En ole sitä Oiva Paloheimon tunnetuinta teosta, Tirlittania, lukenut, enkä kyllä muutakaan, nyt sitten tämän runokokoelman.
Painopiste on kristillisessä runoudessa, mukana on niin raamatullista apokryfiaa Jeesus-lapsesta kuin tuonpuoleisen läpäisemää arkisuutta, huumorikajeen ollessa mukana, kohdistuu se sitten ulkokultaiseen tekopyhyyteen tai kyvyttömyyteen havaita pyhää...ja tietty ulkopuolisuuden sävy on mukana niin kuin kokoelman nimiruno jo kertookin, mutta toisaalta jos ensimmäiset ovat viimeisiä ja toisinpäin niin ehkä se mikä näyttää ulkopuoliselta ja vähäiseltä onkin suurempaa.
40-luvulla ollaan eli mitallisuus on lähinnä viitteellistä mutta rytmi on kyllä keskeinen elementti, ja modernismista ei ole vielä kaikujakaan, sen verran runsaasti on kerronnallisuutta.
Loppuruno (ote)
Olen nähnyt ja puhunut näkyjen mukaan.
Mikä sitten on se, joka näkyjä tahtoo,
joka harhoja seurata, uskoa tahtoo.
Sydän sittenkään ei olla se saata,
sillä sydän on elämäntoivoa täynnä,
veren lämpimän itkunhyrskettä täynnä.
Ja itku on ainoa, joka on totta,
ja tosi ei harhojen turhuutta seuraa.
Mutta - entä jos ovatkin itkumme kaikki,
tämä kuolemanpelkomme toivoton nyyhke,
se jos onkin harhojen tähden saatu,
se jos onkin itkua siitä, että
ikiautuus itkuton harhaa onkin,
ja petosta toivo, koska se tuokin
rajatonten ja syvien vetten päälle
loputonten pettymystemme illat?
Tai ehkä tää kaikki on aivan toisin,
ja sekin taas tuhansin tavoin toisin?
Sitä tiedä en. Todistaa tahdo en, tohdi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti