Tarkoituksella en lukenut rakkaustarinaa ystävänpäiväksi, mutta kun nyt sattui niin huomioidaan sitten.
Kyseinen rakkaustarina on suomenruotsalaista epiikkaa itsenäisyyden alkuvuosilta, Jarl Hemmerin runoelma ilmestyi 1922 ja Huugo Jalkasen suomennos muutamaa vuotta myöhemmin.
Teos kertoo nimeämättömästä, joen halkomasta maalaiskylästä jota ympäröivät ruispellot (googlailu vinkkaa inspiraatioksi Vimpeliä). Elo on pastoraalista, nuorten rakkausjuttuja tapahtui monenlaisia mutta ei niihin niin paljoa kiinnitetty huomiota kunhan itse olivat diskreettejä, ja joka tapauksessa naimakaupat hoidettiin pääosin nimensä mukaisesti, omaisuuksien mukaan eikä satunnaisten tunneheilahtelujen.
Mutta sitten yksi kerta Vanhatalon lesken Klaara ja Pankarin renki Markus tulivat hyvin juttuun keskenään, mutta sitten päätti itse Pankari kosia Klaaraa ja leskihän tätä piti hyvänä ideana. Ja renkinsäkin Pankari hoiteli Klaaralle vähemmän rakkaaksi, mutta omat ongelmansahan siitä seuraa ja pian on koko kyläyhteisö sekaisin:
Nyt tarttui kylään kuvaamaton kammo.
Kuin riivattuna muuttui kaiken muoto.
Se poltti ruumista kuin tervasrohdin
ja vielä ankarammin sielu parkaa.
Tuvissa juostiin, juostiin julkitielle
vereksin turmanviestein, päivitellen
niin lähimmäisiään kuin itseänsä.
Kuin nokipilvi kiersi kylää juoru
ja peitti päivän kirkkaan totuuden.
Ja taikausko tuulta siipiin sai,
monille syntyi kuusikuinen lapsi,
ja vasikoita tippui käyrin sarvin,
niin oli kylä sekasortoon syösty.
No, lopussa rakastavaiset tietysti saavat toisensa ja ei Pankarikaan ole suuri pahis, suurimman tuomion saa suhtautuminen ihmisiin kuin kauppatavaraan ja pelkän rahan ja materian tuijottaminen...
En nyt löytänyt alkukielistä esimerkkiä tästä, joitain Hemmerin teoksia on Projekti Lönnrotissa muttei tätä, joten en tiedä onko suomennoksen vapaa mitta alkuteoksesta: se pitää kyllä kerronnan selkeänä vaikkei ihan arkikieltä käytetäkään. Sävyjä ja tunnelmia kyllä välitetään, monessa kohdassa tuntuu hienoisen humoristinen ote (erityisesti alussa, mutta ei tuo yllä siteeraamani kohtakaan nyt ihan vailla pilkettä silmäkulmassa ole), mutta myös painostavampia, synkempiä ja aavemaisempia hetkiä löytyy.
Mutta:
Vaan juhlahumun, juomingit ja tanssit
taaksensa jättäin, hämyyn vainioiden
nuo kaksi häipyi, joita juhlittiin.
Vaieten pientareelta pientareelle
he astelivat, liian hämillänsä,
sanoa rohjetakseen mitään vielä.
Vain tähkät kuiskailivat kahisten
kuin ennen lakeuden lainehilla
yön äänettömän, tumman sinen alla.
He yhä kauemmaksi kulkivat,
he yhä syvemmälle vajosivat
ruismeren lauhaan, tuttuun syleilyyn.
(Mitä on tämä että ystävänpäivä on keskellä helmikuuta, mistä tähän vuodenaikaan löytää ruispellon?)
Toinen kirja Runohaasteeseen, ja Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole (okei, saattaa olla että esim. niistä kuusikuisista lapsista ei kaikki jääneet henkiin mutta sillai näkyvästi tässä ei kuollut kukaan)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti