Olen viime aikoina nähnyt useita kirjoituksia ja kommentteja kuinka lukeminen, erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen on kovasti suositeltava aktiviteetti, jonka siunaukselliset ominaisuudet ulottuvat kaikille elämän alueille, ja erityisen usein mainitaan kasvava ymmärrys muita näkökulmia ja elämiä kohtaan, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus yms.
Varsin usein näissä kirjoituksissa ei kuitenkaan sen tarkemmin määritellä mitä ja miten lukea, kaunokirjallisuuden lukeminen itsessään nimetään kehittäväksi aktiviteetiksi riippumatta mitä ja miten lukee. Tässä kohtaa tulee aiheelliseksi kysyä onko kyseessä todellakin valtaisa ihmelääke vaiko mahdollisesti plasebo, jonka annostuksella ei ole mitään merkitystä vaikutuksiin (ja josta ei nyt suoranaista haittaakaan ole).
Vai onko lukeminen mahdollisesti käärmeöljyä, jota puoskarit yrittävät myydä suurilla lupauksilla ja todelliset vaikutukset, positiiviset tai negatiiviset, eivät edes kiinnosta.
Mieleen tulee myös näkemäni 40-50-lukujen lehtimainokset, joissa silloisia ihmeaineita tolueenia ja DDT:tä suositeltiin monenlaisiin arjen ongelmiin, monasti tavoilla jotka nykynäkökulmasta vaikuttavat jo hirvittäviltä...vaikka epäilemättä tolu ja DDT toimivat hyvin siinä mitä ne tekevät, kunhan tietää miten niitä käytetään ja mitä vähemmän haluttuja vaikutuksia niillä on.
Vaikka blogissani ja myös sen ulkopuolella suhtaudunkin myötämielisesti kaunokirjallisuuden lukemiseen, on aiheellista ihan rehellisyyden nimissä pohtia hieman lukemisen todellisuutta.
Haittavaikutuksista sivuutan tässä nyt sellaiset humorististen listojen klassikot kuten kirjaan uppoutuminen niin ettei malta mennä nukkumaan tai liiallisesti pursuileva kirjahylly joka painollaan uhkaa jo lattiarakenteita...
Informaatiosta ja konfirmaatiosta
Erityisesti minua kiinnostaa väite, että kirjallisuus vahvistaisi empatiaa ja avarakatseisuutta ja auttaisi ymmärtämään toisten ihmisten kokemuksia ja näkökulmia. Ehkä se niin tekeekin, mutta ei mitenkään automaattisesti, ja tulokset riippuvat hyvin paljon mitä lukee ja miten lukee.
Yksi varsin yleinen kognitiivinen vinouma on vahvistusharha: taipumus etsiä ja valikoida saatua informaatiota sillä perusteella kuinka hyvin ne puoltavat olemassaolevia ajatusmalleja, hypoteeseja ja mielipiteitä. Lukija on siis taipuvainen lukemaan kirjoja jotka sopivat omiin näkökulmiin, etsii konfirmaatiota, ja tällöin luonnollisesti tilaisuus oppia ymmärtämään toisia näkökulmia tai haastamaan omat mielipiteet on rajallinen, mahdollisesti olematon.
Konfirmaatiolla on toki oma arvonsa. Lukijan rakentaessa identiteettiään kaunokirjallisuus joka mahdollistaa samaistumisen on tärkeää. Erityisen tärkeää se on lapsille ja nuorille, joskin myös aikuisemmalla iällä se saattaa auttaa itseymmärryksessä (joskin itseymmärryksen kehittämiseen tarvitaan myös sitä haastavaa kirjallisuutta).
Parempi itseymmärrys on tärkeää myös toisten kanssa käytävässä dialogissa: jos dialogiin ei tuo itseään, ei siihen todellisuudessa osallistu, ja dialogin ja toisten ymmärtämisen kannalta on tuhoisaa kuvitella oma positio jonkinlaiseksi "neutraaliksi" asemaksi, josta muut ovat poikkeuksia.
Kyllä, arvostan samaistumisen mahdollisuutta kirjallisuudessa. Samalla voin kuitenkin sanoa että mitä enemmän konfirmaatiota, sitä vähemmän informaatiota: jos lukee vain kirjoja joihin voi samaistua, mistä se empatia ja toisten näkökulmien ymmärtäminen sitten kehittyy?
Koska vahvistusharha ohjaa tekemisiä usein tiedostamatta ja vahvistus tuottaa mielihyvää, on syytä olla erityisen epäluuloinen omaa makuaan ja omia mieltymyksiään kohtaan. Jos kokee kirjan hyväksi ja haluaa suositella sitä muillekin, mitä se tarkoittaa? Että se sattuu sanomaan minua miellyttäviä asioita, esittää minulle sopivia mielipiteitä, ehkä sellaisiakin joita en ole osannut artikuloida edes itselleni?
Väitän, että jos haluaa oikeasti kehittää avarakatseisuutta, empatiaa ja toisten ymmärtämistä, lukemisen pitäisi painottua huonoihin, ärsyttäviin, sietämättömiin, häiritseviin, tylsiin, epäuskottaviin, rasittaviin teoksiin "hyvien" sijaan. Jos vaikkapa lehtikritiikkiä, kirjabloggausta tai kirjan etu- tai takakantta katsellessa tulee fiilis että "tuotahan en ainakaan halua lukea" niin juuri se kirja pitäisi lukea, ja jos lukiessa tekee mieli paiskata kirja seinään huutaen "v***u mitä p****a" niin ollaan arvoteoksen äärellä.
Koska harrastuslukijat lukevat yleensä sitä mitä haluavat lukea, jää kirjallisuuden kasvattava vaikutus kuitenkin vähäiseksi. kriitikot ja muut ammattilukijat ovat tässä suhteessa onnellisemmassa asemassa koska saattavat joutua lukemaan merkittävässä määrin muillakin perusteilla kuin omien mieltymystensä mukaan, mutta ongelmatonta ei ole sekään, koska...
Leivän syönnistä ja laulujen laulamisesta
Kirjallisuutta ei tuoteta missään hermeettisesti suljetussa tilassa, jossa kirjailija on täysin irrallaan yhteiskunnasta ja siinä kulloisella hetkellä vaikuttavista ajatusvirtauksista, arvoista ja vallitsevista mielipiteistä. Ja vaikka kirjailija olisikin, niin kustantajat eivät ole, eivätkä kirjakaupat, kirjastoväki, medioiden julkiset kirjallisuuskommentoijat (lehtien kulttuuritoimituksista yksityisiin kirjabloggaajiin), lukijat, palkintoraadit, taidesäätiöt...kirjallisuus vaikuttaa ehkä yhteiskuntaan (tästä väitteestä alempana lisää) mutta samoin yhteiskunta vaikuttaa merkittävästi kirjallisuuteen.
Olen jo pari kertaa blogissa siteerannut C.S.Lewisin esipuhetta pyhän Athanasiuksen On the Incarnationiin, mutta koska se summaa tämän ongelman, siteeraan kolmannen kerran.
"We may be sure that the characteristic blindness of the twentieth century - the blindness about which posterity will ask, "But how could they have thought that?" - lies where we have never suspected it, and concerns something about which there is untroubled agreement between Hitler and President Roosevelt or between Mr. H.G.Wells and Karl Barth.
None of us can fully escape this blindness, but we shall certainly incrase it, and weaken our guard against it, if we read only modern books. Where they are true they will give us truths which we half knew already. Where they are false they will aggravate the error with which we are already dangerously ill. The only palliative is to keep the clean sea breeze of the centuries blowing through our minds, and this can be done only by reading old books.
Not, of course, that there is any magic about the past. People were no cleverer then than they are now; they made as many mistakes as we. But not the same mistakes. They will not flatter us in the errors we are already committing; and their own errors, being now open and palpable, will not endanger us.
[...] To be sure, the books of the future would be just as good a corrective as the books of the past, but unfortunately we cannot get at them."
Vahvistusharha toimii yksilötasolla mutta vinoumat kertyvät myös joukkojen tasolla, heijastaen oman aikansa erityispiirteitä ja oman aikansa ajatuksia, ja koska niitä ei välttämättä kykene tiedostamaan (koska niihin suhtaudutaan niin itsestäänselvinä paradigmoina) niitä ei välttämättä myöskään pysty kyseenalaistamaan, tai jos joku pystyykin, saattaa huomata olevansa marginaalissa, mahdollisesti täysin kaikkien kustantamojen ulkopuolella (mahdollisesti myös siitä syystä että ahkerin kyseenalaistaja ei välttämättä ole taitavin kirjoittaja...), ja tätä myötä vaikeassa asemassa lukijoiden tavoittamisessa. Joitain ajatuksia ei edes tuoda julki.
Olen aiemmin miettinyt sanan-/ilmaisunvapautta ja päätynyt pitämään sitä hyvin ongelmallisena käsitteenä, koska ollakseen mielekäs siihen liittyy velvollisuus kuunnella kaikkea, sitä hiljaisinta ja epäselvintäkin ääntä, sisällöstä riippumatta, koska muuten mahdollisuus saada äänensä kuuluviin riippuu lähinnä yhteiskunnan valtasuhteista.
Tässä kohtaa ei riitä näennäinen hyminä jossa väitetään sananvapauden olevan selviö kunhan minun ei tarvitse kuulla eikä nähdä niitä omistani näkemyksistäni eroavia kommentteja (tai määrittää mikä tahansa lause "mielipiteeksi"): se on ehkä marginaalisesti parempi kuin "kaikki eri mieltä olevat on tuhottava raudalla ja tulella", mutta koska se passiivisena asenteena pönkittää yhteiskunnassa esiintyviä valtasuhteita ja epätasa-arvoisuuksia, on se eettisesti aika ongelmallinen.
Kun kristillisessä etiikassa puhutaan "rakkaudesta" hyveenä, tarkoitetaan sillä ensisijaisesti aktiivista hyvettä joka kohdistuu asioihin ja henkilöihin joista ei pidä: sellaisten asioiden ja ihmisten rakastaminen tai suvaitseminen joista jo pitää ei ole kummoinenkaan saavutus.
Tästä syystä toistan suositukseni lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, ja mielellään etsimään näitä aktiivisesti, eikä tyytymään vain siihen mikä nyt sattuu helposti olemaan tarjolla.
Tämä lienee enemmän ammattilukijoiden ongelma, joiden pitää lukea niitä kirjoja joita tällä hetkellä pitää lukea, harrastelija voi valita vapaammin kaikenlaista epämuodikasta.
Luetun ymmärtämisestä
Kun aloin miettiä tätä tekstiä, oli ranskalaislehdissä ollut juuri esillä kirjailija Pierre Loti, jonka kotimuseota vaadittiin poistettavaksi historiallisten monumenttien patrimoine-listalta, koska kirjailijan tuotannossa on osioita joita voidaan pitää loukkaavina juutalaisia ja armenialaisia kohtaan. Tämä on herättänyt kommentointia puolesta ja vastaan, mm. kommentin ajan hengestä että siinä missä aiemmin taideteos shokeerasi uutena ja parikymmentä vuotta myöhemmin päätyi arvostettuna museon seinälle, nykyään suuntauksena on enemmän etsiä kohua vanhemmasta kaanonista ja vaatia niiden poistamista...
Uudelleentarkastelu ja -tulkinta, myös radikaalisti teoksen luomisen tai ensimmäisen vastaanoton lähtökohdista poikkeava, on suositeltava harrastus, ja sitä tehdään tässäkin blogissa varsin paljon.
Kuten yllä totesin, kulttuurisessa dialogissa on tärkeää ymmärtää ja tuoda esiin myös oma positio koska muuten ei ole kyse dialogista: samalla on kuitenkin huomioitava että tässä tarkastelussa kyse on juuri omien lähtökohtien esilletuomisesta, ja tiukasti niiden sisällä pysyminen ei edistä lainkaan ymmärrystä muita kohtaan, empatiaa tai muita kaunokirjallisuudesta luvattuja asioita. Toisenlaisessa historiallisessa kontekstissa kirjoitettiin paljon sellaisia kirjoja jotka sopivat huonosti nykyhetken ortodoksiaan mutta joiden ansiot saattavat olla ihan muualla (kuten yllä myös C.S.Lewis toteaa).
Huutoäänestyksen perusteella tapahtuva taidearviointi ei kuitenkaan ole kovin kiinnostavaa, ja joskus tiukasti määritellyt lähtökohdat arvioinnille menevät täysin ohi teoksen arvoista: kaikkia maailman kirjoja voi tarkastella vaikkapa sillä perusteella ovatko ne kieltä uudistavaa avantgardea, onko niiden naishahmoissa tarpeeksi yhteiskunnallista syvällisyyttä tai onko niissä tarpeeksi äksöniä ja mukaansatempaava juoni, mutta kullakin kriteerillä tulee aimo kasa kirjoja joissa tarkastelu jää kuriositeettiseksi: teoksen runnominen omien ennakkokäsitysten mukaiseksi on aika hyödytöntä puuhaa.
Pidän myös varsin huolestuttavana pyrkimystä olla näkemättä mitään eroa tekijän ja teoksen välillä: jos henkilö on joissain yhteyksissä ilmaissut näkemyksiä jotka halutaan tuomita, on koko henkilö ja kaikki häneen liittyvä tuomittava eikä minkään tähän henkilöön liittyvän kanssa haluta olla tekemisissä.
Sama toimii tietysti toisinkinpäin: kun henkilö on tarpeeksi kiinnostava, ihailtava tai edes samaistuttava niin teoksetkin saavat välittömästi glooriaa (tai ainakin medioiden kulttuuripalstoilta saa joskus tällaisen käsityksen, kun keskitytään tekemään henkilöjuttuja joissa sivulauseessa saatetaan mainita että joku teoskin on ilmestynyt).
Teoksien arviointi perustuu siihen onko kirjoittaja "hyvä tyyppi" vai ei, edustaako henkilö sopivasti samoja arvoja ja mielipiteitä kuin itse, mairitteleeko ennakkoluuloja vai ei. Ei tarvinne sanoa minkä verran tällä on vaikutusta mielen avartumiseen ja toisten näkökulmien ymmärtämiseen.
Niitä huonoja kirjoja kannattaa yhä lukea, erityisesti jos niiden kirjoittajakin vaikuttaa rumalta ja tyhmältä.
Tarinoista joita kerromme itsellemme
Erityisesti historiallisten romaanien yhteydessä saatetaan kiinnittää huomiota, että ne eivät useinkaan käsittele aiheitaan kovinkaan neutraalisti tai tasapuolisesti ja saattavat lähteä muokkaamaan historiaa hyvinkin raskaalla kädellä uusiksi (sama pätee tietysti myös muuhun kirjallisuuteen, mutta siihen tunnutaan kiinnittävän harvemmin huomiota).
Kirjailija puolustautuu tietysti toteamalla että tämähän on kaunokirjallisuutta, ei tieteellistä tutkimusta, ja samoin tekevät lukijat.
On kuitenkin havaittu, että esim. nykyhetkellä monen käsitykset Suomen sisällissodasta perustuu vahvasti siihen mitä Väinö Linna kertoi Täällä pohjantähden alla -kirjassa ja vastaaviin esimerkkeihin törmää jatkuvasti; vaikka lukijat sanoisivatkin tietysti lukevansa vain fiktiota niin silti sitä omaksutaan sellaisenaan.
Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää: tarinallistamista käytetään opetuksessa, markkinoinnissa, palvelumuotoilussa ja esim. myyttien merkitys asioiden ja arvojen omaksumisessa on tunnettu vuosisatojen ja -tuhansien ajan, tietoa käsitellään helposti tarinoina. Tästä syystä puolustus "mutta sehän on vain fiktiota" ei toimi, fiktio ei ole koskaan vain fiktiota.
Koska fiktiolla välitetään myös (tai ehkä ensisijaisesti) arvoja, asenteita, tulkintoja, ei myöskään riitä että esim. historiallisessa romaanissa konkreettiset faktat ovat oikein ja materiaalisella tasolla ei tapahdu anakronismeja, jos esim. hahmojen psykologia ja käytös on väärältä vuosisadalta. Tätä kuitenkin tapahtuu, josta syystä historialliset romaanit kertovat yleensä enemmän kirjoitusajastaan kuin kuvatusta hetkestä, ja niihin pätevät siis samat vääristymät kuin mistä yllä on ollut puhetta...sama pätee tietysti myös nykyaikaan tai spekulatiivisiin maailmoihin sijoittuviin kirjoihin, ne saattavat käsitellä jotain aihetta mutta miten?
Yksittäisen teoksen vääristymät, epätasapuolisuudet ja neutraaliuden puute ei tietenkään olisi ongelma, jos lukija lukee laajasti ja monipuolisesti kirjoja niin, että niistä muodostuva kokonaiskäsitys tulee tasapuoliseksi. Ongelmahan on se, että vaikka niin haluaisikin tehdä (ja kaikki eivät halua), joitain näkökulmia ja puolia hyvin edustavia teoksia saattaa olla hyvin vaikea löytää, ne saattavat olla jokseenkin tuntemattomia, jääneet kääntämättömiksi, julkaistu ikuisuus sitten ilman uusintapainoksia tai ehkä niitä ei ole koskaan julkaistu, tai edes kirjoitettu.
Tätä voidaan ajatella muuten myös yhtenä kulttuurisen omimisen ongelmakohdista: "valkoisuuden" (mitä se missäkin yhteydessä sitten tarkoittaa) pyrkimyksestä ottaa itselleen kulttuurisen dialogin kaikki roolit, joka epäilemättä miellyttää "valkoisuutta" kun se voi sujuvasti jutella itsekseen ja näin toimimalla helposti vaientaa ja marginalisoi kaikki muut äänet...
Välttääkseen tunnetumpien tarinoiden aiheuttamat harhat ja vääristymät, lukijan tulee siis tehdä paljon työtä, ja usein lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, joita on vaikea löytää.
Mutta aivan erityisesti kannattaa luopua siitä ajatuksesta, että kaunokirjallisuuden lukeminen olisi joku ihmelääke joka automaattisesti kasvattaisi empatiaa ja toisten ymmärtämistä ja hyväksymistä: moinen harhaluulo on vaarallisempi kuin lukematta oleminen.
25 kommenttia:
Kiitos, oikein hyvä kirjoitus. Olen samaa mieltä tästä, että ihminen löytää omalle katsantokannalle vahvistusta. Netti on hyvä, mutta nyös alusta vahvistaa omia mielipiteitä, tietoa, mutta myös harhaluuloja.
Ja tuo tapahtuu tosiaan helposti tiedostamatta, josta syystä omia vaikuttimia on hyvä epäillä...
(ja itsehän en ole aikeissa omistautua vain huonolle, rasittavalle ja tylsälle kirjallisuudelle mutta kyllä sitä on hyvä pitää ainakin jonkin verran lukuohjelmassa).
Siinä oli tekeminen, kun ei ollut oikein rahaa vuokraan eikä ruokaan ja piti kirjoittaa kirjoista, että saisi kauppalaskua maksetuksi. Onneksi lehdissä oli vielä paksut kulttuurisivut ja onneksi olin sitä työtä tehnyt nuoresta asti.
Silti oli hankalaa. Piti yrittää olla niin, että konservatiivit eivät suutu ja kanssaihmiset eivät kuvittele että kriitikko on tullut hulluksi ja että etelän kulttuuripiirit eivät kokonaan käännä selkäänsä. Vaikka tuskin kukaan olisi ollut tarjoamassa rahaa laskun lyhentämiseen. Lapsi saattoi tarvita talveksi paitsi uudet vaatteet (se kasvoi) niin myös uudet sukset ja luistimet.
Siitä syntyi lukemisen oikea koulu. Kirjoitin suht. helposti sulavasta kirjallisuudesta ja rupesin lukemaan yötä myöten (siis kriitikon työt tehdään yleensä aina oman työn ohella) niin vaikeaa kirjallisuutta että järki oli lujilla.
Se tuntui hyvältä elämältä ja kun tuosta on nyt aikaa melkein 40 vuotta, niin en edes kadu!
Hyvin ja monipuolisesti perustelet "asian".
Tähän voisi hyvin liittää lainauksen Chandlerilta, että kaikki lukeminen on pakenemista johonkin, mutta en viitsi kun niin paljon lainattu ajatus se on. Analyysiisi kuitenkin sopii se, että kukapa haluaisi "paeta" jonnekin minne ei "halua".
Lukemisen "parantavaa" vaikutusta / ei vaikutusta saattaisi testailla tutkimalla millaiset henkilöt ovat lukeneet paljon kaunokirjallisuutta ja ketkä eivät juuri mitään. Tuttuina esimerkkeinä nousevat Stalin ja Hitler - molemmat hirmulukijoita ja kaiketi hirmuja muutenkin.
Johtuukohan kulttuurimme "kalvinistisista" henkäyksistä, että kaunokirjallisuudenkin lukemisesta pitää löytää jotakin hyödyllistä ja että pelkkä eskapismi ei riitä lukemisen perusteluksi.
Kulttuurisivut ovat kavenneet ja sitä myötä varmaan myös kriitikkojen leipä (ja joku vuosi sitten oli puhettakin että eihän isoilla lehdillä enää varsinaisesti juuri ole "kriitikkoja" vaan yleiskulttuurijournalisteja jotka muun ohessa tekevät kritiikkiä).
Ja luulen että itse en kovin hyvin pystyisi moista työkseni tekemään, kirjoja tulee luettua ja niistä kirjoitettua (kuten blogista näkyy) mutta nautin siitä vapaudesta että luetuissa kirjoissa ei tarvitse miettiä uutisarvoa ja jos siltä tuntuu niin voi suututtaa konservatiivit, saattaa kanssaihmiset epäilemään mielenterveyttä ja olla sotkeentumatta etelän kulttuuripiireihin :)
Olin aihetta alkanut jo märehtiä mutta lisäinspiraatiota sain toisaalla joillain kirjallisilla foorumeilla käydyistä keskusteluista joissa tuli kyllä ilmi että kirjallisuuden lukeminen ei tosiaankaan ole mikään empatia-automaatti...
Mahdolliset vaikutukset riippunevat suuresti siitä mitä, miten ja miksi luetaan, ja kaikki vaikutukset eivät ehkä ole edes hyviä, joten omien motiivien ja tottumusten reflektointi on suositeltavaa.
Mutta eskapismi on minusta ihan validi syy lukea, joskin se on myös hyvä todeta sellaiseksi ja myöntää että esim. maailmankuvan avartuminen saattaa jäädä aika vähäiseksi. Samoin kuten tekstissä mainitsin oman identiteetin rakentamiseen ja kehittämiseen kirjat ja muut tarinat ovat usein tärkeitä.
Kalvinistisella historiallisella vireellä on ehkä oma vaikutuksensa, ja nykykulttuurissa varmaan sen kapitalistisella johdannaisella, Lukemalla Parannat Voittomarginaalia.
Lapsena kaikki lukevat varmaan eskapistisesti, siis ne jotka ovat löytäneet lukemisen. Toiset saavat saman elämyksen (pääsyn muualle nykyhetkestä ja omasta elämästä) peleistä tai elokuvista, joissa niissäkin vaaditaan lukutaitoa. Toivon kyllä kovasti, että kaikki lapset löytäisivät edelleen lukemisen kilpailijoista huolimatta, koska lukemisessa vain on jotain niin hienoa.
Aikuisempana voi lukea myös esteettisen mielihyvän takia, kaunista tekstiä kuulostellen, voidakseen osallistua ajankohtaiseen keskusteluun, tai koska oma mielikirjailija, tai myös joku jonka teoksista ei ollenkaan pidä, on julkaissut uutta ja monesta muusta syytä.
"Kyllä, arvostan samaistumisen mahdollisuutta kirjallisuudessa. Samalla voin kuitenkin sanoa että mitä enemmän konfirmaatiota, sitä vähemmän informaatiota: jos lukee vain kirjoja joihin voi samaistua, mistä se empatia ja toisten näkökulmien ymmärtäminen sitten kehittyy?"
Tästä tulee mieleen se, että ihmisessä on valmius samaistua moneen ja paljoon. Fiktiohan itse asiassa perustuu tähän. Minä, vanhempi nainen, voin samaistua lapseen, mieheen, muunsukupuoliseen, sarjamurhaajaan tai vaikka satuhahmoon ja tuntea syvästi heidän ongelmansa ja ilonsa. Vaikka minulla on lapsia, minun ei ole mitenkään vaikea ymmärtää lapsettoman elämää, ja vaikka olen elänyt tasaisenrauhallista elämää, minulle olisi voinut toisissa olosuhteissa käydä kuten Aileen Wuornosille.
Meissä on kaikissa jotain kaikista meistä. Siksi en voi ymmärtää nykyään niin usein kuulemaani väitettä, että kirjailija ei saisikaan valita vapaasti aihettaan, vaan hänen pitäisi kirjoittaa vain "omasta ryhmästään", koska muutoin hän omii ja "vie äänen" toisilta ja että lukijankin pitäisi pyytää anteeksi huonoa ymmärrystään, jos lukee jostain muusta kuin "omanlaisistaan" ihmisistä.
Ennen ajateltiin päinvastoin: jos kirjoittaa sellaisista ihmisistä, joista ei ole kirjoitettu, niin heille antaa äänen. Nyt ajatellaan, että vaikeasti vammaistenkin pitäisi pystyä itse kirjoittamaan, koska vain se olisi oikea ja arvostettu ääni.
"Kaikesta" lukeminen avartaa maailmankuvaa, onhan se selvä. Tähän kuuluu myös se, että historiaa pitää kunnioittaa kirjoissa ja tutustua aikakauteen eikä ryhtyä sorkkimaan kirjoja nykyajan arvojen mukaisiksi.
En ole koskaan ärsyyntynyt kirjaan niin paljon kuin erästä käännöskirjaa lukiessani. Siinä oli vanhan natsirouvan tarinaa, jossa rotu oli muutettu käännöksessä kansaksi, neekeri tummaihoiseksi jne. Eihän hän niin puhunut! Mistä koko natsismi olisi syntynyt, ellei sitä vihaa olsi ollut myös kielessä! Lainasin myös vanhan, oikean käännöksen, ero oli kuin yöllä ja päivällä! Tämä historian häivyttäminen on tyhmää!
En tiedä, millainen ihminen olisin, jos en olisi harrastanut lukemista. Olisin varmaan sosiaalisempi. Olenko paljon kirjoja (ja muuta kirjoitettua) lukeneena empaattisempi vai paskempi? Urheilua harrastavista lapsista sanotaan, että pysyvät ainakin pahasta poissa. Ehkä olen pysynyt pahasta poissa.
Mielenkiintoisen aiheen kyllä nostit käsittelyyn, ja kiinnostavaa on tähänastinen keskustelukin.
Hyvä tosiaan on jos kykenee löytämään tunnistettavia ja ymmärrettäviä piirteitä hyvinkin erilaisista kertomuksista ja elämistä, erityisesti jos se onnistuu tyhmän kirjoittajan ärsyttävästä kirjasta :) Konfirmaatio-kritisointi kohdistuukin enemmän toimintamalliin että luettavaksi valitaan (melkein) vain kirjoja jotka ovat tarinoiltaan, ajatuksiltaan ja arvoiltaan mahdollisimman lähellä itseä.
Muista ryhmistä kirjoittamisessa on minusta ongelmia koska pahaa pelkään että nimekäs valkoinen kirjailija voi hyvin päätyä marginalisoimaan just koska lukijoilla on paha taipumus omaksua fiktionkin ajatuksia totena, ja tällöin käsitystä ryhmästä X saattaa dominoida liiallisissa määrin jonkun Jari Tervon tai Anja Snellmanin kirja. Kuten sanottu, ongelmaa ei olisi jos lukisi aiheesta tarpeeksi monipuolisesti, mutta usein se saattaa tarkoittaa että näkyvän hittikirjan ohella pitäisi lukea kirjoja joita ei ole ikinä edes kirjoitettu...
Historiallinen konteksti voi kyllä olla joskus haastavaa, koska satunnaisena lukijana voi olla vaikea tavoittaa kunkin historiallisen ajan henkeä.
Just luen tietokirjaa retoriikasta antiikin Roomassa ja Kreikassa, jossa asiaa kommentoitiin, että nykylukijan, joka arvostaa sisältöä ja omaperäisyyttä, voi olla vaikea arvostaa 100-300-lukujen retoriikkaa jossa suurempi arvo oli esitystavalla ja tietyllä rituaalimaisuudella...samoin Kaari Utrio joskus kommentoi että jos kirjoittaisi keskiaikaan sijoittuvia historiallisia romaaneja keskiaikaisen kirjallisuuden tyyliin niin nykylukija olisi vaikeuksissa.
Mutjoo, parhaimmillaan se on myös hyvin avartavaa ja saattaa juuri joutua kyseenalaistamaan jotain asioita joita ei ole ikinä tullut ajatelleeksikaan (kuten millaista onkaan hyvä kirjallisuus).
Joskus voi myös harkita mitä osioita historiasta haluaa säilyttää, esim. säilyttääkö Shakespearen näytelmässä autenttiset sanamuodot vai haluaako tehdä sovituksen jossa luodaan samanhenkinen tunnelma jolla aikalaiskatsojat sen kokivat (tuolla perusteella voisin ymmärtää just esim. sen että näytelmissä tai elokuvissa editoidaan joitain aikoinaan-neutraalimpia-muttei-enää ilmaisuja modernimmiksi).
Ajattelen myös että koska lapsilla on aika lailla rajallisempi kyky hahmottaa historiallisia konteksteja niin lastenkulttuurissa on hyvinkin ymmärrettävää harrastaa sensuuria. Pepin neekerikuninkaat joutavat mennä ja vaikka olen sitä mieltä että Tintti Kongossa on erinomaisen suositeltava aikalaisdokumentti kolonialismista niin en surisi vaikka sitä ei kirjaston lastenosastolla näkyisi, aikuistenosastolle se sopii hyvin.
Minä en ymmärrä sitä, että toisen työ mennään hänen kuoltuaan muuttamaan pliisuksi versioksi alkuperäisestä, sellaiseksi joka ei sijoitu enää mihinkään aikaan eikä maistu miltään.
Astrid Lindgrenilläkin on oma ääni. Eikö se dominoiminen enää pädekään taaksepäin katsottaessa? Kuolleiden taiteilijoiden teoksilleko saa tehdä mitä vain!!!
Eivät lapset noin yksinkertaisia ole. Ja pitäähän lapsille opettaa historiaa ja kertoa, miten maailma muuttuu.
Pieni talo preerialla kuvaa hyvin Amerikan uudisraivaajien aikaa ja perustuu kirjailijan omiin päiväkirjoihin. Näiden kirjojen kautta moni lapsi on kiinnostunut USA:n intiaaniheimoista.
Jos aletaan poistaa stereotyyppisiä kuvia tarjoavaa kirjallisuutta niin - oh my God - mitä kaikkea me saammekaan poistaa.
Jos julkaistaan vaikka päiväkirjoja, niin onko kustantamossa sensuurihenkilö kiellettyjen sanojen listan kanssa vahtimassa ja muuttamassa tämän ihmisen oma kieli joksikin muuksi?
Tämä on minusta kyllä hyvin naurettavaa toimintaa, sellaista mitä ei ole ehkä koskaan ennen tehty.
Ai niin, onhan niitä kirjarovioitakin ollut.
Minusta Tervon Laylassa ja Snellmanin Parvekejumalissa on huonoa toisen kulttuurin tuntemusta osoittavaa kerrontaa, mutta silti heillä on ollut oikeus valita aiheensa. Eiväthän he mitään mustamaalausta harrasta, ovat vain perehtyneet huonosti aiheeseensa.
Jos joku kirjoittaa väärin tai hassusti suomalaisista, niin mitäpä siitä. Aina voi kirjoittaa uusia kirjoja, ja taiteessa aiheen tulee olla vapaa, kunhan se ei riko lakia.
Vielä lisään, että satukirjoistahan on tehty kuvakirjaversioita ja lyhyempiä versioita, se on ookoo, mutta se, että siihen alkuperäiseen vaihdetaan sanoja, on minusta käsittämätöntä. Sama kuin menisi maalaamaan johonkin vanhaan tauluun alkuperöäisen maaalauksen päälle naisille nykyaikaisen kampauksen, koska tuollaisten nutturoiden on 'aika jäädä historiaan'.
Raamattua käännetään aika ajoin uudestaan, vaikka juuri se vanhahtavuus on siinä hienoa. Onhan nyt 'sinun puolestasi vuodatettu' paljon hienompi kuin 'sinun puolestasi annettu'. Ja eikö muka nykyihminen ymmärrä, että vedenpaisumus tarkoittaa tulvaa.
Olen käsittänyt asian niin, että sarjakuvakirjoja kirjoitetaan myös esimerkiksi luki-häiriöisille ihmisille. En tiedä mikä tuo häiriö on, mutta olen lukenut että se on aika voimakkaasti perinnöllinen. Kuuluu hyvän yhteiskunnan arsenaaliin, että kaikenmoisista ihmisistä pidetään huolta.
Mutta sitten on sarjakuvakirjoja, joissa luodaan ohituskaistoja. Minulla on Gogolin Päällystakki kirjahyllyssä, enkä vieläkään oikein ymmärrä mitä siitä olisi ajateltava. Onko olemassa ihmisiä jotka eivät kykene lukemaan Gogolin Päällystakkia? Siis aikuisia, semmoisia jotka haluavat tietää edes jotain pietarilaisesta kirjallisuudesta, että eivät vaikuttaisi aivan idiooteilta?
En tiedä. Onko nyt enemmänkin sellaisia asioita jotka vievät ihmisiltä kyvyn opetella lukemaan? Siinä kyllä pitää ponnistella johonkin mittaan. Minä esimerkiksi olen hyväksynyt omalla kohdallani sen, että en kykene lukemaan Joycen Finnegan's Wake -opusta läpi. Mutta mielihyvää tuottaa se, että kykenen maistelemaan sitä sieltä täältä, silloin tällöin, eikä minulla edes ole sitä kirjaa. Käyn kirjastossa maistelemassa.
Siitä syntyy nautinto, että huomaa käsittävänsä jotain, kun saa selvää jostakin Joycen sanasolmusta edes jotain, saan joistakin langanpäistä kiinni. Minusta on selvää se, että sitä ei ole mahdollista suomentaa. Se on kirja Dublinin kaupungista sovitettuna Odysseiaan.
Ripsa, minusta sarjakuvaromaanit on hieno juttu, se on oma lajinsa.
Vain sitä en hyväksy, että vanhasta kirjasta viedään pois sen aikakausi "korjaamalla" sanastoa moderniksi tai juuri tämän hetken sopivaisuussääntöihin mätsääväksi. Kuten C.S. Lewis tuolla hdcanisin lainauksessa sanoo, niin ymmärtääksemme mennyttä meidän on luettava vanhoja kirjoja. Vanhojen kirjojen sanastossa ja lauserakenteessa on aikansa henki.
Siinä natsiajan kirjassa, josta vertailin kahta käännöstä, uudemmassa oli paitsi sensuroitua sanastoa myös suoristettu sanajärjestys ja paljon muuta, jolloin ajan sävy hävitettiin.
Miettikää, jos vaikka 1900-luvun alun 'mieluisan' tilalle vaihdettaisiin jossain romaaneissa 'ookoo', koska eihän ihmiset enää tiedä, mitä mieluisa on tai sitten mielusisasta olisi tullut joidenkin sensuuriin taipuvaisten mielestä kielletty sana. Näin pahana minä koen tuon korjailun.
Juu, sarjakuvat ovat kuitenkin sovituksia, samaan tapaan kuin vaikka elokuvaversiot kirjoista (olen myös tuon Päällystakin lukenut niin Gogolin tarinana kuin sarjakuvasovituksena, enkä ajattele sarjakuvaversiota mitenkään teoksena heille jotka eivät kykene lukemaan tekstinä...), selkokirjat ovat sitten oma lukunsa.
Oma hienoutensa voisikin olla jos olisi mahdollista olla useita versioita rinnakkain, koska sinänsä kieli muuttuu joten säilyttämällä alkuperäinen sanamuoto teoksen yhteys lukijakuntaan on kuitenkin muuttunut. Mutta aika harvassa taitaa olla mahdollista, Iliaassa, Shakespearessa ja Vänrikki Stoolissa niitä käännösvaihtoehtoja on.
Ollakseni toista mieltä ja samaa, muutama pointti.
En ymmärrä ajatusta, että lapsilta pitäisi sensuroida jotakin, kirjoista. Elokuvat on toinen juttu, koska näytettyä tarinaa ei voi paeta. Sen sijaan jokainen lukija ottaa tekstistä sen minä ymmärtää ja hyväksyy - eikö se ollut tämän blogikirjoituksen ideakin - eli lukemalla ei koskaan ylitä omia rajojaan.
Muistan (hämärästi) kun vanhempani huomasivat että luin Mickey Spillanen jännäriä Velda vimmastuu - olin 9-10 vuotias. Nuo Spillanen kirjat oli pistetty jonnekin "piiloon", mutta löysin ne. Isä katsoi äitiäni ja sanoi vähän hymyillen - kun se on noita jo lukenut, lukekoon edelleen.
Mitä Spillanesta silloin ymmärsin on arvailun varassa. Tietysti voi blogin ajatuksen kääntää nurinperin: mitä jos kirjojen lukeminen onkin pahaksi eikä hyväksi. Varsinkin tiukat uskonnolliset ja myöhemmin totalitaariset ideologiat ovat olleet tätä mieltä. Henrik VIII:n aikana kielletyt kirjat piti luovuttaa valtiolle, ja luovuttajan nimi pistettiin kirjoihin ja kansiin. Ihmisiä poltettiin harhaopeista. Jne.
On täysin älytön ajatus, että vanhojen kirjojen sanoja muutetaan nykyhetken sovinnaiseeen ajatukseen sopivaksi. Se on vaarallisin ja totalitaarisin tapa tehdä todellisuus valheeksi.
Luin juuri äsken, että Montrealissa on kielletty esitys, missä pääosin valkoiset näyttelijät esittävät mustien orjien lauluja. Ja tämä kielto pantiin toimeksi kahden militantin valituksen johdosta.
"Väkivalta on sitä että pelkäämme toisten ajatuksia ja että emme luota omiimme", kirjoitin tänään pakinassani, erästä sokeripussia lainaten. Väkivalta syntyy myös hyvää tahtovasta sensuurista.
Ilmeisesti Montrealissa tästä lähtien vain murhaajat saavat esittää murhaajien roolia näytelmissä ja laulaa murhaajista kertovia lauluja.
Totta kyllä että kirjoissa on toimivaa omaa säätelyä että ihan vieraasta tekstistä ei oikein saa mitään irti, joten ikärajoihin voi suhtautua rennommin kuin vaikkapa elokuviin, televisioon yms.
Toisaalta olen myös miettinyt kuinka paljon kiellolla/piilottelulla/tms on merkitystä siinä miten vaikka kirjan sisältö omaksutaan: kielletty on tietysti houkuttelevaa mutta samalla ehkä myös ymmärretään että tässä esitetyt toimintatavat eivät ole ihan comme il faut toisin kuin niissä kirjoissa joita tarjotaan suoraan luettavaksi? (vaikka ikärajoja kannatankin niin luulen myös että lapselle on ihan terveellistä käydä vaivihkaa omaksumassa myös joitain ei-lapsille-sopivia kulttuurituotteita. Kyllä, tein niin itsekin)
Nykyään lapsia vahditaan (yritetään aiankin!) enemmän kuin ennen. Joka ikäkaudelle on omat kirjansa, hupinsa ja harrastuksensa. Omassa lapsuudessani 50-luvulla lapset seurasivat elämää aikuisten mukana tai seikkailivat vapaasti keskenään päivät pitkät.
Ripsan kanssa muistaakseni muistelimme joskus blogikeskustelussa, miten olemme nähneet lehmän astutuksen, ja minä olen ollut mukana mm. sian teurastuksessa, autoin kalttauksessa. Ei nämä hätkähdyttäneet mitenkään, ne olivat ihan normaaleja asioita.
Itse luin pienenä aikuisten kirjoja, koska ne olivat ainoita mitä sain käsiini. Kotiväki luki vain Satakunnan Kansaa ja Pellervoa, isovanhemmat lisäksi hartauskirjoja. Kun sitten talossa poikkeileva romukauppias toi kaikenlaista tavaraa huutokaupoista ja sai kuulla, että minä olen oppinut lukemaan, niin hän jätti minulle kirjoja. Ja voi mitä kirjoja, taivas aukeni, aikuisten romaaneja. Luin mm. Papin rouvan alle kouluikäisenä ja voi miten eläydyin siihen Olavin kaipaukseen papin rouvaa kohtaan. En tietysti ymmärtänyt kaikkea, mutta ydinajatuksen kyllä ja tunnelman. Tuolla edellä sanoin, että emme tarvitse itsemme kaltaista eläytyäksemme. Jos kirja on hyvin kirjoitettu, niin samaistumista tapahtuu hyvinkin itsestä poikkeaviin henkilöihin.
En usko, että mikään kirja säikäyttäisi lasta kuten elävä kuva. Olihan ne perheraamatun kuvatkin aika kaameita, mutta katselin niitä fiktiona kaikesta aivopesusta huolimatta.
Oma poika on kertonut vasta aikuisena, miten vei esimurrosikäisenä olohuoneen kirjahyllystä Millerin Sexuksen ja luki sitä salaa omassa huoneessaan Hän oli myös kuljettanut kirjaston hyllystä joitain romaaneja takkinsa alla ohi lainauspöydän ja palauttanut ne sitten samalla tyylillä. Me vanhemmat emme tarjonneet emmekä kieltäneet mitään kirjoja, mutta hän itse tietenkin koki kiinnostuksessaan jotain noloa.
Onkohan niin, että kaikki ovat tehneet tällaisia tutustumisretkiä kiellettyyn? Lapsen mielen yleisin piirrehän on uteliaisuus! Moni asia vain unohtuu, kun tulee uutta ja se kielletty muuttuu sallituksi.
Vaan palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, miten sitten saisi aikuisille heräämään vastaavan uteliaisuuden jossa luetaan vähän kaikkea mitä käsiin saadaan, myös sellaista jota ei pitäisi tai joka on piilotettua...
Lapsen uteliaisuutta ei kyllä ikinä enää tavoita, sen päälle tulee kyynisyyttä, jota lapsella taas ei ole ollenkaan.
Moni riensi lukemaan Saatanalliset säkeet silloin kun Khomeini langetti Salman Rushdielle siitä kuolemanfatwan, ja jumalanpilkkasyyte lisäsi Salaman Juhannustanssien myyntiä. Kiellot ja sensaatiot houkuttelevat.
Tyhmiä kohulehtiähän kukaan ei tilaa tai osta, vaan lukee niitä vain kampaajalla. Aika paljon meillä on kampaajia.
En ihan tavoita, mitä tarkoitat noilla huonoilla kirjoilla ja sellaisella, mitä ei pitäisi lukea tai mikä on piilotettua. Mikä olisi sellaista luettavaa?
Kerran joku hämmästeli, kun olin lukenut Timo Hännikäisen kirjan. Hänen häiriökäyttäyttymisestäänn oli juuri silloin paljon edioissa. Meninkö siinä ehkä "kielletyn" puolelle, luin vastenmielisen henkilön kirjan. Samanlaista hämmästelyä olen saanut Koraanin lukemisesta joiltain muilta ihmisiltä. Miksi ei sitä saisi lukea? Molemmissa tapauksissa, niin Hännikäisen kuin Koraanin, haluan tietenkin ottaa selvää, mistä on kyse.
Kyllä moni lukutoukka on kertonut lukevansa vaikka maitotölkkien kylkiä, jos ei muuta ole. Ja nythän on tekstinpätkillä varustettua vessapaperia, sitäkin voi lukea.
Hännikäinen ja Koraani ovat molemmat hyviä esimerkkejä.
Viime Tieto-Finlandian yhteydessä tuli nähtyä myös kommentteja joissa Alexander Stubbin elämäkerran tietokirjuus kiellettiin ja poliittisissa elämäkerroissa taitaa muutenkin olla painotus lukea vain niistä henkilöistä joita kannattaa (tai tarpeeksi historiallisista), jos poikkeuksia tehdään niin sitten pitää ainakin yrittää lukea kuin piru raamattua ja tulkita mahdollisimman paljon väärin.
Tai vastaavasti olen kuullut myös että Sofi Oksasen näköiseltä kirjailijalta ei ole syytä lukea mitään.
Tai jotkut lähtökohtaisesti hylkäävät kaikki omakustanteet tai hyvin pienet tai aatteelliset kustantamot, oletuksena ilmeisesti että kaiken tarvittavan saa julkaistavaksi isoilla yleiskustantamoilla (hmm, ei).
Tuli mieleen ajoittain esiin nousseet kommentit esim. Suomen maahanmuuttajista kertovasta kirjallisuudesta, että moni kustantamo olisi hyvin kiinnostunut...mutta mitä jos se kirjallisuus ei olekaan joku tukeva ajankohtaislukuromaani joka sillai sopivasti käsittelee mamuteemaa. Kun aiheesta on puhuttu niin mieleen on tullut että olenhan lukenut tai silmäillyt ihan kohtalaisen määrän Suomessa asuvien maahanmuuttajien tekstejä joista monet on julkaistukin, mutta ne eivät vain muistuta tippaakaan jotain Laylaa tai Parvekejumalia (ja suurin osa niistä ei ole mitenkään helposti saatavilla, välttämättä kirjamuodossa tms)
Esimerkkinä siis Koraanin lukeminen! Nyt tuli semmoinen kirja jota olen sormeillut enkä lukenut. Ehkä se pitäisi nyt oikeasti lukea.
Muistan hyvin kun tuo Saatanalliset säkeet ilmestyi. Se tuli minulle arvosteltavaksi ja olin lukenut Keskiyön lapset, jota pidin hyvänä. Mutta sitten menin kirjakauppaan hakemaan kirjaa englanniksi. Se olikin hankalampi asia. Se oli piilotettu tiskin alle. Kirjakauppias oli oikeasti kärsivän näköinen ja kertoi että pelkää kun kaikenlaisia ihmisiä on muuttanut kaupunkiin.
Käännyin ympäri ja kävelin pitkin kirjahyllyjä. Kirjaa ei ollut myöskään suomeksi paikalla. Päädyin käymään pitkää ja lohduttavaa keskustelua vanhemmanpuoleisen kirjakauppiaan kanssa. Hän oli nainen ja kuulostelin hänen selitystään. Jossain kirjakauppiaiden kiertokirjeessä oli sanottu että fatwa on vakava asia ja olisi katsottava kelle rupeaa teosta tarjoamaan. Kerroin kyllä sitten että ehkä on kyse hätävarjelun liiottelusta.
Sain sen kirjani ja pudistelin päätäni kävellessäni poispäin leveää katua. Muistelin Mussolinin suunnitelmaa valtaväylästä kohti Pietarin kirkkoa, että siinä on hyvä ajella tankeilla. Se katu on olemassa vieläkin.
Marjatta, varmaan tämän päivän teinit löytävät kiellettyjä sivustoja puhelimistaan. Pitänee kysyä teinilapsenlapsilta kun seuraavaksi näen. Lasten kanssa pitää puhua. Taidan mennä sen isomman lapsen kanssa mustikkametsään. Se on kyllä tyttö ja voi olla että ei ole aivan yhtä ujo kuin poikasi.
Sarjakuvaromaaneja en todella ole muita tainnut lukeakaan kuin sen Gogolin. Ehkä se kirja ei olekaan oikotie kirjaan. Ja ehkä olen vähän liikaa amerikkalaisen kulttuurin kyllästämä, koska siinä maassa nuoriso ei hirveästi lue. Se osa joka lukee, lukee sitten paljon. Ehkä se niin täälläkin.
Luulen että sarjakuvaromaanissa vastustaa aivan se sama kuin elokuvissa joka on tehty kirjoista. Yleensä elokuva onnistuu minulta kirjan pilaamaan. Näen kirjojen jutut paljolti kuvina ja sen takia yritän välttää kuvia niistä kirjoista niin paljon kuin mahdollista.
Koraania en ole itsekään lukenut, ja saattaa olla että siinä kuten Raamatussakin pelkkä kyseisen kirjan lukeminen ei välttämättä vielä avaa ihan kauheasti kun niiden ympärille on tullut niin paljon muuta kerrostunutta traditiota.
Mutta joku aika sitten tuli vastaan suomenkielinen islamin oppikirja ensimmäisille luokille, siis ihan koulukirja, ja, no, se oli hyvinkin helposti lähestyttävä teos...pitäisikin oikeasti lukea muitakin vastaavia (löytäisiköhän jostain kirppiksestä kanssa jonkun "marxismia alakoululaiselle"-teoksen, uusia sellaisia ei taida niin helposti löytyä).
Muiden asettamat kiellot herättää tiettyä uteliaisuutta joka voi kääntyä kieltoa vastaan, mutta jos aikuiset eivät kiellä vain toisiltaan ja lapsilta kirjoja vaan myös itseltään, niin ne itselle asetetut "tuollaiselta kirjailijalta tuollaisesta aiheesta tuolla tavalla en ainakaan lue"-kiellot ovat usein valitettavan pitäviä, vaikka tuntuu että juuri niitä kannattaisi eniten rikkoa...
Aivan oikein! Ei ole kovin kauan siitä, kun lehdissä kirjoitettiin että viimeinkin julkaistaan kokonaisina Grimmin sadut. Ihmettelin hirveästi. Sitten sanottiin niitä vuosikymmeniä: sodan jälkeen oli saatavissa lapsille lyhennetty laitos sillä perusteella että siinä on niin hirveästi julmuuksia.
Minä luin koulukirjastosta poistetun vanhan ja repaleisen Grimmin, kaksi irtolehtipainos-nidettä, kun isä ne antoi käsiini. Sanoi että jos et saa nukutuksi tai tulee painajaisia niin lopeta sitten. Olin 8-vuotias ja jo tottunut painajaisiin, niin että ei tullut mitään. En muista milloin se painos oli julkaistu, tai siis suomennos.
Silloin ajattelin, vaikka minulla ei ollut selviä sanoja sille, että painajaiset ovat totta koska nämä ovat satuja. En tiedä mikä logiikka siinä oli. Todennäköisesti pidin satuja totena. Tähän ehkä liittyy se, että lapsena kuuntelin salaa kun sodankäyneet kyläläiset kertoivat kokemuksiaan rintamalta. Tukka nousi pystyyn. Katsoin niitä miehiä aivan eri tavalla sen jälkeen.
Tai sitten joku surkea suomennos nimeltä Valkoinen valas, Moby Dick, oikein kamala teurastettu painos. Onneksi meillä on vielä kustantamoja ja pahin barbaria on ehkä unohtunut.
Minä asun tässä maahanmuuttajien vuokralaiskorttelissa, siis kaupungin ja tällä hetkellä täällä asuu lähinnä somaleja. Olen miettinyt kovasti mitä ne kielitaidottomat vanhemmat naiset ajattelevat. Sanotaan että he ovat menetetty sukupolvi, mutta ajattelen sitä että he ovat äitejä ja vaikuttavat lapsiinsa. Seurasin tämän yhteisön Ramadania ja juhlaa johon se päättyi. En tiedä yhtään mitä se on jonkun tekstin suhteen, mutta siis auringonlaskun jälkeen vasta saa syödä, muuten on paastottava.
Yksi aivan ilmeisesti veren sokeripitoisuuden heittelemisestä kertova kamala riita näiden naisten kesken tarttui korviin. Se on paljon se, koska olen vain varttikuuloinen. Hölmöintä oli se että meidän lukaalin mies meni sitten ilmoittamaan naisille että se on tuo huutaminen nyt loppu. Ja se loppui!
Patriarkaalinen yhteisö on kulttuurinen juttu. Siitä voi syntyä esim. tietynlainen uskonto. Mutta tuskin se uskonto määrää että kesäkauden aikaan osuva Ramadan pitää kärsiä paikassa jossa aurinko hädintuskin laskee lainkaan!
Ajattelin lukea tänä kesänä (ehkä) Gilgameshin, joka rupesi kiinnostamaan puolen vuoden antiikin Kreikan opiskelun jälkeen. Vähä Aasia siis. Sitten Kaksoisvirtain maa, Riippuvat puutarhat ja Niniven laintaulut. Päädyn uudestaan Intiaan...
En minäkään ole sitä Koraania kokonaan lukenut. Opetin ET:tä kymmenen vuotta ja samalla siinä tutustuin eri uskontoihin ja uskomuksiin. (Pakko kertoa tässä yhteydessä eräs muistelo. Kuopus avasi aattona viimeisen joulukalenterin luukun ja totesi hymyillen:"Viimeisenä tuli uskomus." Tontun- ja piparinkuvien jälkeen oli iso seimiasetelma.) Noo, siis uskoihin, uskomuksiin ja maailmankatsomuksiin perehdytin vähäsen itseäni ja vein oppilaillekin ison kassillisen eri uskontojen pyhiä kirjoja, joihin saivat tutustua. Nykyään pitäisi varmaan olla laukun vetoketju kiinni, kun ollaan niin hurjina kaikesta. Silloin 90-luvulla yksi opettaja näki kassistani pilkistävän Koraanin, otti sen ja alkoi papattaa opettajainhuoneessa naureskellen ääneen jotain kohtaa, joka oli käytännön neuvo erämaaolosuhteisiin. Kyllähän se hassu olikin nykyajassa ajateltuna, mutta sopi niihin oloihin minne se oli kirjoitettu.
Totta, poliittinen islam on ihan muuta kuin uskonto. Ja sitten on niitä imaameja joka lähtöön. Otin pari vuotta sitten Turkissa moskeijasta ilmaisjakeluna olevan englanninkielisen lasten oppaan. Kyllä on hyvä kirja. Jos sen arvoja ja ohjeita noudatettaisiin, niin kuin muidenkin uskontojen yhteisiä eettisiä tavoitteita, niin maailma olisi idyllinen paikka elää.
Olen törmännyt noihin kirjailijakohtaisiin ennakkoluuloihin, sellaisiin että yhtään kirjaa lukematta tiedetään, että ko tekijän koko tuotanto on huonoa. Minusta tuntuu, että tämä lokeroiminen liittyy kaikkeen muuhunkin tämän hetken lokerointiin. Ei esim. kaikki valkoihoisten muunvärisistä kirjoittama ole huonoa, mutta jotkut alkavat edes kirjaa lukematta paasata kolonialismista ja äänen viemisestä. Törmäsin juuri sellaiseen yhdessä englanninkileisessä blogissa, kun katsoin, mitä amerikkalaiset ovat keskustelleet Margaret Cravenin kirjasta Kuulin pöllön kutsuvan. Yleensä kehuttiin ja ymmärretiin, että kirjailija antoi äänen tälle intiaaniheimolle, jonka keskuudessa hän oli myös viettänyt paljon aikaa, mutta yksi kirjoittaa:"This book has not aged well..." Että ennen kelpasi, mutta nyt ei? Ne on aina ne samat syytökset, holhoava sävy jne, jos kirjoittaja ei itse kuulu kuvaamaansa ryhmään. Tässä kirjassa juuri kritisoidaan tuota holhoamisasennetta, joten luulen, että tämä kommentoija ei ollut lukenut kirjaa ja käytti samaa litaniaa, mitä yleensä on käyttänyt. Tai sitten hän on aivopessyt itsensä niin, ettei enää osaa lukea avoimesti.
Minäkin toivon kovasti, että kirjailijamaahanmuuttajilta julkaistaisiin ja käännettäisiin sitä, mitä he omalla kielellään kirjoittavat, eikä tilattaisi vain maahanmuuttoon liittyvää.
Sitten on sellaisia kuin Roman Schatz, joka on tehnyt maahanmuutosta (lähes) ainoan aiheensa.
Ramadanin vietto yöttömässä yössä on ihan pöhköä. Lapissakin on islaminuskoisia pakolaisia, miten mahtavat tulkita syömiseen soveltuvan ajan?
Ai niin, se piti vielä kertoa, että pidin just kirpparia ja kiikutin sinne joitain kirjojakin. Saatanalliset säkeet ja Oksasen Norma meni heti.
Aina luen kaikkia tällaisia vasta aikojen päästä, muulloinkin kun kesäreissujen aikaan...
Muslimit viettävät Suomessa ramadania Mekan horisontin mukaan. Katsovat netistä tai tulostavat koko kuukauden aikataulun valmiiksi.
Jännä että jossain ylläolevan keskustelun kohdassa sanottiin, että Parvekejumalissa näkyy huono kulttuurin tuntemus. Tunnen aika hyvin romaanin miljöön, eikä kerronta täsmännyt edes senaikaisten suomalaisten nuorten kohdalla. Somalialaisia on ollut työtovereina, asiakkaina ja naapureina. Parvekejumalien vuonna ilmestyi kolme mamuromaania. Paras oli viihdekirjailijaksi morkatun Hämeen-Anttilan, toiseksi paras dekkaristi Lehtolaisen ja sitten vasta tuli taidekirjailija Snellmanin teos.
Ja toden totta, on hölmöä ruveta sensuroimaan menneiden aikojen tekstejä. Kun otetaan huomioon, että poliittiset ja muut aatesuunnat pysyvät muodissa aina jonkun kymmenen vuotta, ollaan loputtomassa sensuroinnin ja rehabilitoinnin suossa. :-) Eivät lukijat tyhmiä ole. Eikä tosiaan siitäkään tule traumoja, että lapsi on mukana realistisessa maalaiselämässä.
Parempi myöhään, yritetään kirjoittaa kuitenkin niin ettei ajatukset ihan parissa päivässä vanhene :)
Joo, näin olen käsittänyt että Mekan aikojen noudattaminen paastossa ja rukoushetkissä on yleisesti hyväksytty tapa erityisesti kun aletaan siirtyä aika kauas päiväntasaajalta...
Joskin saattaa olla että jotkut lähtevät kuitenkin noudattamaan tiukempaa linjaa ja jättävät mahdolliset lievennykset käyttämättä (niitä on muitakin tilanteita joissa paasto ei ole velvoittava). Tai jos on tottunut menemään paikallisen päivärytmin mukaan ja on vastikään tullut Suomeen eikä ehkä tunne tuota Mekka-aikataulua...
Aatemuodit tosiaan vaihtelevat ja tosiaan jossain vaiheessa saatettaisiin päästä siihen tilanteeseen mistä Orwellin 1984:ssa kerrotaan, että kun poliittinen tilanne muuttuu niin koko historia kirjoitetaan uudestaan näyttämään siltä että oikeasti entinen vihollinen onkin aina ollut liittolainen ja entinen liittolainen on aina ollut vihollinen (mieleen on myös tullut kun olen nähnyt viime aikoina paljon näitä uusia populaarihistoriallisia teoksia joissa esitellään historiaa feministisestä näkökulmasta nostaen merkkinaisia esiin että kuinkakohan hyvin ihmiset nykyään tutustuvat historiaan ylipäänsä, myös siihen historiankirjoitukseen jolle nämä teokset asettuvat vaihtoehdoksi...)
Lähetä kommentti