Myöhäistuotantoa tämä on ja tyylillisesti moneen suuntaan ja aikakauteen ulottuva, kun kirjan aloittaa ylistys Runottarelle ja mukana on runoja joiden juhlava nuotti kuuluu enemmän vuosisadan alkupuoleen (ja joitain aika keveitä riimittelyjä) mutta käytellään myös vapaata mittaa ja 40-50-luvun vaihteen modernimmat tyylit ovat kyllä myös mukana...
Kirjan neljä osaa vaeltavat yleisestä kasvavan yksityiseen tai ehkä kulttuurista kohti luontoa: ensimmäinen osa keskittyy historiallisiin välähdyksiin jossa on mukana niin Kaarle-herttuaa ja Nikolai I:stä kuin arkisempiakin henkilöitä, mutta välähtävistä episodeista huolimatta historiallisessa kontekstissa.
Tätä seuraavassa osassa ollaan sitten runoilijan nuoruuden Helsingissä, jolle leimansa antavat niin yliopiston ja kulttuuripiirien läsnäolo kuin työläiskorttelien vähän karumpi elämä...
Kolmannessa on impressioita tunnistettavista paikoista tai historiallisista hetkistä, joita kuvataan yhä enemmän itse koettuina, ja neljännessä ollaan jo siirrytty luontorunouden piiriin, joka sekin on toki Helsinki-väritteistä, erityisesti merta korostaen.
Tämä on vahvasti kokoelmapainotteinen teos, yksittäisistä runoista ei noussut oikein mitää erityisen vahvaa mieleen mutta niistä muodostui kuitenkin miellyttäviä sarjoja.
Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 23. Kirjassa on mukana meri.
Ylä-Brondin
Savua niinkuin taistelukentän yllä.
Puhetta niinkuin sateen ropinaa.
Kuppien kodikasta kilahtelua.
Nuorta, pitkätukkaista taiteilijaa.
Ei, on joukossa sentään vanhojakin!
Tuolla itse mestari Sallinen.
Totisten, teräväin prillien takaa haastaa
Kojolle tuossa Joel Lehtonen.
Tuolla Vikstedt, tuolla Larin-Kyösti.
Veljiä täällä on tuttu ja tuntematon.
Toisten nimi jo aikakirjoissa loistaa.
Toisten lehti on kirjoittamaton.
Ikkunain takaa katsoo tyly ja kylmä
luonnon ja elämän hyinen marraskuu.
Täällä on valoisaa, lämmintä ja turvallista.
Laskut ja maksut ja nälkä unhottuu.
Pöydän marmoriin taideteosta tuossa
nuori, kalpea poika piirtelee.
Siinä se hetken hehkuu. Tarjoilijan
käsi sen illalla pois siitä pyyhkäisee.
Tuolla soi nauru. Käy väittely kuuma ja kiivas,
vuorosanojen salamat sinkoaa.
Täällä ei kynttilää panna vakan alle,
täällä se räiskyy ja loistaa ja leimuaa.
Homeiset klassikot kuulevat kunniansa.
Polttakaa-museot-tunnelma tiivistyy. -
Yrmeät sanat vain panssari on, jonka alle
nuoruuden kaipuu ja pettymys kätkeytyy.
Mut mitä nyt? Mikä hälinä portaitten puolla?
Ruokokoski, boheemein kuningas,
tulee kuin tuulispää, joka solussansa
nero ja tarmo ja into riehakas.
Taulun hän myynyt on poroporvarille.
Hyvän sai hinnankin! Eläköön! Kuulittehan!
Meidän on maa ja meidän on tulevaisuus!
Pojat, on aihetta pieneen juhlahan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti