Tämä 1300-lukulainen persialaisrunoilija Háfez tuntuu jotenkin, no, arkkityyppiseltä vanhemmalta islamilaisen lähi-idän runoilijalta, viini virtaa ja satakieli rakastuu ruusuun ja rakastetun kasvoista ei saada kylliksi ja tätä se sitten on koko kirjan verran (suom. Jaakko Hämeen-Anttila).
Ajan runousestetiikkaan kuului että jokainen säe tehdään helmeksi ja runo on näiden helmien nauha, jossa teemaa lähestytään eri suunnista mutta varsinaisesti säkeestä säkeeseen ei aihetta muuten kehitellä (siinä määrin että monissa runoissa monia säkeitä voisi laittaa toiseen järjestykseen kokonaisuuden kärsimättä), ja vähän samanlainen tunne tulee tästä kokoelmasta, runot ovat erinomaisia ja ne lähestyvät samoja teemoja uudestaan ja uudestaan vähän eri suunnista, mutta ei ole paljoa syytä lukea tätä kannesta kanteen järjestyksessä, yhtä hyvin tästä voisi aika ajoin selata yksittäisiä pätkiä (ja näin Háfezia ilmeisesti luetaankin myös nyky-Iranissa).
Käytetyssä symboliikassa on niin korostuneesti vakiintunutta kuvastoa että kirjaimellisen luennan usein ohittaa allegorinen, tai anagoginen luenta, ja tätä kautta Háfez on ennemmin kuin varsinainen viinitupien laulaja (jonkun Bellmanin tapaan) mystikko, joka etsii ilmaisuja verhontakaisen kokemukselle, ja monen muun mystikon tapaan suhtautuu kielteisesti onttoon ulkokultaisuuteen.
Hämeen-Anttila avaa näitä symboleja ja viittauksia runsaissa selityksissä kirjan lopussa, joten aika lailla runojen rinnalla annetaan myös niiden selityksiä, mutta toisaalta kun mystiikan aihe aina on laajempi kuin mitä sanat tai niiden selityksetkään mahdollistavat, niin ei tätä puhkiselittää voi koskaan.
Tätä lukiessa ajatukset vaelsivat aiheeseen joka on mietityttänyt aiemminkin, eli runollisen sinän ja minän käsittelyyn. Runoissa puhutaan toistuvasti Rakastetulle, jonka nimeä ei perinteisesti lausuta (silloinkin kun kyse on maallisesta rakastetusta käytetään väärää nimeä, tunnistettava nimi olisi kauhistus), ja tämä runollinen Sinä on usein luettavissa myös Jumalaksi, ja maallisen rakkauden kuvat vertauskuvina mystiselle rakkaudelle (ja toisaalta teologisesti vain Jumala voi todella olla Minä, luomakunta on vain heijastusta Jumalan olemassaolosta, eli mites tämä nyt sitten oikein meneekään).
Runollinen Minä taas on hyvin esillä, melkein joka runon viimeisessä säkeessä Háfez mainitsee itsensä nimeltä, mutta niin, onko runo-Háfez kuitenkaan runoilija-Háfez...runo-minä kun ylistää viinin juovuttavuutta, kuten tekee moni muukin islamin mystikkorunoilija, myös he jotka muslimirunoilijoina eivät tietenkään viiniin itse koske...ja samalla teologisesti tämän minän katoaminen on keskeinen pyrkimys (ja siihen perustuu myös viinin juovuttavuuden autuus ja ehkä näin myös minän häpäiseminen).
Taas kerran vapaasti tulkiten otan tällä kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa (Runo18-haastekin edistyy yhä).
Emme me välitä totuudesta
Aamun koitteessa kedon lintu
sanoi vasta-auenneelle ruusulle:
"Älä kersku kauneudella;
tässä tarhassa
on monta kaltaistasi kukkaa!"
Ruusu nauroi vastaan: "Emme me
välitä totuudesta!
Yksikään rakastaja
ei puhu kovia sanoja rakastetulleen."
Joka ei ole pyyhkinyt
viinituvan lattiaa kasvoillaan,
se ei ole koskaan tuntenut
rakkauden tuoksua nenässään.
Jos tahdot maistaa tästä maljasta
- helmirivein koristeltu rubiinireunus -
sinun täytyy vuodattaa silmistäsi
helmiä ja rubiineita.
Minä kysyin ruusutarhalta:
"Jamshídin valtaistuin,
missä on nyt ruusu,
maailmannäkevä maljasi?"
Tarha vastasi: "Ah ja voi,
virkeä onneni väsyi ja nukkui pois!"
Eivät rakkauden sanat
nouse kiireesti kielelle.
Tarjoilija, kaada viiniä!
Pannaan piste keskustelulle!
Háfezin kyynel
hukutti mereen järjen ja mielen.
Mitä hän voi tehdä?
Hän ei pysty kätkemään
rakkauden polttavaa tuskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti