Tämä sopii hyvin muiden lukemieni Penelope Fitzgeraldin romaanien joukkoon, taas kerran kuvataan hieman eksentrisen ihmisjoukon muodostamaa mikroilmastoa, paikka, aika ja ihmiset vain vaihtuvat. Edellisissä ollaan oltu saksalaisromantikkojen, Thamesin asuntolaivojen, British Museumin Tutankhamon-näyttelyn ja pikkukaupungin kulttuuripiirien parissa, nyt asetutaan BBC:n Broadcasting Houseen toisen maailmansodan aikaan. Kirjailija itse työskenteli paikan päällä, joten jotain ammennetaan omista kokemuksista...
BBC pyrki sodan aikana korostamaan riippumattomuuttaan muista valtiollisista instansseista ja niiden kontrollista: liialliseen sotasensuuriin ei haluta alistua ja tapahtumista pyritään raportoimaan niinkuin ne tapahtuvat.
Broadcasting House was in fact dedicated to the strangest project of the war, or of any war, that is, telling the truth. Without prompting the BBC has decided the truth was more important than consolation, and, in the long run, would be more effective. And yet there was no guarantee of this. Truth ensure trust, but not victory, or even happiness.
Tämä riippumattomuus näkyy muutenkin, sota rajoittaa muutenkin toimintaa kun pommitusten vuoksi kaikki henkilökunnan jäsenet eivät välttämättä aina poistu työpaikaltaan vaan heidät majoitetaan BH:ssa, ja moni on myös siinä määrin omistautunut työlleen että sen tekeminen hyvin on tärkeää ja muista ei niin väliä (dramaattisen puheen aikana äänitarkkailija huolestuu vain äänentoiston laadusta, mitä sanotaan ei ole tärkeää).
Ja yhteisö koostuu tietysti yksilöistä, ja näistä parin osaston väkeä kuvataan sellaisina kuin he työssä ovat: Fitzgerald rajaa näkökulmaa, henkilökuvista ei tehdä kokonaisia mutta silti paljon mahtuu BH:n seinien sisälle.
At that precise moment, while the juniors were eating their dessert at Prunier's, Annie fell in love with RPD absolutely, and hers must have been the last generation to fall in love without hope in such an unproductive way. After the war the species no longer found it biologically useful, and indeed it was not useful to Annie. Love without hope grows in its own atmosphere, and should encourage the imagination, but Annie's grew narrower.
Saattaa olla että pitäisi olla britti saadakseen tästä enemmän irti, BBC-suhdetta ei ole ja muutenkin tämä jäi minulle vähän etäiseksi: varsinaista juontakaan ei ole joka ohjaisi lukemista mutta tyyliltään Fitzgerald tietysti on erinomaisen nautittava.
Näkökulma on myös kiinnostava, onkohan Suomessa tehty vastaavaa tiedonvälitykseen keskittyvää sotaromaania tehty. Tai vaikka viihdytysjoukoista tai muista vastaavista (faktapuolelta olen jotain nähnyt ja olemassaolosta myös jotain kuullut).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti