Emmanuil Kazakevitš - Sininen vihko (ja lukemisesta yleensä)

Taas ollaan kuriositeettiosastolla, tämä Emmanuil Kazakevitšin pienoisromaani on niitä Neuvostoliiton puolella painettuja suomenkielisiä teoksia, joita olen pari aikaisemminkin lukenut, mm. Leningrad - Ost-Berlin-haasteeseen.

Kirjan tapahtumatkin sijoittuvat osuvasti paria kuukautta päälle sadan vuoden taakse, loppukesään 1917 jolloin Vladimir Iljits Lenin oleskeli piilopaikassa Karjalan kannaksella ja suunnitelmat vievät kohti työläisten vallankumousta.

Ei tässä kauheasti tapahdu, enemmän keskitytään henkilökuvaan, niin pienessä maalaismajassa asuvaan ja uutterasti työskentelevään Leniniin kuin tätä ympäröiviin ystäviin, piilottelijoihin. Maailman kaikuja kuuluu runsaasti niin sanomalehtien kuin vierailijoiden puheiden perusteella mutta niistä kuullaan vain toisen käden tietoja, kunnes olisi taas aika itse tarttua toimeen...paljon on puhetta monenlaisista toimijoista, joita en niin hyvin tunne kun en ole perehtynyt Neuvostoliiton syntyyn, jostain mensevikeistä olen just ja just kuullut mutta monet muut olivat tuntemattomia...ja näiden ja muiden poliittisten puheiden välissä sitten sirotellaan sitten vähän luontoidylleja yms.

Eihän tämä nyt siis mitenkään hyvä kirja ole, Kazakevitš kirjoittaa henkilökuvaa joka menee reippaasti hagiografian puolelle ja muidenkin henkilöiden laatu korreloi selvästi oikeaoppisuuden kanssa, eli vaikka henkilökeskeisesti kirjoitetaankin niin ei tässä tavatonta psykologista syvyyttä nyt niin harrasteta. Tällainen jokseenkin pompöösi tendenssityyli on kuitenkin minusta jotenkin viehättävää ainakin kohtuullisen pieninä annoksina...

Tässä muistelen kuitenkin pari viikkoa sitten bloggaamaani Friedebert Tuglasin kirjaa, ja sen sitaattia "Osatkaamme nähdä tämä oikeassa valossa: älkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää."

Joku voisi ehkä tässä vaiheessa kysyä että miksi minä tällaisia kirjoja oikein luen (ja sen suuntaisia kysymyksiä olen joskus vähän kuullutkin), jatkan siteeraamista, ensin lisää Tuglasia:
"Tottakai sulkeisjärjestystä on hyvä harjoitella. Mutta jos kaksi ihmistä siviilissä tekee samaan aikaa saman liikkeen, se tuntuu jo koomiselta.
Ajattelussa on samoin."

Ja aiemmin esittämääni lainausta Papinin Gog-kirjan postauksessa, sitaatti C.S.Lewisin esipuheesta pyhän Athanasiuksen On the Incarnationiin:
"We may be sure that the characteristic blindness of the twentieth century - the blindness about which posterity will ask, "But how could  they have thought that?" - lies where we have never suspected it, and concerns something about which there is untroubled agreement between Hitler and President Roosevelt or between Mr. H.G.Wells and Karl Barth.
None of us can fully escape this blindness, but we shall certainly incrase it, and weaken our guard against it, if we read only modern books. Where they are true they will give us truths which we half knew already. Where they are false they will aggravate the error with which we are already dangerously ill. The only palliative is to keep the clean sea breeze of the centuries blowing through our minds, and this can be done only by reading old books.
Not, of course, that there is any magic about the past. People were no cleverer then than they are now; they made as many mistakes as we. But not the same mistakes. They will not flatter us in the errors we are already committing; and their own errors, being now open and palpable, will not endanger us.
[...] To be sure, the books of the future would be just as good a corrective as the books of the past, but unfortunately we cannot get at them." 

Moneen kertaan on kuullut väitettävän että kirjallisuus, erityisesti kaunokirjallisuus, kasvattaisi lukijan ymmärrystä toisten ihmisten elämistä, näkökulmista, kokemuksista ja ajatuksista ja näin edistäisi empatiaa. Joskus on esitetty kirjallisuusharrastajien ja -ammattilaisten keskusteluja todisteeksi että tämä ei pidä kovin hyvin paikkansa.

Mutta eihän lukeminen itsessään mitään auta jos ei oikeasti lue kirjoja jotka menevät oman kokemuksen ulkopuolelle, muutenhan sitä vain rakentaa päänsä ympärille kaikukammiota jossa vahvistaa omaa kokemustaan, omia ajatuksiaan, omia mielipiteitään ja kehittää pahimmillaan ehkä illuusion että mitään muuta ei olekaan, että maailma on juuri sellainen kuin millaiseksi sen kuvittelen.

Tämä pätee tietysti myös laajemmalla yhteisön tasolla: tietyn hetken kirjallisuus rakentaa oman aikansa mallia, yleisesti hyväksyttyä paradigmaa. Näin tekee erityisesti suosittu kirjallisuus mutta vähemmänkään suosittu ei ole tästä vapaa. Ei myöskään käännöskirjallisuus, koska mallin sisällä päätetään mikä kirja käännetään ja julkaistaan, ja nämä kirjat ovat siis suurelta osin mallin mukaisia.

Ymmärrän kyllä kirjallisuuden (ja muunkin taiteen) merkityksen oman identiteetin rakentamisessa, erityisesti nuorissa tämä on tärkeä prosessi, ja samoin kirjallisuuden avulla voi jäsentää vallitsevaa ajankuvaa. Mutta samalla pidän epäterveenä loputonta identiteetin rakentamista ilman sen haastamista, ja myös vallitseva paradigma on ajoittain hyvä kyseenalaistaa tutustumalla johonkin ihan muuhun.
Helppo tapa toteuttaa tämä on lukea vääriä kirjoja, kuten vaikkapa tällaisia vanhoja teoksia joita ei normaalisti enää lueta.
(Sen verran kompromettoin että suosin kirjoja joita nimitän B-sarjan klassikoiksi, kirjoja jotka ovat joskus olleet arvostettuja mutteivät ole enää, tai ovat tunnettuja jossain kulttuuripiirissä mutteivät muualla, koska tämä kuitenkin kertoo jonkinlaisesta kirjallisesta laadusta).

Lukijana luokittautunen "paranoidiksi lukijaksi", ja saatan ehkä etsiä kirjallisuudesta ymmärrystä ja totuutta, mutta yhtä lailla apofaattisuuden kautta. Sinisessä vihossa on paljon arveluttavaa, kyseenalaistettavaa ja historian hylkäämää, mutta negaation vuoksi juuri siihen voinkin luottaa.

--------------------
Tämä on vähän rajatapaus Muuttoliikkeessä-haasteeseen kun keisarikunnan alueella pysytään, mutta maanpakolaisuuden mekaniikka on kuitenkin sen verran vahvasti mukana että menköön.