamme nähnyt nuoruuden.
Kuin liekki leimahtelee yönä tänä
suus humaltunut suulla neitosen.
Mut tämän tästä jäätyy naurus huuliin
sekunnin ajaks ehkä, - herää taas.
Ja mykin silmin tuijottelet tuuliin,
vavahdat kesken sanaa hurjimpaas.
Sun sisälläs on tapahtunut jotain
tai parhaillansa jotain tapahtuu.
Sen kypsyttäneet ovat kentät sotain,
mut muilta lukitsee sen iäks suu.
Nyt elämää kuin kuolleen äidin kättä
- myös itse vainajana - hapuilet
tuvassa tutussa, mut löytämättä.
Jäit elämään, mut elämälle et.
2 kommenttia:
Muutos-runon viimeinen säe summaa kaiken. Toinenkin runonäyte on aika vakuuttava.
Viimeinen säe on tosiaan paljon summa. Ja ehkä hyvä pitää mielessä myös nykyaikanakin, eiväthän sodat ole maailmasta loppuneet...
Tuli myös mieleen että kun se Kaivo taisi olla suosittu Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmassa niin mietin miten sinne sopisi Helvetinkukkula, tai Täysikuu, tai Partio, tai Leikkilaiva...
Lähetä kommentti